Kirjoittaja: Silkkiperhonen
Fandom: Twilight/Houkutus
Genre: Romantiikka/Draama
Ikäraja: S
Paritus: Seth/OC
Tiivistelmä: Seth Clearwater ei ole leimautunut vielä kehenkään, ja saa siitä kiusoittelua osakseen. Mutta onko jokaisen ihmissuden kohtalo kokea jossakin vaiheessa sekä leimautumisen hyvät että huonot puolet, myös Sethin?
Varoitukset: Spoilaa kaikkia neljää kirjaa!
vastuuvapaus: Twilight asetelmineen ja hahmoineen kuuluvat Stephanie Meyerille. En omista näihin minkäänlaisia oikeuksia enkä saa tästä taloudellista hyötyä. Ainoastaan kirja-sarjan ulkopuolella esiintyvät hahmot ovat minun kehittelemiäni.
A/N: Olen Finissä pyörinyt jo monia vuosia vieraana lueskellen aikani kuluksi jos jonkinlaisia ficcejä. Päätinpä lopulta itsekin kirjoittaa yhden, kun näin muutenkin kirjoittamista harrastan. Itse asiassa tämä ficci on kirjoitettu jo monta vuotta sitten, heti Houkutuksen viimeisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Kovin suuri Twilight-fani en ole, mutta kaikki neljä kirjaa on kuitenkin tullut luettua ja viimeinen kirja antoi kipinän kirjoittaa Sethille hieman jatkotarinaa… Jacobin lisäksi hän on lempihahmoni kyseisessä sarjassa.
Tämä on ensimmäinen ficcini, joten katsokaa sitä läpi sormien, hellin ottein. Olen tottunut kirjoittamaan kolmannessa persoonassa, paljon kuvailua ja sen sellaista (kuten alusta näette) mutta päätin Houkutus-sarjalle tyypillisesti pidättyä minä-muodossa. Toivon rakentavaa kommenttia ensimmäisestä ficistäni!
HUOMAUTUS! Koska asenteeni ja innostukseni ko. sarjaan on sittemmin muuttunut, ficille EI valitettavasti ole tulossa jatkoa. Halusin silti laittaa kaksi valmista lukua tänne kaikkien luettavaksi. Miksi postaan tämän tänne vasta nyt, enkä vuosia aikaisemmin? Vastaus on, etten tiedä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Voin kuitenkin ilmoittaa, että jatkan parhaillaan myös jokunen vuosi sitten aloitettua Rose/Scorpius-ficciäni, jonka tulen lisäilemään tänne jossakin vaiheessa.
ensimmäinen luku - onko se aivan väistämätöntä?
Aamuaurinko puski tietään läpi lehtevien jalopuiden ja sen säteet tavoittivat kaksi jättimäistä sutta, jotka juoksivat eteenpäin yliluonnollisella nopeudella sujahdellen puiden suojasta näkyviin ja taas piiloon. Ensimmäinen, suurempi kahdesta sudesta, oli punertavan ruskea. Se juoksi eteenpäin sellaisella vauhdilla, iski tassunsa maahan sellaisella voimalla, että tuntui kuin sillä olisi tosissaan ollut kiire jonnekin. Niin kuin se olisi juossut karkuun… tai yrittänyt mahdollisimman nopeasti tavoittaa jotain. Sen takana jolkotti pienempi, hiekanvärinen susi. Hontelo, nuoremman näköinen kuin ensimmäinen. Ja se näytti turhautuneelta. Oliko mahdollista, että susi näytti turhautuneelta? Oli miten oli, sen kasvot olivat hätkähdyttävän inhimilliset, ja jos se olisi voinut puhua, se olisi luultavastikin huutanut:
Seth POV”Jake, odota!”Karjuin Jacobille pääni sisällä. Hänellä oli aina niin kiire Culleneille, että unohti minut jälkeensä. Minä en ollut yhtä nopea kuin hän, hän olisi voinut odottaa minua. No jaa, ehkä minun pitäisi yrittää ymmärtää paremmin hänen leimautumistaan…
”Niin tosiaan pitäisi”, kuulin Jacobin vastaavan minulle sellaisella äänensävyllä, että sanat ”turpa tukkoon ja lakkaa valittamasta, pentu”, olisivat sopineet hänen mielentilaansa nyt paremmin.
