Kirjoittaja Aihe: Kreikan mytologia: Lepohetki (K-11)  (Luettu 1809 kertaa)

Fangwen

  • Muumilapsi
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Sorry, cannot hear u over all this escapism.
Kreikan mytologia: Lepohetki (K-11)
« : 16.05.2013 20:22:17 »
Nimi: Lepohetki
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjottaja: Fangwen
Beta: Sukkula
Ikäraja: K-11
Paritus: Thanatos/Hypnos
Genre: Romance, fluffy
Varoitukset: Sisältää insestiä.
A/N: Ensimmäinen ficcini. Tai siis ensimmäinen, jonka julkaisen. Tai no, itse asiassa toinen, mutta se ensimmäinen oli niin surkea etten edes laske sitä ficiksi, joten juu. Rakastan kommentteja ja toivon että niitä myös tulee. Toivon että tykkäätte  :)


Lepohetki

Jykevä tammiovi aukesi vanhuuttaan hiljaa valittaen, ja eteiseen astuessaan Thanatos huokaisi syvään samalla ohimoitaan hieroen. Päivä oli ollut raskas. Jostain syystä vähintään puolet maapallon ihmisistä oli päättänyt ihan vain häntä kiusatakseen kuolla samana päivänä ja lähes yhtä aikaa, tai siltä se oli ainakin Thanatoksesta tuntunut. Ja ihan kuin hirvittävässä työmäärässä ei olisi ollut tarpeeksi, oli Haadeskin päättänyt juuri sinä päivänä olla hitonmoisen huonolla tuulella ja keksinyt kaikesta mahdollisesta jotakin valitettavaa. Thanatoksen ei ollut auttanut muu kuin vain yrittää myötäillä tukijansa valitusvirttä ja olla raivostuttamatta Manalan valtiasta yhtään enempää.


Thanatos huokaisi uudestaan. Joskus hän todella vihasi työtään. Tai ei, ei hänen työssään mitään valittamista ollut, oikeastaan hän piti siitä, että sai nähdä ihmisten kuolevan. Sillä joka kerta kun ihminen kuoli, sai Thanatos uuden todisteen siitä, ettei mikään ollut ikuista, että kaikki loppui aikanaan. Se taas nosti kuolemanjumalassa pienen toivon, että ehkä jonakin päivänä hänenkin aikansa tulisi ja hän voisi päästää irti siitä raskaasta elämisen taakasta, joka oli kasaantunut hänen hartioilleen vuosituhansien kuluessa. Kuten sanottu, ei Thanatos työtään varsinaisesti vihannut. Hän vain vihasi sitä, että muut tekivät siitä niin vaikeaa.


Mieli synkkänä ja askeleet raskaina kuolemanjumala lähti raahautumaan kohti keittiötä, suunnitelmissaan keittää itselleen kupillinen oikein kitkerää ja oikein mustaa kahvia. Ajatus mukillisesta tuota ihanaa nestettä sai jumalan nuolaisemaan huuliaan. Hän ymmärsi täysin joidenkin kuolevaisten riippuvuuden tuohon kofeiinipitoiseen juomaan, jonka maku oli hänestä verrattavissa jumalten nektariin. Hänestä kyseinen neste oli paras kuolevaisten koko historiassaan keksimä asia, ehkä jopa parempi kuin hautajaiset. Thanatos oli litkinyt kahvia päivittäin siitä lähtien, kun arabit olivat sen ammoisina aikoina kehittäneet, eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua tavastaan ainakaan ihan heti. Kahvi oli hänen salainen intohimonsa, joka oli vuosien kuluessa kehittynyt lähestulkoon pakkomielteeksi.


Ajatus päivittäisen kofeiinitarpeen tyydyttämisestä sai kuolemanjumalan piristymään hieman. Niinpä alkaessaan kaivella keittiön tummapuisista kaapeista kahvipakettia hän jo ajatteli, että ehkei päivästä tulisikaan aivan kamala. Tuo ajatus tosin särkyi hyvin pian, kun Thanatos huomasi erään hirveän asian: kahvi oli lopussa. Jumala katsoi kaikki kaapit ja lokerot läpi, kurkistipa jopa jääkaappiin ja pakastimeenkin, muttei kuitenkaan löytänyt mistään mitään kahviin viittaavaakaan, ellei tiskiallasta täyttäviä tyhjiä kahvikuppeja laskettu. Thanatos irvisti harmissaan, hänen päivänsä oli juuri mennyt suuren harppauksen huonompaan suuntaan. Toki hän jumalana voisi vain napsauttaa sormiaan ja tadaa, hänellä olisi kahvia, mutta Thanatos ei jaksanut nähdä vaivaa. Hän oli jo niin huonolla tuulella, ettei sitä voisi edes kahvi enää pelastaa.


