Title: Viimeinen päivä
Author: Ripple
Beta: Miss-schoolweek
Genre: Drama, H/C, AU, romance, Songfic
Raiting: S
Pairing: H/D
Disclaimer: Kaikki tunnistamanne on Row:n.
Summary: Takana tuttu Tylypahka ja edessä uusi aika; oppilaat ovat jättämässä Tylypahkan viimeistä kertaa taakseen.
A/N: Seiskakirjan tapahtumia ei oteta huomioon.
Osallistuu haasteisiin:
-One True Something 20 (hahmo Draco Malfoy)
-Biisihaaste (Popeda – Tahdotko mut tosiaan
http://www.youtube.com/watch?v=I_RjWfjvbSw )
-OTP10 2.0 (Paring H/D)
-Osastohaaste vol II
***
Draco Malfoy nojaili Tylypahkan rajalla avonaiseen porttiin ja katseli eteensä avautuvaa näkymää suurista tiluksista ja mahtavasta kivilinnasta sen sisäpuolella. Linna oli ollut hänen toinen kotinsa seitsemän vuotta - seitsemän hänen elämänsä tähän asti merkityksellisintä vuotta.
Oppilaita valui hänen ohitseen; osa huomaamatta häntä, osa nyökäten, osa väistellen ja osa mulkaisten. Hän tosiaan herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia ihmisissä. Hän ei kuitenkaan välittänyt muiden mielipiteistä, vaan oli aina elänyt niin kuin itse parhaaksi näki, eikä kaivannut hyväksyntää keneltäkään muilta kuin niiltä muutamalta, jotka hänelle jotain oikeasti merkitsivät.
Hänellä oli ollut loistava itsetunto koko elämänsä – no, lähes koko elämänsä. Hänellä oli edelleenkin parempi itsetunto kuin monella muulla, mutta nykyään siinä oli myös säröjä. Oli eräs, joka oli saanut hänet murtumaan, pyörtämään elämänsä tarkoitusta, muuttamaan kulkunsa suuntaa. Ennen tätä, Draco oli ollut ehjä. Hän oli pystynyt seisomaan omilla jaloillaan tarvitsematta kenenkään tukea. Tänä vuonna kaikki oli kuitenkin muuttunut. Tämä henkilö oli tehnyt hänestä heikon – ei kuitenkaan sanan huonoimmassa merkityksessä, sen Draco oli käsittänyt. Se henkilö oli myös tehnyt hänestä vahvan, vahvemman kuin koskaan. Kuitenkin oli mahdollisuus, että Draco jäisi joskus yksin. Menettämisen mahdollisuus, ja tuska siitä tietoisuudesta, muistuttivat häntä jatkuvasti olemassaolostaan mielen perukoilla. Hän tiesi, että jos joskus jäisi yksin, hän ei pärjäisi. Ei enää.
Huomaamatta painuu ryhti kumaraan
Kun karisseita kappaleita itsetunnostaan
Etsii pitkin pientareita pala kerrallaan
Yksin tuskin koskaan sitä enää kokoon saan.Oli heidän pitkän koulutaipaleensa viimeinen päivä. Draco ei voinut käsittää, että hän ei enää palaisi tänne. Uudenlainen haikeus ja ikävä kytivät jo hänen sisällään, vaikka hän ei oikeastaan ollut vielä edes lähtenyt. Hänen katseensa kiersi eräitä paikkoja, joista hänellä oli rakkaita muistoja; huispauskenttä, järvi, jonka alla luihuisten oleskeluhuone sijaitsi sekä linna ja sen lukuisat tornit ja käytävät. Pieni hymy nousi Dracon huulille hänen muistellessaan kaikkea vuosien aikana tapahtunutta.
Hän oli ollut oikea kusipää monille – ja oli usein edelleen. Hänellä oli paljon vihamiehiä, joita hän vihasi takaisin. Silti kaikki heihinkin liittyvät muistot olivat hänelle tärkeitä. Ne olivat olleet osa hänen elämäänsä Tylypahkassa. Katsellessaan näiden ihmisten kulkua ohitseen pois koulun tiluksilta hän yhtäkkiä huomasi, ettei viha enää ollut yhtä väkevä. Nyt kun kaikki oli ohi, hänestä jotenkin tuntui, että he kuuluisivat jollain tapaa yhteen – kaikesta huolimatta. Vain nämä ihmiset olivat eläneet samaa elämää nämä vuodet täällä hänen kanssaan, ja vain he pystyisivät tuntemaan saman haikeuden kuin hänkin, jättäessään nyt koulun viimeistä kertaa taakseen.
