Kirjoittaja: Cheo
Fandom: Percy Jackson
Genre: Angst
Ikäraja: K-11 (mm. veri ei pysy suonissaan ja mieleltään järkkynyt nuorimies)
Paritus: Silena/Luke/Thalia
Summary: "Silenalle hänen pitkät ja silkkiset hiuksensa olivat melkein yhtä suuri pakkomielle kuin lyhyet hiukset olivat olleet Thalialle."
A/N: Joo-o, löysin tietokoneen syvyyksistä tälläisen kerran aloittamani pienen ficin alun, jossa ajatuksena oli että Luke ihastuu Silenaan koska tämä muistuttaa häntä Thaliasta. Oon tosi kova Luke/Thalia-shipperi ja tää on mulle aika vahva headcanon vuosien takaa niin päätin sitten kirjoittaa tämän loppuun ja tästähän kehkeytyi yllättävän pitkä. Loppua kohten kyllä alkoi motivaatio heiketä ja kärsimättömyys vaivata, kovin ominaista meikäläiselle mutta lyhyestä virsi kaunis! Toivottavasti joku jaksaa lukea ja toivottavasti joku ymmärtää mistä tässä on kyse. Lukella siis vippaa päästä ja hän kuvittelee että Silena on uudestisyntynyt Thalia, hoho! Silena on tosi OOC ja idea on muutenkin melko kaukaahaeuttu mutta anyqays.
Kommentit sallituja, niin risut kuin ruusut!
Silena Beauregard näki hänet ensimmäisenä päivänään Puoliveristen leirillä, vähän ennen asettumistaan rakkauden jumalattaren mökkiin. Afroditen tyttärenä hän huomasi heti pojan kauneuden: aurinkoiset hiukset ja kasvojen herkän luuston, kreikkalaiset lihakset.
Luke Castellan.
Myöhemmin Silena kuvaili sitä sisarilleen "maistiaisena tulevasta."
***
Myös Luke Castellan huomasi Silenan tämän saavuttua Long Islandille. Hän jähmettyi oitis nähtyään hulmahduksen sysimustasta tukasta ja Areen poika sai pistettyä häntä kipeästi miekallaan sinisten silmien välkähtäessä hänen suuntaansa. Luke ei kuitenkaan tuntenut kipua, hän vain katseli turtana vienolle kaarelle taipunutta selkärankaa ja tytön itsetietoista olemusta. Aurinko porotti kuumasti ja pieni tuulenvire leikki tytön pitkien hiusten latvoissa, Luke tunsi taas olevansa Californiassa, niin kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa...
Hän ei koskaan nähnyt Silena Beauregardia.
Myöhemmin hän ajatteli asiaa "tuulahduksena menneestä." Eikä hän kertonut siitä kenellekkään.
***
Luke puhui Silenalle ensimmäistä kertaa seuraavana päivänä. Hän istui Silenan viereen leirinuotiolla ja kuiskasi jotain asetettuaan tytön pitkät hiukset korvan taakse.
Silena ei saanut selvää. "Anteeksi?" hän sanoi raukeasti. Hän oli erittäin tietoinen kateellisten sisariensa katseista selässään. Hän päätti kiusata heitä vielä vähän joten hän tarttui pojan käteen ja työnsi sormensa hänen sormiensa lomaan.
Luke ei vastannut.
"Minä en kuullut mitä sinä sanoit."
Mutta Luke ei yhä sanonut sanaakaan. Hän vain katseli heidän yhteen kietoituneita käsiään ja siveli hellästi peukalollaan tytön kämmenselkää, otsa hienoisessa rypyssä ikään kuin hän olisi mysteeri jota hän ei saanut selvitettyä. Silena pisti päänsä pojan olalle ja antoi asian olla tältä illalta. Salaperäiset pojat ovat joka tapauksessa parhaimpia, hän ajatteli tyytyväisenä.
***
Elokuun alussa eräs Demeterin tytär uskoutui Silenalle. Hän kertoi tälle siitä yöstä jolloin Luke ja Annabeth joutuivat taisteluun Puoliveristen kukkulalla.
Hän kertoi Silenalle myös siitä kuolleesta tytöstä, jonka takia molemmat selviytyivät.
Tyttö katseli auringon valossa kylpevää puuta, Thalian petäjää, ja siirsi hieman hermostuneen katseensa takaisin Silenaan. Heinäkuussa leirin yleisessä vessassa tämän katse oli käynyt jokaisessa tytössä ja hän oli kuuluvalla äänellä ilmoittanut että hän oli Luken tyttöystävä.