Ei siinä auttanut muu kuin pyrkiä pysyttelemään perässä. Puskin itseäni eteenpäin, vasten yltyvää aamutuulta. Tassu tassun eteen, niin sitä pitää.
Tätä oli jatkunut nyt yhtäjaksoisesti jo kaksi vuotta. Jos ei lähes päivittäin niin ainakin joka toinen päivä Jacobin oli pakko päästä vierailemaan Culleneilla Renesmeen takia. Laumamme partiointialueet kulkivat Cullenien maiden halki, joten se ei sinänsä ollut ongelma. Olimme jakaneet alueet Samin lauman kesken. Leah tuntui olevan edelleenkin katkera siitä, että joutui viettämään aikaansa vampyyrien lemun keskellä. Jacob oli sanonut hänelle, että hän voisi vaihtaa kyllä Samin laumaan, jos halusi. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Leah nautti olostaan Jacobin laumassa toisin kuin taannoin Samin porukassa.
Samin ja Jacobin laumojen välillä vallitsi rauhallinen sopusointu. Oli selvää, että yhteen laumaan ei mahtunut kahta alfaa. Kun uusia ihmissusia tuli vähitellen lisää, kaikki kokivat, että kaksi pienempää laumaa oli mukavampi vaihtoehto kuin yksi valtava lauma. Kenenkään pää ei olisi kestänyt sellaista mölyä.
Vaikkei sinänsä ollut ongelma käydä Culleneilla päivittäin, minusta tuntui tylsältä juosta heille yksin, yrittäen roikkua Jacobin perässä. Olin kyllä kasvanut jonkin verran kahdessa vuodessa, mutta olin silti melko pienikokoinen laumamme muihin susiin verrattuna. Tai no, olin minä sentään tyttöjä pidempi.
Tunsin kuinka Jacob vaihtoi muotoa, koska en kyennyt enää kuulemaan hänen ajatuksiaan. Kiihdytin vauhtiani ja kuulin Leahin naurahtavan ivallisesti pääni sisällä. Okei, vaikken ollut nopea, olin sentään taitavampi kuin Leah.
”Älä luulekaan, pikkuveli”, Leah puhahti.
No, hän ei voinut kuitenkaan kieltää sitä. Olin todistanut monta kertaa, että minä kaadoin hirven taitavimmin. Jacobkin oli myöntänyt sen.
”Vai Jacob? Mitä Jacob tietää -”Säästyin Leahin loputtomilta vastaväitteiltä, kun palauduin takaisin ihmismuotooni saavuttuani perille. Vedin nopeasti kuluneet mustat shortsini jalkaani ja sujautin paidan päälle, ennen kuin astuin Cullenien talon näkösälle.
Ovi oli luultavimminkin jätetty minua varten auki, joten astuin muitta mutkitta sisään ja painoin oven kiinni perässäni.
”Hei, Seth!” Bella tervehti minua ruokapöydän luota aurinkoisesti hymyillen.
”Moi, Bella!” Huiskautin hänelle takaisin.
Pidin Cullenien perheestä. He tuntuivat hyvin avoimilta ja vilpittömiltä, todella mukavilta. No, täytyy kyllä myöntää, että vierastin kyllä jonkin verran Rosalieta. Olin saanut kuulla tarpeeksi ei-niin-imartelevia mielipiteitä hänestä Jacobin ajatuksien kautta (vaikka uskonkin, että ne ovat hieman liioiteltuja), mutta hän ei myöskään koskaan tervehtinyt minua tai puhunut minulle ystävälliseen sävyyn. Se ei kuitenkaan juuri haitannut minua.