Ihmisten virta alkoi ehtyä ja Draco vilkuili linnan suuntaan, odottaen. Hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt, miten tähän oli tultu; miten hän oli päästänyt jonkun näin isoksi osaksi elämäänsä. Eikä hän voinut käsittää miksi poika oli lopulta hyväksynyt hänet. Hän tiesi kuinka paljon vikoja hänessä itsessään yleisesti nähtiin, ja ihmetteli, miten toinen pystyi ne hyväksymään. He olivat suorastaan vastakohtia. Asiaa oli vaikeuttanut se, ettei kukaan muu tuntunut uskovan heihin. Kaikki tuntuivat epäilevän juuri Dracon tarkoitusperiä. Myös Draco itse oli epäillyt niitä alussa, mutta ei enää. Hän kyllä tiesi, mihin suuntaan hänen elämänsä oli kulkemassa. Eikä hän voinut enää kulkea sitä yksin. Silti häntä pelotti. Vaikka toinen oli vannonut rakkauttaan ja luvannut olla jättämättä häntä yksin, hän ei silti voinut uskoa. Hän ei ollut millään muotoa unelmakumppani, joten miksi tämä kyseinen ihminen olisi valmis valitsemaan juuri hänet?
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaan
Aamuteesi kanssas jakamaan?He olivat jutelleet tulevaisuudesta. Yksissä tuumin he olivat päättäneet jatkaa yhdessä sen kummempia suunnittelematta. Suunnittelemattomuus sopi Dracolle, mutta samalla se tarkoitti hänelle epävarmuutta. Kestäisikö tämä kaikki ulkomaailmassa, kun olisi mittaamaton määrä lisää silmäpareja tuomitsemassa? Häntä inhotti myöntää kuinka hänen itsevarmuutensa oli koetuksella asian suhteen. Hän kuitenkin tiesi sen palautuvan kaksin verroin kunhan saisi taas kumppaninsa rinnalleen. Draco vilkuili taas tiluksille etsien odottamiaan tuttuja kasvoja.
Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa
Ehdoin tahdoin tuskin kukaan pelleks haluaa
Onneton se on ken rakkautta turhaan tunnustaa
Ja onneton ken pakenee kun jäädä haluaa.Vihdoin hän paikansi kaukaa saapuvan hahmon. Hänen pohdintansa alkoivat saman tien karista mielestä ja hän tunsi normaalin elinvoiman pikkuhiljaa palaavan jäseniinsä. Oli uskomatonta millainen vaikutus rakkaan läsnäololla voikaan olla. Draco oli aina ollut vahva persoona ja uskonut pärjäävänsä parhaiten yksin, mutta tällä kertaa hänen oli myönnettävä olleensa väärässä. Mikään ei tehnyt hänestä yhtä vahvaa kuin noista vihreistä silmistä henkivä tuki.
Jo kaukaa Dracolle lähetettiin lämmin hymy ja käden heilautus. Draco hymyili vinosti takaisin. Lämpö virtasi suonissa. Voisiko hän oikeasti saada tämän kaiken? Sitä hän oli kysynyt itseltään kerta toisensa jälkeen. Heidän yhteiselonsa ei olisi helppoa, se oli jo huomattu moneen kertaan. Erilaiset taustat, näkemykset, elämänarvot, tavat ja periaatteet olivat aiheuttaneet monia ristiriitoja heidän välilleen. Silti suhde oli kestänyt. Kaiken seurauksena se oli vain vahvistunut, mutta silti Draco pelkäsi jonkin asian murtavan sen vahvat rakenteet peruuttamattomasti.
Vihdoin Harry kaappasi Dracon lämpimään syleilyyn ja antoi nopean pehmeän suukon pojan huulillaan.
”Odotitko kauan?”, Harry kysyi.
”No, jonkin aikaa, mutta mikäs tässä auringonpaisteessa…” Draco vastasi hymyillen.