Hän ei tiennyt miten Silena suhtautuisi siihen, että Luke oli kahden vuoden ajan kierrellyt Amerikkaa Thalian kanssa. Tai siihen että hänen kuolemansa jälkeen Luke ei koskaan palautunut ennalleen.
"Entä sitten?" Silena kuitenkin vastasi. Mitä sitä murehtimaan, hän ajatteli. Kuolleet ovat kuolleita eivätkä muuksi muutu.
***
Nuori poika istui kadun reunassa ja nojasi päätään takana olevaan roskapönttöön. Hänen otsallaan helmeili hikipisaroita eikä hengitys ollut vieläkään tasaantunut taistelun tuoksinnasta. Kuuma iltapäivän aurinko paahtoi Californian katuja ja sai ruohon kellastumaan kuivuudesta, ainoastaan pieni tuulenvire toi helpotusta tykyttäviin haavoihin.
Luke vilkaisi tyttöä vieressään. Hän oli törmännyt tähän paetessaan pahansisuista mantikoria ja vaikka häntä hävetti myöntää, hän olisi mitä luultavammin kuollut ilman tämän apua. Tyttö oli häntä pari vuotta nuorempi ja hänestä oli hyvää vauhtia kuoriutumassa kovanaamainen pikku punkkari, tai niin Luke päätteli hänen ulkonäöstään. Nahkatakin ja nuhjuisen bändipaidan kruunasivat maiharit ja lyhyeksi leikattu musta tukka. Kukaan Luken tuntemista tytöistä ei ollut koskaan uskaltanut leikata hiuksiaan niin paljon.
Thalia, tyttö oli kertonut nimekseen.
Hänkin oli haavoittunut taistelussa. Mantikori oli raapaissut häntä pitkillä leijonankynsillään ja saanut aikaan pitkät, vertavuotavat haavat käsivarteen, mutta Thalia ei ollut luovuttanut ennen kuin hirviö joutui vetäytymään. Luke tarkkaili tyttöä levottomana. Hän oli ilmiselvästi vahvan jumalan tai jumalattaren lapsia ja veri oli omiaan houkuttelemaan hirviöitä paikalle.
Elettiin kesäkuuta vuonna 1999 ja seuraavat kaksi vuotta tulisivat olemaan hänen elämänsä parasta aikaa.
Heidän luonteensa kävivät yksiin, eikä Luke ollut koskaan tavannut ketään, joka ymmärsi häntä kuin Thalia, kaiken epävakaasta äidistä isään, joka ei välittänyt pätkääkään. Hänessä oli jotain sellaista, mitä muissa tytöissä ei ollut. Vuoroin hän potki pahantuulisena irtokiviä, siniset silmät salamoiden ja vuoroin hän nauroi ja hymyili Luken jutuille, aavistuksen hämmentyneenä ikään kuin hän ei olisi nauranut vuosiin ja luuli unohtaneensa koko taidon. Mikään ei ollut tärkeämpää kuin saada tyttö nauramaan ja Luke tiesi sen.
Yhdessä he kirosivat vanhempiaan, yhdessä he päihittivät hirviöt ja yhdessä he pitivät huolta Annabethistä, käsi kädessä.
Ja kun Thalian hiukset kasvoivat liian pitkiksi, Luke tarttui saksiin ja leikkasi ne, huolellisesti ja taitavasti jotta tyttö olisi tyytyväinen.
***
Silena ei ollut koskaan etsintäretkellä eikä hän tosiasiassa tahtonutkaan. Kyllä hän oli huomannut muiden leiriläisten pilkkaavat katseet. Heidän mielestään Afroditen lapset olivat hyödyttömiä tyhjänpantteja vain siksi koska miekkailua enemmän heitä kiinnosti muotilehtien lukeminen. Tai auringonottaminen hunajatukkaisen poikaystävän kanssa joka mutisi käsittämättömiä sanoja hänen hiuksiinsa.
Afroditen tyttären elämässä ei pahemmin kummitellut.
Hermeen pojan elämä taas oli täynnä haamuja. Jokapäiväinen elämä täyttyi pienistä kipeistä muistoista ja muistutuksista, jotka olivat muuttuneet katkeransuloisiksi vasta kun hän oli menettänyt hänet.
Musta tukka ja siniset silmät. Oranssit vaahteranlehdet, niin kuin silloin kerran Kanadan rajalla. Green Day. Märkä nurmikko ja Mars-patukat. Ja pisamat!
"Ethän vain ole unohtanut niitä?" Luke kysyi Annabethiltä. "Rykelmänä nenällä, aivan kuin tähtiä taivaalla."
