Nimi: Tuhansien mailien matka
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
Varoitukset: ei mitään
Paritukset: Lee/Luna ja tulkinnasta riippuen yksi-/molemminpuolinen Luna/Severus
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte pottermaailmaan kuuluvaksi, kuuluu Rowlingille, en saa korvausta
A/N: Tästä piti tulla aluksi osa Kai mekin taistelimme -raapalesarjaani, mutta sitten tapahtui jotain ja tämä lähti aivan väärään suuntaan... Ajoittuu siis seitsemänteen kirjaan.
Risut ja ruusut otetaan ilolla vastaan!
Kiitos Radarille läpiluvusta!
Luna istui korpinkynsien oleskeluhuoneen ikkunalaudalla. Vaalea hiusvirta oli kampaamaton tai ainakin sotkuinen, taikasauva ja sukat unohtuneet jonnekin. Ikkunan pinnalla istui pieni, hiukan kohmeinen yöperhonen ja Luna piirsi varovasti ikkunan huuruun kuvioita jättäen perhosen niiden keskipisteeksi.
Lattialla lojui radio, unohdettuna, viattomana. Viaton se olikin tänä yönä, sillä Luna ei ollut onnistunut kuulemaan Pottervahtia. Sen sijaan hän oli kuunnellut jästien säätiedotuksen ja vastannut oleskeluhuoneen hiljaisuudessa säänlukijan hyvän yön toivotukseen.
Lunan katse osui vastapäiseen seinään, siinä, juuri siinä, hän oli suudellut, tai pikemminkin häntä oli suudeltu, ensimmäistä kertaa, siitä oli ehkä vuosi. Hän oli antanut Leelle tehtävän: päästä sisään korpinkynsitorniin. Arvoitus oli ollut vaikea sinä päivänä, ja Leellä kesti kauan. Poika oli varmaan keskustellut Fredin ja Georgen kanssa, ehkä jopa Hermionen. Mutta Luna ei ollut kysynyt, koskaan, oli vain tarttunut poikaa kädestä ja vastannut suudelmaan.
Tyttö katsoi radiota hiukan kaipaavasti. Voi, kuinka paljon hän olisi halunnutkaan kuulla Leen äänen, kuinka paljon hän olisi sitä tarvinnutkaan! Hän olisi halunnut tuntea sen rakkauden, olisi halunnut sen hävittävän kaiken Lunan mieltä kaihertavan epäilyksen ja syyllisyyden. Hän oli nimittäin rakastunut uudelleen, kaipaus oli kääntynyt hänen sydäntään vastaan, ja se oli valinnut henkilön, jota ei millään voisi saada. Josta ei koskaan voisi puhua. Severus Kalkaros oli liian vanha Lunalle ja liian vihattu kenelle tahansa. Murhaaja, petturi, ihminen, jonka kuolemasta suurin osa tylypahkalaisista olisi vain ilahtunut. Mutta Luna näki jotain muuta niissä lepakon askelissa, joilla mies koulussa kulki, näki katseen painuvan maahan, silloin kun kukaan ei katsonut, näki katseen kääntyvän pois pienimpien oppilaiden rikottua sääntöjä, näki tuskan varjon häivähdyksen (ei silmissä, silmät eivät koskaan kertoneet mitään, mutta Luna vain näki sen, aivan kuin näki threstalitkin), mutta pelkäsi kuvittelevansa. Hän oli yrittänyt puhua Severuksesta Ginnylle, Severuksesta, ei rakkaudesta, mutta Ginny oli sitä mieltä, että Luna vain halusi nähdä ihmisissä hyvää. Ei Ginny ollut sitä pahalla sanonut, lisäksi toteamus oli totta, mutta Luna oli tiennyt, ettei toinen ymmärtäisi.
Ja pahinta, vaiko sittenkin parasta, oli se, että Luna rakasti yhä Leetäkin. Rakasti ja toivoi, että poika olisi turvassa. Rakkaus Leehen ja Severukseen vain oli erilaista.