Renesmee istui lattialla ja leikki Jacobin kanssa. En kyennyt tajuamaan kuinka hän oli kasvanut. Tällä hetkellä hän muistutti noin 5-6 vuoden ikäistä lasta. Vuoden päästä hän olisi ruumiillisesti jo ainakin kaksi vuotta vanhempi.
Silitin hänen kiharaista päätään, mihin tyttö vastasi mitä enkelimäisimmällä hymyllä. Hänestä ei voinut olla pitämättä.
Lysähdin sohvalle Edwardin viereen katsomaan parhaillaan tulevia uutisia. Katseeni ei kuitenkaan kohdistunut television kuvaruudulle, sillä huomioni kiinnitti yhtäkkinen puron heleältä solinalta kuulostava kikatus. Jacob oli saanut Renesmeen taas nauramaan. Hän oli kaapannut tytön syliin ja heitteli tätä nyt huolettomasti ylös ja alas käsivarsiensa varassa. Edward näytti hieman huolestuneelta, kun taas Bella hymyili leveästi katsellessaan näitä kahta. En itsekään voinut olla hymyilemättä. Jacob näytti mahdottoman onnelliselta ollessaan Renesmeen kanssa. Miltä leimautuminen mahtoi oikein tuntua? Olinhan minä tietenkin saanut kuulla siitä kaiken mahdollisen Pauliin, Quilin, Jacobin ja Samin ajatusten kautta, mutta oli vaikea kuvitella tunnetta, mitä ei ollut kokenut itse. En tiedä halusinko edes.
Edward oli varmaan lukenut ajatukseni, sillä hetken päästä hän kääntyi puoleeni ja kysyi:
”Leimautuvatko kaikki ihmissudet?” Sitten hän näytti samaan aikaan sekä nololta että anteeksipyytävältä, siitä että oli osoittanut lukeneensa ajatukseni. Hymyilin hänelle, ei se minua juuri haitannut.
”Eivät minun tietääkseni. Embry ei ole leimautunut vielä ja hän on jo Jacobin ikäinen. Ehkäpä se on niin, että jos ei koskaan tapaa ’sitä oikeaa’, ei koskaan myöskään leimaudu”, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Takanani Carlisle mutisi jotain mietteliäästi.
”Sinun olisi jo aika leimautua johonkuhun Seth. Et ole vielä koskaan ollut kenenkään tytön kanssa, joten ehkä se antaisi vähän potkua rakkauselämääsi”, Jacob sanoi ja istahti viereeni. Bella oli vienyt Renesmeen syömään keittiöön, joten Jacobilla ei ollut juuri tekemistä.
”Mutta… en tiedä haluanko leimautua”, sanoin hieman hiljempaan sävyyn. Jacob puhkesi valtavaan naurunpuuskaan ja veti minut kainalonsa alle pörröttäen hiuksiani.
”Ai, ai Jake!”
Jacob päästi irti, mutta nauroi yhä.
Oliko siinä jotain outoa, jos ei halunnut leimautua?
toinen luku - mutta kun se tapahtuu, sitä ei voi enää paeta
Heräsin aamulla lankapuhelimen epämiellyttävän kovaan pirinään. Olin liian unenpöpperössä jaksaakseni nousta vastaamaan, ja vasta seitsemännellä soitolla kuulin Leahin nostavan vihdoin luurin.
”Leah Clearwater”, hän heitti puhelimeen. Hetken oli täysin hiljaista. Sitten hän pamautti oveni voimalla auki, niin että pomppasin säikähdyksestä istumaan.
”Sinulle, Seth”, hän käski tyrkyttäen puhelimen luuria minulle. Hänen äänessään kajahti jäänkylmä vivahde.
Jaaha, eli puhelimessa oli mitä luultavimminkin Bella.
