Otsikko: Ei tule niin pimeää, ettet minua nää…
Tekijä: Haruka
Paritus: Niko/ Jenna
Genre: Draama, angst, het
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mainintana mielenterveysongelmat, draamaa…
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat minulle, otsikko ja lopun biisin pätkä Suurlähettiläille.
Haasteet: ficlet300 ( 51. Sairas)
Sanoja yhteensä: 386
A/N: Hui! ”Kurkuma” on paisumassa valtavan suureksi, varokaa ihmiset! No ei, se oli huono vitsi… Mutta totta on, etten tosiaan tiedä, miten pitkälle meinaan kyseistä tekstiä jatkaa ja kirjoittelen väliin aina tällaisia hieman lyhyempiä juttuja niistä hahmoista.
Tällä kertaa mun teki mieli kirjoittaa jotain synkempää, joten tuloksena syntyi tällainen ficlet Nikosta ja Jennasta, siitä, mitä heille tapahtui lopulta. Taustalla käytin Poets Of The Fallin kappaletta ”The Ballad Of Jeremiah Peacekeeper”, joka kannattaa laittaa soimaan, kun luette tämän.
Ja jos joku tätä lukee, niin elän kommenteista...
Niko puhaltaa tupakansavua huuliensa välistä katsoen parvekkeella ylös taivaalle, hitaasti tummenevaan iltaan. Hän huokaa syvään, sammuttaa tupakkansa tuhkakupin kantta vasten suunnaten katseensa ikkunasta sisälle hiljaiseen, hämärään asuntoon, jota vain pieni seinävalo valaisee.
Valo lankeaa vuoteeseen, jossa nukkuu ruskeahiuksinen tyttö. Tyttö nytkähtelee välillä kesken unien, säpsähtelee hereille huuto takertuneena kurkkuunsa. Välillä tyttö huutaa ahdistuksensa ulos ja Niko joutuu rauhoittelemaan tätä monena yönä, hyräilee hiljaista laulua, jonka toivoo tytön muistavan.
Niko ei muista, miten kauan Jenna, hänen rakas tyttöystävänsä, on ollut tuollainen hermostunut, ahdistunut tyttörukka, joka ei vieläkään puhu kuin muutaman sanan. Niko toivoisi Jennan puhuvan enemmän, kertovan, mitä kauheuksia tämä joutui kokemaan lähes puoli vuotta kestävässä vankeudessa. Sen, mitä Niko on saanut selville, oli se, kuka Jennan vangitsi, koska Jenna kertoi sieppaajiensa nimet hänelle heidän päästyään Nikon asunnolle. Ja Nikon luona Jenna on asunut siitä lähtien, vaikka tämän vanhemmat ja pikkusisko Juli ovat sanoneet, että Jennan olisi parempi heidän luonaan. Lääkärit ovat kertoneet Jennan kärsivän koko loppuikänsä hermoheikkoudesta, skitsofreniasta, vaikka Niko yrittää parhaansa mukaan karkottaa painajaiset ja hallusinaatiot Jennan mielestä pitämällä tätä sylissään.
Jenna katsoo taas Nikoa silmät kauhusta laajentuneina, kun Niko palaa takaisin sisään.
”Näitkö sä taas painajaista?” Niko kysyy Jennalta.
Jenna nyökkää ja kuiskaa:
”Mä en tahdo piikkiä.”
”En mä piikitä sua, mä en vois koskaan tehdä sulle mitään sellaista, mitä ne kusipäät tekivät”, Niko vastaa rauhallisella äänenpainolla, mutta osittain myös raivoissaan siitä, miksi Jennalle piti käydä näin.
Niko istuu sängyn laidalle, lähelle Jennaa. Hän väistää tytön hyökkäykset, kun tämä ojentaa kätensä kuristaakseen Nikoa. Niko tarttuu Jennan molempiin käsiin, pakottaa tämän takaisin makuulle, katsoo tätä silmiin sanoen:
”Sun täytyy uskoa mua, Jenna. Mä en tee sulle pahaa. Sä oot turvassa täällä, mun luonani ja mä vannon, että ne, jotka teki sulle tän, saa vielä maksaa siitä, jos vapautuvat koskaan vankilasta.”
Jenna rimpuilee hetken aikaa Nikon otteessa, rauhoittuu sitten ja nyyhkäisee surkeana. Nikon sydän täyttyy säälistä tyttöystäväänsä kohtaan. Hän silittelee tämän ruskeita hiuksia, painaa tämän poskelle pieniä, kevyitä suukkoja vakuuttaakseen, että Jenna voi luottaa häneen. Hän myös laulaa samaa laulua, jota on laulanut useasti Jennalle, kun tämä on herännyt painajaisiinsa:
”Ei tule niin pimeää,
ettet minua nää.
Älä unohda:
sun tarvii vaan viheltää.
Jos sä pyydät, mä tuun,
jätän pois kaiken muun.
Kai vielä muistat,
kun kutsut, saavun ovesi taa?”
Kun Jenna lopulta nukahtaa, Niko käpertyy hänen viereensä toivoen, että tämä nukkuu aamuun asti ilman painajaisia.