Leen kanssa rakkaus oli sitä, että Luna pyöri linnanpihalla ympäri ja taas ympäri, ja Lee sai hänet aina kiinni ennen hennon vartalon osumista kosteaan nurmimattoon. Lee sai hänet kiinni ja sanoi, ettei koskaan aio päästää irti. Mutta hän päästi silti, sillä Luna oli perhonen, jonka siipiä Lee ei halunnut pilata. Leen ja Lunan rakkaus oli koski kevätaamuna, sen katseluun ei koskaan väsynyt.
Ja siksi rakkaus Severukseen oli niin outoa, Lunallahan oli jo kaikki. Se oli kaipuuta kirpeisiin syysaamuihin, se oli ymmärrystä, joka rikkoi sodan rajat. Se oli varpaisiin asti ulottuvaa lämpöä, villapeitto, johon Luna saattoi kääriytyä yksinäisinä hetkinä. Oliko se siis edes rakkautta?
Luna pyörähti kerran ympäri yöasun helmat hulmahtaen ja oli vähällä törmätä varjoissa seisovaan hahmoon. Luna ei ollut lainkaan kirkuvaa tyyppiä, mutta nyt hänen oli pakko nostaa käsi suun peitoksi, ettei olisi huutanut säikähdyksestä.
”Kai neiti Lovekiva tietää, missä sitä tähän aikaan pitäisi olla?”
”S- Professori Kalkaros!” Luna henkäisi. Kuinka kauan mies oli oikein seisonut piilossa varjoissa? Kun Pottervahti ei ollut kuulunut, Luna oli kironnut mahdolliset korkeammat voimat jonnekin varsin kauas, mutta nyt hän ei voinut kuin perua ajatuksensa, sillä kaikesta huolimatta Severus Kalkaros oli varsin epäilyttävä henkilö.
”Aivan niin. Iltakierroksellani panin merkille, että täältä kuului ääntä.” Luna oli varma, ettei ollut pitänyt meteliä, mutta ei sanonut sitä ääneen.
”Ei kai neiti Lovekiva vain yritä pitää yhteyttä keneenkään lainsuojattomaan?”
Luna kosketti kasvoissaan olevaa, jo hiipuvaa, arpea. ”Säännöt ovat tulleet harvinaisen selväksi, professori. Vaikka en kyllä vieläkään tiedä, miksi professori Carrow suuttui niin kerrottuani hänelle rikkokirien ja puhdasveristen velhojen välisestä yhteydestä.”
”En suosittelisi kysymään.” Sanat olivat pelkkä henkäys ja hetken Luna uskoi, että huoneeseen oli livahtanut aave, jonka suusta kolme sanaa olivat karanneet. Hän katseli professoriaan, joka puolestaan tuijotti kaukaisuuteen. Harry oli kertonut miehen murhanneen Dumbledoren ja hänen edessään seisovan miehen olemus ei varsinaisesti karistanut pois murhaajakuvaa, mutta ei myöskään Lunan tuntemaa lämpöä.
”Tämä sota, tämä sota tekee meistä kaikista vielä hulluja. Menettää nyt rakkaansa typerän puhdasverisyysvimman takia”, Luna sanoi. Hiljaa, yhtä hiljaa kuin Severuskin oli puhunut. Hetken näytti siltä kuin mies olisi heilauttanut käsiään avuttomasti kuin lepakko, joka levittää siipensä, mutta liike katosi. Hämärässä huoneessa se saattoi olla vain harhakuva Lunan silmissä. Ehkä ne näkivät mitä tahtoivat nähdä, suojelivat kantajaansa totuudelta.
”Ehkä me kaikki kuolemme”, Luna jatkoi, sillä Kalkaros näytti juurtuneen paikoilleen. ”Ehkä sillä ei lopulta ole väliä, olemmeko puolesta vai vastaan. Severus, onko sodassa millään mitään väliä?”
”Painukaa nukkumaan, neiti Lovekiva!” mies äyskäisi ja sai Lunan säpsähtämään. ”Nyt.”
Luna käänsi katseensa lattiaan ja kääntyi lähteäkseen. Mitään molemminpuolista ei voisi koskaan syntyä, ei, sillä Luna oli päiväperhonen ja Severus murhaajalepakko, ja heidän välissään oli tuhansien mailien matka.