”Hei, Bella!” tervehdin pirteästi kopattuani luurin tympeäkasvoiselta sisareltani. Sotakomppanian aamuherätyksen jälkeen en tuntenut itseäni enää lainkaan väsyneeksi.
”Hei, Seth”, kuului Bellan soinnikas ääni.
”Minä ja Renesmee - Ja Jacob tietenkin - olemme päätääneet lähteä tänään Port Angelesiin kiertelemään kauppoja. Ajattelin, että haluaisitko sinä tulla meidän kanssamme?
”Tietenkin! Mihin aikaan?”
Tiedän, shoppaileminen oli tyttöjen juttu, mutta en voinut sille mitään, että lähes kaikki tuntui kiinnostavan minua. Sitä paitsi, oli aina hauska viettää päivä hyvien kavereiden kanssa.
”Voisimme ottaa sinut kyytiin yhden maissa. Käykö se?”
”Sopii!” huudahdin innokkaasti.
”Nähdään siis kahden tunnin päästä”, Bella helähti luurin toisella puolella.
”Nähdään!” Suljin puhelimen ja naamallani paistoi innokas hymy, kun saavuin keittiöön, missä Leah söi aamiaistaan.
”Vai on sinulla treffit verenimijöiden kanssa. Varo, ettet tule syödyksi.”
Leah näytti kiukkuiselta.
”Hei, he ovat kavereitani…”
”Hahahhaa”, Leah naurahti teennäisen sarkastisesti, vilkuillen minua ruokapöydän äärestä.
En jaksanut näin aikaista väittelyä Leahin kanssa siitä, sainko viettää vapaa-aikaani Cullenien kanssa vai en. Jätin hänen loput asiattomat kommenttinsa omaan arvoonsa, nappasin itselleni kulhollisen muroa ja maitoa ja painuin huoneeseeni. Tunsin kuinka Leahin tummat silmät seurasivat perässäni.
Tasan kello yksi Bellan tulenpunainen Ferrari kaarsi pihalle. Nappasin avaimet, kännykän ja vähän rahaa ja sulloin ne taskuuni. Heitin pusakan päälleni (vaikken sitä olisikaan tarvinnut, mutta kevätsäällä t-paidassa kulkeva tyyppi keräsi mukavasti katseita) ja astuin sitten ulos talosta tervehtien kyytiläisiä iloisesti.
Bella ajoi ja Jacob istui Renesmeen kanssa viereisellä etupenkillä, joten menin taakse.
”Moi, Seth”, Jacob tervehti.
”Seth!” Renesmee henkäisi iloisesti. ”Äiti päätti ostaa minulle uusia vaatteita, koska oli kuulemma kyllästynyt Alice-tädin turhiin hepeneisiin. Hän sanoi, että tarvitsen jotain
käytännöllistä.” Hän nyrpisti sievää nenänsä kuin ei olisi oikein pitänyt ajatuksesta.
En voinut olla ihmettelemättä Renesmeen henkistä kehittyneisyyttä. Hän puhui kuin olisi ollut 10 tai 12-vuotias, ja hyvin kypsä vielä sen ikäiseksi, kuin 5-vuotias, miltä hän ulkoisesti näytti. Joskus minusta tuntui, että hän oli kypsempi kuin Jacob…
”Seth, olen kamalan pahoillani, että soitin lankanumeroon. Ei kai Leah ole kovin vihainen?” Bella kurkisteli minua peilistä huolestunut ilme kasvoillaan.
Jacob repesi hersyvään nauruun. Minäkin virnistin.
”Äh, ei Leahista kannata välittää. Olen oppinut sietämään hänen oikkujaan.”
Bella hymyili minulle varovasti, aivan kuin ei olisi ollut varma, miten hänen olisi kuulunut käyttäytyä. Väläytin ison virnistykseni hänelle takaisin, eikä Bellaa tuntunut enää loppumatkan häiritsevän asia.
