Ikäraja: K-11 (varmuuden vuoksi)
Tyylilaji: draama, slash, oneshot
Fandom: Pako/Prison Break
Paritus: Alexander Mahone/Michael Scofield
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä ketään enkä ole saanut tästä minkäänlaista korvausta.
Tiivistelmä: Sen sijaan Alex halusi enemmän. Hän halusi tämän nuoren, fiksun miehen iholleen. A/N: Hehehee, mä vielä about viikko sitten olin sitä mieltä, että en enää koskaan jumitu tähän sarjaan enkä todellakaan tuu kirjoittamaan tästä ikinä mitään - kuinkas sitten kävikään? Päätin muistin virkistykseksi katsoa ekan tuotantokauden, mutta sit T-Bag varasti sydämeni kokonaan (olihan se silloin vuosia sittenkin jo hieno hahmo, mut nyt se kolahti entistä pahemmin) ja se pakotti jatkamaan ekan kauden loppumisen jälkeen kakkoskauteen. Ja sit mukaan kuvioihin tuli Alex, joka on ehdottomasti aina ollut se suuri rakkauteni tämän sarjan hahmoista - olin vain vähän unohtanut, kuinka paljon tuosta miehestä pidinkään/pidänkään. Tekstistä, jos vielä lyhyesti sanoisin jotain, niin se sijoittuu jonnekin sinne 2. kauden puolenvälin tienoille. Ja sit menin ja keksin tälle niin tylsän nimen - no ei nimi miestä pahenna, joten toivon mukaan ei tekstiäkään.
***
Alex Mahone heitti turhautuneena silmälasinsa menemään. Hän pyyhkäisi otsalleen kohonneen hikikarpalon hihaansa. Kravatti tuntui kuristavan hänen kurkkuaan ja musta puku, jota hän yleensä kantoi sen vaatimalla arvokkuudella, tuntui olevan täysin väärä vaatetus sillä hetkellä.
Mies nousi autostaan ja käveli muutaman askeleen verran kauemmas siitä. Hänen muistivihkonsa sivut olivat täyttyneet sanoista, joista osa oli yliviivattu. Mikään niistä ei ollut se avainsana, joka olisi johdattanut hänet Scofieldin kintereille. Bolshoi Booze – mitä helvettiä se oikein tarkoitti?
Alex kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi numeron – harmikseen hän ei saanut tavoittelemaansa henkilöä kiinni ja hän jätti lyhyen viestin vastaajaan. Agentti palasi autolleen hiuksiaan haroen ja nojautui sitä vasten. Michaelin tatuoinnista tehty valokuvasuurennus oli penkillä ylösalaisin. Bolshoi Boose -tekstiä väärinpäin tavatessaan Alexin kasvoille levisi ymmärtävä ilme – ne eivät olleet kirjaimia alkuunkaan, ne olivat numeroita.
Mies naurahti lyhyesti ja istahti autoonsa. Nopea soitto FBI:n toimistoon vakuutti hänet siitä, että kyseessä olivat tietyn paikan koordinaatit – se paikka ei ollut kaukana. Kun linjan toisesta päästä tiedusteltiin, miksi Alex halusi tietää kyseisen asian, hän vain ilmoitti tarkastavansa erään asian. Hän ei jakaisi Scofieldiä kenenkään kanssa – Michael oli hänen, yksin hänen.
Keskellä mitään seisoi ränsistynyt tönö. Alex hivuttautui hitaasti sisään ja tarkasti hökkelin jokaisen hämärän kulman ennen kuin uskalsi laskea aseensa alas. Michael ei ollut tullut vielä. Ja Alex oli varma, että hän oli ensimmäinen rakennuksessa käynyt, sillä lahonneella lautalattialla oli tasainen pölykerros, joka ei ollut liikahtanut vuosiin. Agentti hymyili tyytyväisenä ja nappasi itselleen tuolin – oli hämmentävää, ettei se hajonnut hänen allaan, kun hän istahti sille. Michael tulisi vielä ja hänellä oli aikaa odottaa.
Ei kulunut paria kymmenminuuttistakaan, kun Alex saattoi kuulla kevyiden, nopeasti lähestyvien askeleiden äänen. Ne pysähtyivät vajan ulkopuolelle ja agentti tiesi, että tulija pysähtyi tarkistamaan, ettei ketään ollut näköpiirissä.
Alex katseli paikaltaan, kuinka vankikarkuri astui sisään matalasta oviaukosta ja suoristi selkänsä. Michael seisoi hetken aloillaan ja antoi silmiensä tottua hämärään kirkkaan auringonpaisteen jälkeen.
”Suosittelisin käyttämään aurinkolaseja näin kirkkaalla ilmalla”, Alex huomasi sanovansa.
Mikä helvetin keskustelun avaus tuo oli? Aivan kuin he olisivat rupatelleet rennosti säästä kavereiden kesken. Vanhempi miehistä kuitenkin unohti asian parissa sekunnissa, sillä tyytyväisyys valtasi hänen kehonsa, koska Michael oli selvästi hätkähtänyt ja tuijotti häntä… Järkyttyneenä? Ei, sitä se ei ollut. Avoimen utelias sopi paremmin kuvaamaan insinöörin ilmettä.
”Alex, en odottanut sinun löytävän tänne”, Michael vastasi.