Harmistuneena itsekseen ärähdellen ja murahdellen kuolemanjumala lähti raahautumaan yläkertaan. Pitkien, puisten portaiden yläpäähän päästyään hän alkoi tottuneesti kävellä pitkin edessään olevaa käytävää, availlen sen reunoilla olevia jykeviä ovia ja kurkkien niistä sisään. Hän ei ollut ihan itsekkään varma mitä etsi, kaipa jotakin tai jotakuta, joka voisi edes hieman piristää hänen vaarallisen mustaksi kärähtänyttä päiväänsä.


Lopulta Thanatos päätyi käytävän viimeiselle ovelle, joka oli vastapäätä hänen oman huoneensa ovea. Ovi oli erilainen kuin muut käytävän ovet. Ensinnäkään se ei ollut tumma niin kuin muut ovet, vaan valkeaksi maalattu ja muutenkin kevyemmän oloinen, joten se pomppasi esiin tummalla käytävällä kuin poutapilvi yötaivaalla. Hetken Thanatos vain katseli ovea miettien, avaisiko sen vai eikö. Hän tiesi, mitä, tai paremminkin kuka tuon oven takana pitäisi olla, mutta jos niin ei olisikaan, pettymys luultavasti pilaisi hänen päivänsä lopullisesti. Aikansa paikoillaan seisottuaan kuolemanjumala tarttui oven hopeiseen kahvaan ja työnsi oven auki. Tämä ovi ei myöskään vaikertanut auetessaan niin kuin lähes kaikki muut talon ovet, vaan aukesi helposti ja hiljaa, aivan kuin se ei olisi halunnut häiritä huoneen asukkia.


Huone oli sisältä aivan yhtä vaalea ja puhdas kuin sinne johtanut ovikin oli. Sisustus oli vaatimatonta, huoneesta ei löytynyt lipaston, sohvan ja TV:n lisäksi kuin sänky. Sänky oli asetettu huoneen keskelle, kun taas muut huonekalut olivat huoneen reunoilla, aivan kuin sänky olisi ollut huoneen ainoa huomiota ansaitseva asia. Sängyllä istui hahmo, Thanatokselle tuttu. Hahmo oli ulkomuodoltaan kuin enkeli, sellainen enkeli, mitä kuolevaiset kuvailivat Raamatuissaan ja piirtelivät kirkkojensa seinille. Vaaleat, kiharaiset hiukset, maidonvalkea iho, untuvaiset, olkapäiden takaa pilkistävät siivet ja vaaleat vaatteet. Kiharoiden takaa pilkistävät, lempeän siniset silmät, jotka katsoivat hymyillen suoraan Thanatoksen omiin.


”Hypnos”, jumala lausui veljensä nimen ja tunsi, miten pieni hymy levisi automaattisesti hänen äsken vielä niin synkille kasvoilleen ja hänen mieltään varjostavat pilvet hälvenivät hieman.
”Thanatos”, Hypnos sanoi hymyillen ja nousi raukeasti venytellen ylös valkoisilta silkkilakanoilta.
”Olet kotona”
Hypnos käveli veljensä eteen ja mittaili tätä katseellaan. Unien valtias taisi huomata kaksoisveljessään kytevän ärtyneisyyden, sillä hän hymyili Thanatokselle vinosti, ehkäpä hieman säälivästi ja sulki sitten veljensä lämpimään halaukseen. Thanatos painoi päänsä kaksosensa vaaleisiin kiharoihin antaen käsiensä vaellella vapaasti toisen vartalolla, tietäen, ettei häntä työnnettäisi pois. Sillä vaikka kaikki muut kuolevaisia ja jumalia myöten häntä hyljeksisivät ja karttaisivat, hänen veljensä ei koskaan. Päinvastoin, Hypnos tuntui nauttivan joka kerta aina vain enemmän kosketuksista ja läheisyydestä, jota Thanatos hänelle soi. Niinpä Thanatos antoi sormiensa laskea veljensä selän nikamia, kämmeniensä hyväillä kylkiluita ja vatsaa ja huulien maistaa pehmeää ihoa samalla kun nuuhki antaumuksella keuhkoihinsa toisen tuoksua, joka oli hänelle niin tuttu ja turvallinen. Hypnos tuoksui unikoilta, kesäyöltä ja lisäksi vielä joltakin, mitä Thanatos ei osannut nimetä. Tuoksu oli lämmin ja rauhoittava, se kietoi stressaantuneen jumalan itseensä saaden hänet huokaisemaan tyytyväisenä.


