Nimi: Valehtelevat peilit
Fandom: Kreikan mytologia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst & fluffy
Paritus: Apollon/Hermes
Haaste: 12+ virkettä IXA/N: Huhheijaa. Kolmas kerta toden sanoo, eikö vaan? Kolmas versio, paras, sitä mieltä minä olen enkä jaksa enää. Antaa mennä tällä. Kertokaahan, mitä mieltä olette
Valehtelevat peilitSaattoiko nipistystä takapuolessa pitää kohteliaisuutena? Asia olisi kuolevaisillakin kiistanalainen, mutta Apollonille tulkitsemisen vaikeus ei ollut kiinni eleestä vaan henkilöstä, joka saattoi yhtä yhtenä hetkenä leikkiä ja kiusoitella ja toisena taas helliä ja rakastaa. Apollon kyllä piti tunteesta, joka keinahti suloisesti hänen vatsassaan, kun Hermes äkkivarmatta kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, nuuhkaisi hänen niskaansa ja kuiskasi:
”Pidätkö enemmän herneistä vai maissista?”
Eikä kysymyksessä ollut järkeä – ei tietenkään – sillä Hermes rakasti reaktioita ja jos hän ei saanut niitä tarpeeksi nopeasti, lennähti jumala kevyesti pois undulaatin tavoin jättäen veljensä hämmennyksen valtaan.
Hera ei osaa tehdä ruokaa, mutta he syövät silti, vaikka Apollon onkin särkeä hampaansa äitipuolensa tekemään banaanikakkuun ja maussa kaikki on aivan
väärin. Ainoan lohdun tuo Hermes, jonka jalka hyväilee hänen omaansa pöydän alla aamukasteisen nurmikon kutitellessa varpaita. Toukokuussa Hera pitää paljon brunsseja, jos oli kaunis sää ja tänä vuonna niitä päiviä oli ollut paljon – Apollonin mielestä liikaa, mutta kuningattarelle ei sanottu ei.
Mutta vaikka aurinko saattoi paistaa ja Hermes istua kylkeen kiinni pihakeinussa, on taiteilijasielu apatialle hyvin altis eikä edes kevätpäivä perheen, jos heitä enää sellaiseksi saattoi kutsua, kanssa saa Apollonia välittämään. Hänen tekee mieli maalata kohtaus kaikessa keinotekoisuudessaan ja paljastaa ystävällisyyden taakse kätkeytyvät katkerat tunteet, joka verhoaa Heran laihaa vartaloa yhtä tiukasti kuin tämän valkoinen mekko ja paljastaa auringonvalossa kylkiluiden irvokkaan kirjon. Apollonia puistattaa, inhosta ja hän haluaa repäistä itsensä irti tästä todellisuudesta, takaisin menneeseen kenties, jolloin asiat olivat paljon paremmin.
”Haluatko kahvia?” Hermeksen hellä ääni korvanjuuressa melkein pelästyttää Apollonin, mutta veli katsoo häntä hymyillen kuin kaikki olisi hyvin ja heillä olisi lukemattomia syitä olla onnellisia. Käsittämätöntä, miten joku saattaa hymyillä sillä tavalla tällaisissa olosuhteissa, mutta omalla tavallaan se on paras lääke pusertavaan tunteeseen; ei se pelkoa ollut, sillä jumalat eivät sellaista tunne.
Apollon antaa Hermeksen vetää hänet mukaansa ja he pujottelevat ohi muiden jumalten, kädet yhdessä ja auringonjumalan kaipaus menneeseen hellittää otettaan samalla kun Hermeksen ote tiukentuu.
Jumalat voivat olla jumalia vain toistensa seurassa, sillä ihmisten joukossa he olivat kuin astronautteja, mutta eivät suojanneet kömpelöllä puvulla itseään vaan heitä, kuolevaisia, jotta he olisivat turvassa. Miten kieroutuneeksi oli maailmanjärjestys muuttunutkaan, Apollon ajattelee katkerasti, mutta yksi tulitikku ei vielä roviota sytytä, kun taas miljardit luovat jo itsessään ikioman kokon, joka palaa ja polttaa, jumaliakin.
”Vaikutat vähän synkältä”, Hermes huomauttaa hänelle ja Apollonista tuntuu kuin toinen maalaisi hänestä petturin, joka varjostaa kevätpäivän synkeillä ajatuksillaan eikä Apollon halua pidellä sellaisen kädestä kiinni enää hetkeäkään.
”Mitä se sinua liikuttaa?” Apollon tokaisee värittömästi ja Hermeksen kasvoilla välähtää huoli, sellainen, jota veli ei vaivaudu ikinä teeskentelemään.
”Se liikuttaa minua kovasti”, Hermes sanoo hiljaa järkyttäen Apollonin sisäistä tasapainoa, joka toimii vaa’an tavoin, mitaten ja punniten lukemattomia asioita, mutta joka nyt menee rikki ristiriitaisten tunteiden hyökyaallosta. Hermes onnistuu siinä aina ja Apollon uppoaa epävarmuuden korkeisiin nietoksiin vihaten tunnetta, joka muistuttaa petollisesti avuttomuutta.
Voimatta syyttää veljeään valehtelijaksi, Apollon tuhahtaa ja kääntää veljelle selkänsä ravaten eteenpäin ohi kahvipöydän ja synkeän isänsä, jonka katse lupailee täksi päiväksi kesän ensimmäistä ukkosmyrskyä. Hermes seuraa häntä sinnikkäästi sisälle taloon, jossa auringon hehku saa huonekalut hohtamaan kultaisina, mutta joka ei tunnu kodilta, vaikka Hera tekisi siellä mitä. Apollonin katse jää vanhaan, koristeelliseen antiikkipeiliin kuin maailma näyttäisi kauniimmalta peilin kuvajaisesta, mutta jota se ei oikeasti ole.
Hän näkee kuinka Hermes tulee lähemmäs, katsoo ensin huonetta ja irvistää epäilemättä jakaen saman tunteen, minkä Apollon, mutta katsoo lopulta häntä hellästi ja vaimeat sydämenlyönnit muuttuvat äänekkäiksi, kun Hermes kietoo kätensä hänen vyötäisilleen ja laskee päänsä Apollonin olkapäälle. Peilikuva näyttää kauniilta, mutta valheelliselta, ja Apollon lumoutuu näystä niin, että hänellä kestää tovi kuulla Hermeksen sanat:
”Sinä vääristät aina kaiken, Apollon.”
Rakkaus sattuu, sen on Apollon oppinut kantapään kautta, montakin kertaa, mutta Hermeksen sylissä pelon kaltaiset kiihkeät tunteet haihtuvat ja jäljelle jää kummallinen rauha, joka kaikessa lempeydessään on jotain uutta ja ällistyttävää. Kysymys silmissään Apollon kääntyy veljensä puoleen ja kun tämä kuiskaa myöntävän vastauksen ja suutelee häntä, niin uskaltaa se onnellinen hymykin viimein palata niille lumoavan kauniille kasvoille kaivattuna, muttei onneksi unohdettuna, ei aivan vielä.
Sanalista:
1. kohteliaisuus 2. kiista 3. herne 4. undulaatti 5. banaanikakku 6. aamukaste 7. toukokuu 8. apaattinen 9. kylkiluut 10. repiä 11. kahvi 12. pelko 13. kaipaus 14. astronautti 15. tulitikku 16. petturi 17. väritön 18. vaaka 19. nietos 20. ukkonen 21. kultainen 22. peili 23. vaimea 24. kuulla 25. rauha + jokeri
