Kuunsäteissä laskeudun pimeyteen [K-11, femme]

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: minäkertoja/Ira, Ira/Jemina
Rating: K-11
Genre: drama, angst, femme

Summary: Mutta ehkä hän tarkoitti sillä sitä, että halusi minut laumaansa? Ira oli aina se helvetin alfauros, jolle kukaan ei sanonut missään vastaan.

A.N. Osallistuu haasteisiin: Biisihaaste kappaleella Stella - Puolet sinusta, sekä Tanssii susien kanssa - susitekstihaasteeseen.
Pitkälti pelkkää ajatusvirtaa, yhdeltä istumalta kirjoitettua. Yrittäkää nauttia.

Kuunsäteissä laskeudun pimeyteen

Ira sanoi aina, että hän näki minussa suden.
Kysyin sitä iltaisin itseltäni, että mikä minusta teki suden? Eikö Ira ollut meistä kahdesta se, joka saalisti? Ira lyhyissä punaisissa hiuksissaan, Ira sivukaljussaan, harmaissa silmissään ja maastohousuissaan?
Hän oli aina se, joka oli varauksetta voimakas, joka oli terävä, joka inhosi sitä ja tätä. Se, joka oli tunnevammainen ja kylmä ja epäluuloinen.
Ne olivat kaikki Iran omia käsityksiä itsestään, ja minä tavallaan vihasin sitä, kun rakastin sitä, miten hän kohteli minua ja muita ihmisiä.

Ira oli susi, hän istui kuutamolla lähimetsän suurella kivellä ja kertoi tuntevansa kuolleiden henkiä. Ira oli se, joka ei pelännyt kuolemaa, joka heilutteli jalkojaan reunalla. Iralla oli sitä ja Iralla oli tätä.
Ja minä olin vain minä, vaikka minussa näkyi susi, jota hän povasi.

Tuijotin itseäni peilistä, mietin mitä hän tarkoitti, taas kerran. Tuijotin mustia hiuksiani ja mietin. Tuijotin itseäni vaaleanvihreisiin silmiin, mietin miltä näyttäisin, jos kerran sovittaisin silmiini Iran punaiset piilarit.
Entä jos olisin hetken hän, olisinko vähemmän epävarma?
Mutta ehkä hän tarkoitti sillä sitä, että halusi minut laumaansa? Ira oli aina se helvetin alfauros, jolle kukaan ei sanonut missään vastaan ja jolle oli pakko kumartaa, vaikka halusi vain repeytyä irti niistä kahleista.

Hän ei ollut ollut ikinä erilainen. Ira oli aina samanlainen ja hitaasti se repi minua riekaleiksi. Hän ei ikinä muuttunut, vaikka minä halusin niin tapahtuvan.
Hän joi kahvin mustana, kuten oli juonut joka aamu viimeisen kymmenen vuoden ajan. Hän kohteli minua aina samalla tavalla, kuten oli kohdellut jo kuusitoista vuotta.
Hän murahti huomenet ja hyvät yöt, sitten kuulin seinän läpi hänen repeytyvän taas erilleen itsestään ja raivoavan hiljaa omaa tunnottomuuttaan.
Silloin minulla oli puolet hänestä.

Kun näin Iran kävelevän käsi kädessä ensimmäistä kertaa jonkun jätkän kanssa, tunsin itseni hiljalleen ulvovan hajoavaisuuttani. Kun näin hänet toisen kerran, ja kolmannen ja neljännen, en jaksanut enää välittää.
Siihen mennessä, mitä minulla oli ollut yksi tai kaksi, hänellä oli ollut yksitoista tai kaksitoista.

Kun näin hänet ensimmäistä kertaa tyttö käsipuolessaan, minusta tuntui uudestaan siltä, että joku haastoi riitaa mieleni kanssa. Hän repaleissaan kumartui suutelemaan tyttöä parvekkeellamme, minulle tuli halu tuupata heidät alas.
Mutta yksi Iran luoma katse kertoi minulle tarpeaksi selvästi, kumpi meistä oli lauman johdossa. Enkä minä edes yrittänyt muuttaa sitä.

Se tyttö kävi meillä aika usein. Hänellä oli rastat ja ruskeat silmät, hän oli Iran pituinen, mutta hentoisempi. Hänen kasvojensa väri oli lämmin, kun taas Ira oli kylmän kalpea.
Vasta neljännen tai viidennen käynnin jälkeen sain tietää, kuka sisarpuoleni käsivarressa nykyään roikkui.
Intiaanityttö oli Jemina ja minä mietin, mikä hänessä sai pitämään minun suteni aloillaan. Hän vaikutti liian pehmeälle ja terveelliselle Iran elämäntavoille, koska Ira huumasi, poltti, kirosi ja juoksi huorissa minkä kerkesi, mutta kuitenkin hiljensi tahtia.
Hän jarrutti ja jarrutti ja laskeutui siihen mitä oli ollut silloin, kun meillä ei ollut muuta kuin toisemme.