”Ohhoh, etkös yleensä ole nauttinut pilvisestä säästä ja sanonut, että aurinko vain turhaan hikoiluttaa?” Harry kysyi virnistäen irrottaessaan otteensa poikaystävästään.
”Mmm. No, tänään olen eri mieltä”, Draco vastasi hajamielisesti. Epävarmuus palasi heidän lähestyessään junalle vieviä vaunuja.
”Onko jokin hätänä?” Harry kysyi huomatessaan toisen levottoman olemuksen.
”Mietin vain… onko meillä oikeasti kaikki hyvin?”
”Mitä tarkoitat?” Harry kysyi, pysäyttäen Dracon ottamalla tätä kiinni käsivarresta.
”Siis, kun, ulkomaailmassa kaikki voi olla niin erilaista… Harry, tahdotko tosiaan minut? Siis ihan tosissaan?”
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaanHarry otti Draco toisestakin käsivarresta kiinni ja käänsi tämän nyt kokonaan kasvotusten kanssaan. ”Tietysti! Mitä… mitä sinä tuollaisia kyselet?”
”Tarkoitan, että sinähän tiedät, etten ole mikään helppo ihminen. Ja me ollaan niin erilaisia… Tai siis, voidaanko me sopia yhteen? Oikeasti?”
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan”Me ollaan selvitty kaikesta paskasta tähänkin asti täällä koulussa. Joo, ulkomaailmassa sitä tulee varmasti paljon enemmän niskaan, mutta Draco –”, Harry sanoi ja katsoi toista syvälle silmiin ”-en halua ketään muuta kuin sinut. En ketään.”
Lämmin aalto pyyhkäisi Dracon lävitse. Hän painoi huulensa Harryn huulille.
”Miksi minusta silti tuntuu, etten ole sinulle tarpeeksi?” Draco kuiskasi toisen huulia vasten päästäen kaiken epävarmuutensa valumaan nähtäville. Hän vetäytyi hieman ja katsoi Harrya silmiin sanoen: ”Sinä olet hyvä ja minä paha- shhh!” Hän komensi Harryn avatessa suunsa. ”- kuvainnollisesti. Mutta on totta, että olen sinua huonompi ihminen, tiedät sen. On vain ajan kysymys koska et enää jaksa ymmärtää kaikkia virheitäni. Ja haluaisin muuttua sinun takiasi paremmaksi ihmiseksi, mutten aina pysty siihen. Ja sinä tiedät senkin. Pelkään, että muutun jossain vaiheessa vain taakaksi sinulle.”
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaanHarry oli hetken hiljaa ja yritti lukea edessään olevia hänelle niin rakkaita kasvoja. Draco katsoi ilme kovana takaisin. Levottomuus pääsi pikkuhiljaa hiipimään Draco mieleen, kun hiljaisuus tuntui jatkuvan niin pitkään.
”En tiedä sinusta, mutta minä en voi enää kuvitella elämääni ilman sinua. Aion kestää kaiken mitä tiellemme tulee. On totta, etten rakasta sinua vikojesi vuoksi - ” Dracon ilme valahti hieman Harryn sanoille. ”- vaan niistä huolimatta. Minä ihan totta rakastan sinua. Sitä paitsi annathan sinäkin minulle jatkuvasti minun puutteeni anteeksi.”
”Rakastatko minua vielä sittenkin kun asumme yhdessä ja unohtelen jatkuvasti siivota tai käydä kaupassa tai toivottaa hyvää huomenta? Koska sellainen minä olen.”
Aamuteesi kanssas jakamaan?”Draco, minä tiedän jo millainen sinä olet. Olen oppinut monen kantapään kautta. Ja silti minä seison tässä ja sanon rakastavani sinua.”
Draco nielaisi. Voisiko hän ihan totta saada tämän?
”Minäkin rakastan sinua”, Draco sanoi lausuen sanat, joita ei ollut kuin kerran aikaisemmin toiselle kertonut, mutta jotka olivat enemmän totta kuin hän osasi kuvailla.
Vihdoin Draco uskoi, että kaikki olisi hyvin. Yhdessä he käänsivät selkänsä Tylypahkalle viimeisen kerran.