Port Angeles kylpi kultaisena matalan auringon säteissä, kun saavuimme perille. Bella ajoi meidät suuren tavaratalon parkkihalliin, mistä suunnistimme ensimmäisenä kolmoskerrokseen, missä kaikki vaateliikkeet sijaitsivat. Näin Renesmeen silmien loistavan, kun hän kiikkui äitinsä käsivarressa ja antoi katseensa kiertää vaatepaljoudessa.
”Mennään tuonne!” hän hihkaisi sitten ja osoitti vaatekauppaa, joka oli nimetty osuvasti ”Enkelin höyheniksi”. Huomasin Bellan irvistävän vaivihkaa, mutta antaen sitten periksi tyttärelleen, kun tämä veti häntä innokkaasti mukanaan. Jacob seurasi muitta mutkitta perässä, aivan kuin hänen ja Renesmeen välille olisi sidottu näkymätön köysi. Se sitten siitä käytännöllisestä…
Jacobille ja minulle tuotti hankaluuksia kulkea täyteen ahdatussa kaupassa. Olimme sen verran isokokoisia, että hädin tuskin mahduimme survoutumaan notkuvien vaatetankojen läpi.
”Äh, odotetaan heitä ulkona Seth”, Jacob totesi minulle kaadettuaan jo viidennen hyllyn. Seurasin häntä helpottuneena ulos liikkeestä. Ihan juuri meidänlaisiamme tapauksia varten tavaratalon käytävillä oli liuta mukavasti pehmustettuja sohvia. Istuttuani niistä yhdelle Jacobin kanssa, tajusin sopeutuvani hyvin joukkoon;
Annoin katseeni kiertää ihmisissä. Joskus oli rentouttavaa vain istua ja katsella rauhassa ympärilleen. Jacobkaan ei tuntunut jaksavan puhua nyt mitään. Hän oli nojautunut käsivarsiensa varaan ja tuijotti tylsistyneenä kauppaa edessään. Minua hymyilytti.
Vasta noin vartin kuluttua Bella astui Renesmeen kanssa ulos liikkeestä. Hänen kätensä notkuivat paperikasseja, jotka pursuivat pitsiä, nauhoja, tylliä,
höyheniä… Renesmee juoksi hihkuen Jacobin luo ja hyppäsi tämän syliin. Tapansa mukaan tyttö painoi kätensä Jacobin poskelle välttyäkseen tylsältä puhumiselta. Näin Jacobin tummiin silmin syttyvän lämpimän katseen.
”Alice on pilannut hänen vaatemakunsa…” Bella huoahti hymyillen kävellessään vierelläni. Hymyilin hänelle myötätuntoisesti. Tiesin, ettei Bella juuri välittänyt tämän tyyppisistä vaatteista.
Sitten se tapahtui. Se iski kuin nuoli, jota ei kyennyt väistämään. Minä vain tuijotin häntä. Tyttöä, kiharahiuksista tyttöä, joka seisoi vain 20 metrin päässä minusta. Olin huomaamattani jähmettynyt paikalleen. Kun kuulin jonkun mainitsevan nimeni, en kyennyt liikkumaan. Edes kääntämään päätäni. En halunnut liikkua. Niin kuin koko maailma olisi heittänyt kuperkeikkaa ja kääntynyt päälaelleen. Niin hullulta kuin se kuulostikin, minun elämäni keskipiste oli nyt tuo tyttö. Tyttö jonka nimeä en tiennyt, tyttö jota en tuntenut millään tavalla. Minä vain tiesin, että hän kuului elämääni, että hän oli elämäni kiintopiste.
Tältäkö leimautuminen tuntui? Se oli mahtava tunne, niin voimakas, että otti hallintaani koko kehon.
Tunsin kuinka Jacob läimäytti ison kämmenensä päähäni.
”Seth! Herätys! Mikä nyt on ongelma?”
Sain hädin tuskin suutani auki. Mutisin hänelle vain jotain epäselvää kääntämättä katsettani häneen.