Jeminan myötä Ira lakkasi sanomasta minua sudeksi.
Aluksi en pitänyt sitä minään, mutta pikkuhiljaa aloin ajatella, että hän ei enää halunnut minua laumaansa. Pikkuhiljaa se ajatus kalvoi minua syvempää ja syvempää.
Oliko Jemina nykyään Iran susi? Oliko minusta enää mihinkään? Hiljaisuudessa kirjoitin hänelle kirjettä seinään, joka oli vielä ilman tapettia.

Sanot, että sä et kuolemaa pelkää
Leijut ilmassa kun jalat lyö tyhjää
Sattuu sua katsoa
Taivas sinut korjaa, rikki tänne jään.

Jos puolet sinusta on vielä kuin ennen
Sen toisen mukana on nainen jonka tunnen.

Seuraavana yönä, ensimmäisten kuunsäteiden laskeuduttua, minä katosin pimeyteen.

[Crescen]

Samaistuiin niin kertojan fiiliksiin. Kaikki tuntevat ainakin yhden Iran, jolle kukaan ei mahda mitään, ja joskus se johtuu siitä ettei kukaan tahdo tehdä asialle mitään. Toiset saavat käyttäytyä miten lystävät ja saavat silti ihailua osakseen. Eikä heitä voi omistaa, ainakaan se joka tahtoisi. Vaan vastakappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Ehkä intiaanit ihan oikeasti on joskus kesyttäneet susia?

En tiedä, mutta lyhykäisyydessään pidin tästä. Teksti on helposti luettavaa, muttei valmiiksi jauhettua. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli tosiaan se fakta että Ira oli kertojan sisarpuoli. Ajattelin esin että kertoja olisi ollut susi-Iran paras ystävä kaikesta huolimatta, mutta sitten paljastuva sisarussuhde vähän latisti juttua.

Jotenkin toivon, että se pimeys johon kertoja katosi, ei ollut kuolema.

[Zarroc]

Crescen, minä mietin sitä sisarussuhdejuttua aika pitkään, mutta päätin kuitenkin jättää sen sinne... Kiva kuulla, että kuitenkin pidit :3 ja kukin lukee tavallaan pimeyden, johon kertoja katoaa.                                 

[Hallahäive]

Kommenttikampanjasta terveisiä  Kaunis nimi houkutteli tämän tekstin pariin.

Susiteemaa oli käytetty tässä mielenkiintoisesti. Saalistava Ira esimerkiksi oli kiva osa tätä. Tykkäsin siitä, kuinka kertoja tajusi vasta lopussa kuinka merkityksellistä olikaan olla osa Iran "laumaa" ja kuinka hän tavallaan kadotti osan itseään kun näin ei enää ollutkaan. Viimeinen lause oli sykähdyttävä, kuunsäteet laskeutuivat, pimeä saapui. Oliko se kuolema vai katosiko kertoja muuten vain sisäisen sutensa kanssa pimeyteen? Tämä jää tulkinnanvaraiseksi ja pidän siitä.

Loppupuolella vähän yllätyin siitä, että Ira olikin kertojan sisarpuoli. Koska aluksi kuvittelin hänet ennemminkin rakastajana (ok, keskivälissä ystävänä). Mutta toimiihan tuo vallan hyvin näinkin.

Kertojassa oli jotakin kovin hentoa, epävarmaa ja melankolista läpi tekstin ja se sai Iran hahmon näyttämään entistä kylmemmältä. Heidän välisensä dynamiikka piti otteessaan ja kerrontasi oli hyvin elävää. Molemmat hahmot pystyi kuvittelemaan eteensä. Myös intiaanityttö Jemina oli kiva lisä tarinaan.

Pidin erityisesti muutamasta kohdasta:

Silloin minulla oli puolet hänestä.
Tässä oli jotain vahvaa ja kovin, kovin oivaltavaa.

Hän jarrutti ja jarrutti ja laskeutui siihen mitä oli ollut silloin, kun meillä ei ollut muuta kuin toisemme.
Ja tämä! Käy kyllä kertojaa sääliksi.

Myös tuo aivan ensimmäinen lause jotenkin vain kaappaa mukaansa täydellisesti. Kokonaisuudessaan vahva teksti, tykkäsin kovin. Kiitos tästä, oli mukava lukukokemus!

[Zarroc]

Hallahäive, yllätyin siitä, että valitsit juuri tämän tekstin. Tämä on niitä harvoja tekstejä, joista pidän itse edelleen ihan yhtä paljon kuin silloin, kun tämän julkaisin. Hienoa, että olet saanut tästä noinkin paljon irti :3
Kiitokset kommentistasi!