Ikään kuin Thalia olisi halunnut huutaa hänelle että täällä minä vielä olen, älä luovuta. Ja Luke oli päättänyt tuoda hänet takaisin.
Toukokuussa Annabeth ehdotti varovasti terapiaa.
"Sinä et tiedä mistään mitään!" Luke huusi katkerana ja Annabeth perääntyi toivoen ettei olisi sanonut sanaakaan. Mutta kevään edetessä syksyyn moiset puheet unohtuivat, Luke oli löytänyt Silenan ja heistä oli tullut hetkessä leirin kultapari. Annabeth tuli siihen tulokseen että Luke oli sittenkin kuunnellut häntä ja päättänyt jatkaa elämäänsä.
Mutta ei se mennyt niin.
***
Luke oli vakuuttunut että siitä, että kaikki nuo kummalliset yhteensattumat — mustien hiuksien kehystämät siniset silmät, hiostava kesäpäivä ja tuulenvire — eivät voineet olla sattuman oikkuja. Ehei, nyt oli kyse suuremmista voimista. Zeus luuli että pieni petäjä pystyisi korvaamaan kaiken sen tuskan mitä Haades oli aiheuttanut, mutta hän oli väärässä.
Yhdessä he olivat vaeltaneet lukemattomien kaupunkien läpi, yhdessä he kirosivat isiensä nimeen, hän ja Thalia.
Jumalat eivät koskaan välittäneet, sen Luke oli oppinut jo pienenä poikana. Heidän mielestään oli parempi että Thalia oli poissa. Heille oli yhdentekevää kuinka katkeruus ja viha kasvoivat nuoren sankarin mielessä.
Mutta nyt oltiin rakkauden asialla.
Luke ei tiennyt paljoa uudestisyntymisestä mutta hän oli varma että hänen sisintään raastava vilpitön kaipaus oli kaikunut rakkauden jumalattaren korviin. Afrodite oli päättänyt antaa hänelle tyttärensä, uudestisyntyneen Thalian sillä jos joku Olympoksen läpimädistä jumalista ymmärsi jotain välittämisestä niin se oli hän.
Harmi vain että Silena oli viallinen. Hänen silmänsä olivat kyllä tarpeeksi syvänsiniset, muutama pisamakin oli ilmestynyt nenänpäähän kesän mittaan ja hiukset olivat yhtä korpinmustat kuin Thalialla. Molemmat edustivat Välimeren kauneutta mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: Lukella ja Silenalla ei ollut mitään yhteistä.
Luke halusi etsintäretkelle.
Silena nyrpisti nenäänsä.
Luke sylkäisi maahan ja marisi kuinka jumalat pilaavat kaiken.
"Et olisi noin jyrkkä", Silena sanoi.
Luke kertoi kuinka eksyi kerran Meksikon puolelle rajavartioston huomaamatta.
Silena kertoi että Macy's:ssa on syysalennus.
Luke kysyi häneltä kysymyksen.
Silena ei ymmärtänyt.
Ei kuitenkaan ollut mitään mikä ei olisi korjattavissa, ongelma oli vain miten. Luke oli alusta asti ollut sitä mieltä että ratkaisu löytyisi hiuksista. Hän katseli kuinka Silena laittautui kesän viimeisiä juhlia varten ja katse harhautui lukuisiin hiuslakkapulloihin jotka tyttö asettanut meikkipöydälle. Silenalle hänen pitkät ja silkkiset hiuksensa olivat melkein yhtä suuri pakkomielle kuin lyhyet hiukset olivat olleet Thalialle. Ne oli leikattava, huolellisesti ja taitavasti jotta tyttö olisi tyytyväinen.
***
Kesän viimeiset juhlat järjestettiin joka vuosi loman lopussa niille, jotka eivät viipyneet leirillä koko vuotta. Joka vuosi alue koristeltiin lyhdyin ja viiniköynnöksin ja leiriläiset tekivät parhaansa puunatessaan mökkinsä edustuskuntoihin. Demeterin lapset hurmasivat Kheironin vuosi toisensa jälkeen yhtenäisellä kukkalinjallaan, tänä vuonna aiheena eksotiikka, siinä missä Hermeen mökin asukkaat eivät koskaan päässeet yhteisymmärrykseen koristuksen teemasta.
Oli miten oli, kaikessa haikeudessaankin juhla oli vuoden odotetuimpia. Pöytä täyttyi lukuisista eri ruokalajeista ja makeisista eikä leirinuotio koskaan palanut yhtä kirkkaana ja korkeana kuin se teki kesän viimeisenä päivänä.