Sitten tajusin Jacobin siirtyneen kasvojeni eteen ja samassa en nähnyt kiharapäistä tyttöä enää. Kiersin Jacobin ja siellä hän taas oli. Tollo, mennä nyt eteen…
”Hän on leimautunut. Ihan selvästi”, kuulin Jacobin selittävän kahdelle muulle.
”Mitä? Keneen?” Bella kysyi ja katseli hänkin muiden mukana suuntaan, minne tuijotin.
”Tuohon ruskeatukkaiseen tyttöön, eikö niin?” Jacob sanoi ja vilkaisi minua. Nyökäytin päätäni vaisusti, kuin lamaantuneena.
Sitten Jacob tuuppasi minua selkään.
”No, mitä odotat? Mene hänen luokseen ja kysy nimeä.”
Tunsin palan nousevan kurkkuuni. Mennä hänen luokseen? Kysyä hänen nimeään?
Vaikka tyttö veti minua puoleensa magneetin tavoin, en silti pystynyt liikkumaan. En ollut koskaan ollut hyvä juttelemaan tyttöjen kanssa. Entä jos sanon jotain väärää? Entä jos hän pitää minua kummallisena? Entä jos hän oli jo varattu?
Painoin katseeni alas ja syvään huokaisten tungin kädet taskuuni.
”Mennään kotiin”, minä mutisin ja käännyin päinvastaiseen suuntaan.
”Seth! Odota nyt vähän!” Jacob tarttui minua käsivarresta ja kiepautti minut ympäri. Ravistin hänen vahvan otteensa irti.
”Mikä sinua vaivaa? Vaikka et haluaisikaan tutustua häneen, hän pysyy aina sinun mielessäsi, tunteissasi ja kehossasi. Et pysty vastustamaan sitä. Pian ruikutat perässäni, kun kaipaat häntä niin paljon. Olisi helpompaa tutustua häneen nyt kuin etsiä parin vuoden kuluttua häntä ties mistä. Seth, minä tiedän, sinä et vain
voi sille mitään.”
Ne sanat iskivät minuun kuin köysi, jota kiristettiin ympärilläni yhä tiukemmaksi ja tiukemmaksi. Mistä hän sen tiesi? Miten niin en kyennyt vastustamaan? Oliko ihmissusien elämä niin ohjailtua jonkun tuntemattoman tytön vuoksi?
”En minä halua tutustua häneen”, puhahdin takaisin.
Jacob katsoi minuun epäuskoisesti.
”Pelkuri”, hän tuhahti ja käännähti kannoiltaan.
”Hei Jake, odota! Minne sinä menet?”
”No hankkimaan jotain tietoja hänestä. Elämästäsi tulee aika kurjaa, jos päästät tämän tilaisuuden menemään.” Vilkaisin nopeasti Bellaan. Hän hymyili minulle sädehtivästi.
”Uskoisit Jacobiin, Seth. Minä tiedän, ettei sinulla ole kokemusta, tuota… tällaisista jutuista, mutta uskon lujasti, että se menee hyvin.”
Tuijotin hetken hänen kultaisiin silmiinsä, kunnes tajusin Jacobin olevan jo melkein tyttölauman luona. Pinkaisin hänen peräänsä.
Jacob kuuli minun tulevan ja hidasti vauhtiaan, jotta ehtisin hänen mukaansa. Näin virneen kareilevan hänen punaruskeilla huulillaan, kun vihdoin sain hänet kiinni.
”Arvasin, ettet voisi vastustaa”, hän hörähti.
”Kuule Seth, olet hyvännäköinen ja sinulla on ihan mukava luonne, joten ei ole mitään syytä, ettei hän pitäisi sinusta.”
Tuijotin Jacobia kummissani. Sanoiko HÄN minulle TUON?