Hetken veljekset vain olivat siinä hiljaa, toistensa syleilyssä. Sanoja ei tarvittu, teot puhuivat tarpeeksi. Tuon hiljaisuuden rikkoi lopulta Hypnos, jonka kädet olivat edelleen löyhästi kietoutuneina kaksoisveljensä ympärille.
”Noh, veli, onko nyt hyvä olla?”
Hetken Thanatos oli hiljaa, avaten kuitenkin lopulta suunsa: ”Ei”
Hypnos kohotti kasvonsa kohti veljensä kasvoja. Vaaleamman kasvoilta kuvastui selvä hämmennys ja ripaus loukkaantuneisuutta.
”Miksi ei?” unenjumala kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Vielä puuttuu jotakin…” Thanatos kuiskasi tarttuen veljeään hellästi leuasta ja painaen sitten huulensa hitaasti toisen omille.
Suudelma oli lempeä, ja Thanatos nautti saadessaan maistaa veljensä maun pitkästä aikaa. Suudelmassa ei ollut himoa eikä halua. Se ei ollut sellainen suudelma, joka päättyisi siihen että jompikumpi kaataisi toisen sängylle, muttei silti sellainenkaan, joka vain muiskautetaan nopeasti toisen huulille ja peräännytään sitten äkkiä pois. Se oli pehmeä, kiireetön suudelma, sellainen, joka annettiin silloin kun haluttiin osoittaa kiintymystä sanomatta mitään.
Vetäytyessään suudelmasta Thanatos hymyili.
Nyt minulla on hyvä olla”, hän totesi vetäen kaksoisveljensä vielä kerran tiukkaan halaukseen.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 05:38:08 kirjoittanut Kaapo »
A Elbereth Gilthoniel
silivren penna míriel
o menel aglar elenath!
Na-chaered palan-díriel
o galadhremmin ennorath,
Fanuilos, le linnathon
nef aear, sí nef aearon!

Sukkula

  • Näätäpipari
  • ***
  • Viestejä: 25
Vs: Kreikan mytologia: Lepohetki (K-13)
« Vastaus #1 : 16.05.2013 20:31:21 »
Hihihihi~~
Rakastin tätä, oikeesti ah, ihana ja täydellinen ficci ;) Ja se kuinka hyvin olit saanu tähän tän... Tunnelman, pystyin niinku kuvitteleen tapahtumat eessäni :)
Paras kohta oli tottakai toi loppu, siinä oli just ihanan rauhallinen ja levollinen tunnelma. Ja Hypnos ja Thanatos oli just semmosii niinku olin kuvitellu niiden olevan.

Ja aivan totta, toimin betana, mutten oo varma että jäikö mulla joitain virheitä huomaamatta, eli että syyttäkää niistä mun huolimattomuutta.

Olipa kivan sekava kommentti, mutta toivottavasti tajusit että rakastin tätä :D

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
Vs: Kreikan mytologia: Lepohetki (K-13)
« Vastaus #2 : 16.05.2013 21:03:01 »
Awww *ristii kädet rinnalleen ja vain huokailee* kylläpä oli... olen sanaton. Hetki pieni, kokoan itseni.

No niin. Ensinnäkin avasin heti fandomin perusteella. Kylläpäs oli taas ihana yllätys, kun ensin Sukkula ja nyt sinä julkaisitte omia tekstejänne tästä aivan jumalattoman ihanasta fandomista ja saatte minut hihkumaan innosta ruudun tällä puolen. Oi <3 Mutta paritus se vasta olikin jotain, mikä sai sydämeni pamppailemaan! Hypnos ja Thanatos, voi kyllä, näitä kahta olenkin ajatellut viime päivinä paljon ja sitten löydän heistä ficin. Olet ihana <3

Thanatoksen ärtymys oli niin ihastuttavan inhimillistä, mutta vähän minua hämmensi hänen pieni toiveensa kuolla jonain päivänä. En tiedä, jotenkin se vain tuntui omituiselta ja ei ehkä sillä tavalla väärältä, mutta noh, sanotaanko nyt näin, että tässä oma mielikuvani Thanatoksesta risteää täysin. Onhan se toki mielenkiintoinen yksityiskohta ja piirre, mutta... no se oli kummallista. Ehkä jollain tapaa kliseistäkin, siis että kuolemanjumala toivoo jonain päivänä ajan koittavan hänenkin kohdallaan, ettei aina tarvitsisi katsella, kun muut kuolevat ja pääsisi sellaisesta taakasta eroon. Nämä ovat kyllä vaan omia mielipiteitä, ajatuksia ja pohdintoja, että katso huomioita siltä kannalta. Kunnioitan kyllä ehdottomasti sinun tulkintaasi Thanatoksesta. Se vain eroaa omastani tällä kohtaa, se oli minun pointtini, ihan vain selvennyksenä.