Tämä on täydellinen päivä, Luke ajatteli ja tunsi saksien painon shortsiensa taskussa. Hän seisoi Afroditen mökin kuistilla ja katseli kuinka hänen nuoremmat veljensä möivät Dionysoksen pojille varastamaansa olutta. Samalla hetkellä mökin ovi avautui ja joukko Silenan sisaruksia huomasi hänet seisomassa varjossa ja puhkesi hillittömään kikatukseen.
"Olkaa kiltisti!" Eräs poika huikkasi Lukelle kun Silena saapui kuistille heidän perässään. Silena pyöritti silmiään, vaikkakin hymyillen ja katsoi kuinka parvi leiriläisiä käveli kohti paviljonkia minne juhla-ateria oli katettu.
"Mennäänkö?" hän sanoi.
Luke hymyili kujeilevasti. "Ei vielä", hän vastasi. "Minulla on sinulle yllätys."
"Ahaa! Pidänkö minä siitä?"
"Sinä rakastat sitä."
Luke tarttui tytön käteen ja ohjasi hänet rannalle missä he saisivat olla rauhassa. He istuutuivat laiturin reunalle ja istuivat hetken ihan hiljaa, huljuttaen varpaitaan viileässä vedessä. Silena nojasi päänsä Luken olalle ja huokaisi tyytyväisenä, ihan niinkuin sinä iltana kun he olivat puhuneet toisilleen ensimmäistä kertaa. Luke silitti hänen hiuksiaan, mutisi selittämättömiä sanojaan mutta tällä kertaa hän näytti tyystin erilaiselta kuin ennen, rauhalliselta ja tyyneltä.
Mysteeri oli selvitetty ja pian Thalia olisi vapaa. Luke veti sakset taskustaan ja kiersi tytön niskahiukset sormensa ympärille. Hetken leikittyään hän siirsi tummat suortuvat korvan edestä ja kuiskasi kysymyksen.
"Luke, minä en saanut selvää", Silena sanoi. "Puhu selkeämmin!"
"Saanko minä leikata hiuksesi?"
Siinä ne oli ne sanat, joita Luke hokenut Silenalle koko kesän ajan. Hän oli uneksinut niistä, hän oli kokeillut eri versioita ja hän oli yrittänyt yrittänyt yrittänyt ja toivonut että tyttö ymmärtäisi, turhaan. Ja vaikka mitä kävisi, tänään hän oli päättänyt sanoa sen viimeistä kertaa.
Silena oli avannut suunsa naurahtaakseen ja kertoakseen pojalle että tietenkään hän ei saanut mutta Luke oli jo ehtinyt kouraista ison hiustupon käsiinsä. Hän oli taitava saksien kanssa ja salamannopeasti hän katkaisi tytön hiukset olkapäille. Mutta hiukset olivat Afroditen tyttären kruunu.
"Mitä sinä teet?!" Silena huusi kauhistuneena ja tönäisi Luken kumoon laiturille. Silena nousi seisomaan ja katsoi vapisten maassa lojuvia hiussuortuviaan. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" hän kysyi ääni väristen Lukelta, joka makasi laiturille kiroten ja pidellen vertavuotavaa kättään, jota sakset olivat nirhaisseet.
"Mitä tämä on?" Luke sanoi irvistäen. "Kultapieni... minä yritän vapauttaa sinut!"
"Vapauttaa... sinä olet hullu", Silena kuiskasi ja perääntyi kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Luke näki heidän kaikkien katseet hänen silmistään: Kheironin, Annabethin, sisaruksiensa, kaikkien katseet. Silena oli perääntynyt laiturin päähän, kunnes pysähtyi ja loi Lukeen viimeisen, hurjistuneen katseen ennen kuin kääntyi ja juoksi pois kohti paviljonkia, kertoakseen kaikille sen mistä he jo ennestään kuiskivat: että hän olisi päästään sekaisin, että hän ei koskaan päässyt yli Thalian kuolemasta.
Luke tunsi pettymyksen kyyneleiden polttavan silmäluomien takana. He eivät tiedä mitä minä tiedän, hän ajatteli katkerana. He eivät tunne tätä maailmaa niin kuin minä tunnen. He eivät tiedä mitään niistä monisyisistä tapahtumaketjuista joista minä tiedän, koska niin täytyy olla.
Koska sinun menettämisesi tekee niin kipeää.
Luke puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen.
Anna anteeksi, Thalia. Minä epäonnistuin.