”Helvetti. En olisi uskonut koskaan sanovani noin”, Jacob naurahti sitten haroen hajamielisesti tukkaansa. Hän tuuppasi minut edelleen. Enää kaksi metriä… Miksi heitä oli niin paljon? Miksi tytöt ylipäätänsä liikkuivat noin suurissa laumoissa? Voi jessus sentään, tästä tulisi noloa…
Nielaisin, suoristin selkäni ja astuin helvetin kehään.
”Hei”, sanoin varovasti. Yritin tavoitella jotakin miehistä, tummaa ääntä ruumiini syvyyksistä.
Tyttö käännähti yllättyneenä puoleeni.
”Öh, hei.”
Jähmetyin hetkeksi paikalleni. En kyennyt sanomaan mitään.
Luoja, että hän näytti hyvältä. Hänellä oli sydämenmuotoiset kasvot ja kastanjanruskeat, kiharat hiukset. Hänen silmänsä olivat lämpimänruskeat. Ja hän oli suurin piirtein ikäiseni näköinen.
Tyttö katsoi minua hieman kysyvästi, kun en hetkeen sanonut mitään. Pitäisikö minun kysyä hänen pihelinnumeroaan vaiko mennä suoraan asiaan? Pakotin sanat suuhuni.
”Ajattelin, että haluaisitko lähteä kanssani illalla öm… vaikka syömään?” Käteni vaelteli hajamielisesti hiuksiini.
Näin tytön punastuvan. Hän tuntui hieman ujolta siirtäessään katseensa apua hakien muihin tyttöihin. Minä vain tuijotin häntä. Hänen silmiään, hänen suoraa nenäänsä, hänen täydellisiä huuliaan. Hetkinen, mihin kohtaa tyttöä oikein piti katsoa? Oliko tunkeilevaa, jos tuijotin häntä koko ajan silmiin? Toisaalta huulien katsominen se vasta tunkeilevaa olikin. Entä jos liu’uttaisin katsettani ylhäältä alaspäin? Ei! Typerä ajatus! Kaulaa alemmas en voisi katsoa. Sehän näyttäisi suorastaan irstaalta!
Luoja, mitä sinä oikein kuvittelet? Keskity, Seth!
Sitten tyttö kääntyi taas puoleeni. Hän empi hieman, kuin ei olisi halunnut sanoa sitä mitä hänen piti.
”Eh… en oikein tiedä. Enhän minä tunne sinua tai mitään.” Hän kohautti harteitaan ja loi minuun anteeksipyytävän katseen.
Tunsin kuinka koko maailma murtui edessäni. Sydämeni jätti varmaan lyöntejä väliin, sillä se tuntui seonneen täysin rinnassani. Se oli sitten siinä. Minä tiesin. Ei olisi pitänyt kysyä. Äh, ei olisi pitänyt tavata häntä. Tunsin itseni yhtäkkiä kauhean typeräksi. Kuka oli keksinyt että ihmissusien täytyi leimautua? Kuka hemmetti sen oli vetänyt päästään?
En saanut sanaa suustani. Käännyin vain paikoiltani ja lähdin pois. Lähdin pois niin nopeasti kuin vain kykenin kävellä. Pois siitä nolosta tilanteesta. Pois hänen luotaan.
Kuulin Jacobin ottavan minut kiinni.
”Seth… Öh, kuule, olen pahoillani. Mutta ei sitä tarvitse jättää tähän. Ei aina onnaa, vai mitä?”
En vastannut hänelle mitään. Äskeinen oli kolauttanut itsetuntoani. Olin aina ollut ujo tällaisissa jutuissa. Mikä äskeisessä meni pieleen? Lähestyinkö häntä väärin? Pelottiko minun suuri kokoni häntä?
Tunsin Bellan myötätuntoisen katseen selässäni.
”Mennään vain kotiin, jooko?” mutisin. Kaikki seurasivat perässäni äänettömästi. Ja silti, vaikka niin kovasti halusin vain lähteä pois tästä paikasta, jokin voima veti minua yhtä kovin kohti taakseni jätettyä tyttöä…