En tiedä miksi, mutta tämä kohta sai mut nauramaan ääneen:
Lainaus
Hänestä kyseinen neste oli paras kuolevaisten koko historiassaan keksimä asia, ehkä jopa parempi kuin hautajaiset.
Voi Thanatos, olet kyllä aika ihana <3 Selvä kahviholisti :) Todella upea yksityiskohta hänen hahmossaan.

Jäi mietityttämään, siis hyvällä tavalla, se kohta, missä Thanatos availee käytävän ovia, etsien ja kurkkien huoneisiin, vaikka hän aivan varmasti tiesi, että hänen etsiämänsä on aivan siellä päässä ja ettei hän löydä etsimäänsä mistään muualta. Miksi hän sitten availi ovia ja jahkaili? Minun tulkintani tästä olisi se, että Thanatos ei halunnut myöntää itselleen, että kaipaa Hypnosta niin paljon. Ettei hän halunnut myöntää olevansa veljestään niin riippuvainen ja yritti uskotella itselleen, että on olemassa jotain muutakin, joka saisi hänet taas jaloilleen. Mutta lopulta Thanatos nielee ylpeytensä ja avaa sen oikean oven, jonka takana Hypnos odottaa. Rakastin sitä kohtaa, ah.

Pieni sääli Hypnoksen hymyssä sai mieleni aprikoimaan, (kylläpäs minä nyt ajattelen syvällisiä! :D) koska minusta säälissä on aina vähän sellaista negatiivisuuden tuntua. Ripaus sellaista ylenkatseellisuutta. Onhan se tietenkin makuasia, mutta itse olisi laittanut tilalle myötätunnon enkä säälin, ellei Hypnos sitten sääli veljeään sanan varsinaisessa merkityksessä, mikä on sitten ihan ookoo, mutta tämä nyt vähän särähti silmään.

Aasinsilta Hypnoksen hahmoon. Olen tässä itsekin mietiskellyt, että millainen hän voisi olla ja sinun kuvauksesi kyllä tuntui osuvan täysin nappiin. Enkelimäinen, unenomainen ja hieman harras sopivat Hypnoksen olemukseen todella hyvin. Samaten lempeys ja pehmeys. Jotenkin kaksoset tuntuivat peilaavan toisiaan, mutta samalla myös täydentäen toisensa. Thanatoksen kiintymys ja kaipaus veljensä luo tuli ihanasti esille, mutta Hypnoksen tunteet jäivät vähän latteiksi. Kyllähän hän hyvillään oli ja näin, mutta en tiedä... Ehkä olisin kaivannut hänen osoittavan kiintymystään hieman syvemmin, mutta toisaalta tuollainen kevyt suhtautuminen sopii hänen hahmoonsa loistavasti. En tiedä, miten sitä syvyyttä olisi voinut saada lisää pilaamatta ficin tunnelmaa, koska silloin siitä olisi voinut tulla ällönromanttista, sellaista ylivedettyä ja korostettua kiintymystä heidän välillään enkä minä nyt sitä halua. Söpöjä he olivat tälläkin tavoin, ehdottomasti ja loppu sai minut huokailemaan, sydämen keventymään ja mielen ajelehtimaan sinisellä poutataivaalla vailla huolen häivää. Etenkin sen kiireettömän suudelman kuvaileminen sulatti sydämeni lopullisesti.

On tämä kyllä mielenkiintoinen paritus. Ja sait hahmot herätettyä upeasti henkiin. Taidokasta tekstiä, sujuvaa kerrontaa ja elävää kuvailua. Voi kyllä, tämä fic pelasti stressaavan iltani kyllä niin täydellisesti, joten iso kiitos sinulle. Ehkä kirjoitat lisää joko heistä tai jostakin muusta, joo? *toiveikas ilme* Mutta tämä oli kyllä kerrassaan niin... oih, mitä sanaa en ole vielä käyttänyt? Kevyt, hempeä, mutta myös hellä. Tunnelma pysyi yllä alusta loppuun ja lopetus oli kanssa tosi hyvä, ihanan fluffyinen ^^ Kiitos tästä.

Fangwen

  • Muumilapsi
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Sorry, cannot hear u over all this escapism.
Vs: Kreikan mytologia: Lepohetki (K-13)
« Vastaus #3 : 16.05.2013 22:02:30 »
Sukkula: Tähän alkuun kiitän sinua betaamisesta ja kiitän toki myös kommentoinnista samalla <3 Ihana että tykkäsit, vaikka itse en usko tämän ficin mikään täydellinen olleen, mutta kuten jo sanoin, ihana että pidit :3 Kiva että olin mielestäsi onnistunut tunnelman kanssa, koska itseeni ficeissä vetovat usein juuri tunnelmat. Ps. Kysymys: Haittaisiko sinua joutua oikolukaisemaan näitä aivojeni tuotoksia jatkossakin, jos siis saan niitä aikaan?  ;)
Sokerisiipi: Pitkä kommentti, kääk. Aivan hirmuisen iso kiitos sinullekkin kommentista ;D Ihanaa etten ole yksin tämän parituksen kanssa, sillä minusta ne kaksi ovat vallan ihania, yhdessä etenkin :D
Liittyen Thanatoksen toiveeseen kuolla jonakin päivänä, se saattoi tosiaan ehkä olla hieman kliseistä, mutta itse pidän ajatuksesta (ja rakastan kliseitä!) ja eihän se haittaa, jos ihmisillä on erilaisia mielikuvia jumalista. Eikä minun mielikuvani Thanatoksesta tietenkään ole se ainoa ja oikea, ei missään nimessä. Muita on varmasti monen monen monta, eikä niistä yksikään taida olla ihan se oikea, tai mistäs sitä tietää :D Odotan kuitenkin innolla, että saan lukea lisää Thanatoksesta sinun, ja tietty muidenkin, kirjoittamanasi koska rakastan vertailla omaa ja muiden mielipidettä jostakin hahmosta, koska saan sen avulla itse paremmin kiinni hahmosta.
Ja siten hypätäänkin Thanatoksen kahviriippuvuuteen. Minulla oli jo kauan ennen tämän kirjoittamista kytenyt mielessä jokin hassu ajatus siitä, että Thanatos tykkää kahvista. En tiedä, mistä se ajatus pulpahti, mutta jostakin kuitenkin ja minun oli yksinkertaisesti pakko saada se johonkin, ja itse asiassa siitä sain innostuksen alkaa ylipäätään kirjoittamaan  ;D Outoa? Ehkä, mutta ei se mitään!
Sitten tuosta ovien availu kohtauksesta. Ihanaa että olit tajunnut, mitä jutulla tarkoitin, vaikken sitä ficissä sanonutkaan, sillä omassakin päässäni pyöri juuri ajatus tuosta Thanatoksen ylpeydestä. Ylpeys oli myös syynä sille, ettei hän varsinaisesti sanonut Hypnokselle, että häntä painoi jokin, mitä nyt vain ilmestyi tuon huoneeseensa pirun myrtyneen näköisenä  :D Ja tästä pääsemmekin siihen Hypnoksen hymyyn. Tosiaan, nyt kun sanot, niin myötätunto olisi tosiaan saattanut olla hieman osuvampi sanavalinta, mutta sääli oli ainoa sana, joka kirjoittamishetkellä päähäni pulpahti. Itse en tosin koe sääliä mitenkään negatiivisena tunteena, paitsi jos se on, kuten jo mainitsit, sellaista ylemmyyden tuntoista sääliä. Itse kuitenkin kuvittelin Hypnoksen tuntevan tässä kohtaa sellaista ihan puhdasta sääliä veljeään kohtaan, mutta ehkä myötätunto olisi saattanut kuvata paremmin sitä tunnetta, jota yritin hakea.
Loikka kommenttiisi Hypnoksen hahmosta. Itse olen ainakin viime aikoina kuvitellut hänet juuri tuollaiseksi enkelimäiseksi hahmoksi, ehkä hieman häilyväksi ja unenomaiseksi. Ehkä juurikin tuo unenomaisuus oli se piirre, miksi en ole ihan vielä saanut oikein kiinni Hypnoksen hahmosta. Tai sitten siinä on se harjoittelun, vai pitäisikö sanoa tutustumisen, puute, koska olen nyt kirjoittaessani keskittynyt jotenkin vallan Thanatokseen. Ehkäpä voisin yrittää vaihteeksi kirjoittaa Hypnoksen näkökulmasta.
Vielä kerran kiitos kommentista ja ihana kuulla, että ficcini piristi päivääsi (mainittakoot, että teidän kommenttinne piristivät minun päivääni oikein urakalla)  :D <3 Eli kiitos kommenteista ja anteeksi sekavista vastauksista ;D
A Elbereth Gilthoniel
silivren penna míriel
o menel aglar elenath!
Na-chaered palan-díriel
o galadhremmin ennorath,
Fanuilos, le linnathon
nef aear, sí nef aearon!