”Et tietenkään. Kuka muu nyt osaisikaan avata tatuointiesi merkityksiä?”
”Sinä selvästi kykenet siihen. Ihailen sitä.”
”Lausuiko suuri ja arvostettu Scofield juuri kohteliaisuuden?”
”Se on sinun itsesi päätettävissä, Alex”, Michael sanoi hymyillen vaisusti.
Alex nyökkäsi vastaukseksi ja yllättyi, kun Michael nappasi itselleen toisen rötiskön tuoleista ja istahti sille rennon näköisesti. Agentti oli laskenut aseensa pienelle, huteralle pöydälle ja se lepäsi nyt heidän välissään. Mies oli tarkkaillut, vilkuilisiko Michael sen suuntaan, mutta vaikutti siltä, että Michael halusi väittää, ettei hän ollut edes huomannut koko asetta.
”Meillä on nyt kaksi vaihtoehtoa”, Alex totesi, kun hiljaisuus heidän välillään meinasi venyä liian pitkäksi.
”Ja mitkähän ne mahtavat olla, agentti Mahone?”
”Tuletko kiltisti mukaani ilman vastarintaa tai sitten otan tuon aseen ja ammun sillä reiän kalloosi, jos edes vaikuttaa siltä, että harkitset pakenemista tai muita vastaavia toimia.
”Sitten meillä taitaa olla ongelma.”
Alex kallisti päätään. Tätä hän oli odottanutkin – edes pienen pientä vihjausta siitä, ettei kaikki menisi hänen tahtonsa mukaan. Michael ei ollut vain tuntunut huomaavan, että hän oli heistä kahdesta se, jolla oli ase. Ja hänellä oli lupa ampua, jos ja kun tilanne sitä vaatisi.
”No niin, Michael, eiköhän tämä riitä tässä vaiheessa. Eiköhän lähdetä sitten?”
”Sinähän se pomo olet.”
”Aivan oikein. Hyvä, että sinäkin ymmärrät sen”, Alex sanoi ja nousi seisomaan.
Etsiessään käsirautoja pukunsa taskusta, hän laski katsettaan muutaman sentin alaspäin. Se oli virhe. Virhe, jonka Scofield käytti hyväkseen. Alex tunsi sormien painuvan kurkulleen. Hän tarttui käteen ja yritti vääntää sen irti, mutta se oli tarttunut häneen kuin rautakoura. Agentti joutui perääntymään taistellessaan nuorempaansa vastaan ja pian hänen selkänsä tömähti vasten hyllyrakennelmaa, joka valitettavasti oli hökötyksen tukevin rakennelma.
Scofieldin huulille nousi tyytyväinen hymy, kun agentin epätoivoiset yritykset päästä vapaaksi loppuivat siihen. Alex tiesi, että hänen oli sillä hetkellä turha yrittää päästä vapaaksi. Hänen täytyisi vain odottaa, että Michaelin keskittyminen herpaantuisi ja silloin hän iskisi.
”Olen pahoillani, että tämän piti mennä näin.”
Alex naurahti. ”Ihan kuin emme olisi tienneet sitä jo siinä vaiheessa, kun sinä astuit sisälle tähän murjuun.”
”Mutta me emme olisi tässä, jos sinä olisit uskonut minua ja jättänyt jäljittämisen sikseen, kuten kehotin”, Michael totesi viitaten muutamaa päivää aikaisemmin käytyyn keskusteluun.
”Ja minä edelleen kehotan ampumaan minut, jos haluat elää rauhassa.”
Michael hymyili rauhallisesti etsiessään käsiraudat Alexin taskusta ja kiinnitti miehen vasemmasta ranteesta hyllyyn.
”En halua sinulle pahaa, Alex. Pikemminkin päinvastoin.”
Vanhempi mies kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Oliko aurinko pehmittänyt Scofieldin aivot lopullisesti?
”Nyt putosin kärryiltä. Voisitko tarkentaa?”
”Jos vaadit…”
Se mitä tapahtui seuraavaksi, vahvisti agentille sen, että Michael oli tosiaan menettänyt järkensä. Nuorempi mies astui lähemmäksi ja antoi kätensä etsiytyä Alexin haaroihin.
”Mitä helv…”
Alexin kiivas vastalause keskeytyi, kun hän tunsi Michaelin huulet omillaan. Ne olivat vaativat, eivätkä mitenkään hellät. Alex oli täysin kykenemätön liikkumaan – olihan hänet kahlehdittu kiinni, mutta halutessaan hän olisi voinut survaista polven Michaelin munille. Mutta hän ei halunnut.
Sen sijaan Alex halusi enemmän. Hän halusi tämän nuoren, fiksun miehen iholleen. Alex halusi Michaelin, joka oli kiristänyt hänen hermojaan, repäisevän hänen kauluspaitansa auki ja antavan noiden huulien ja käsien tutustua kehoonsa.
Michael perääntyi hieman ja katseli kiinnostuneena Alexin ilmettä, joka varmasti oli hyvin mielenkiintoinen sekoitus risteileviä tunteita ja ajatuksia, joista päällimmäisenä pyöri epätoivo. Scofield painautui uudestaan lähemmäksi ja tällä kertaa Mahone vastasi suudelmaan.
Ulkoa kuului auton renkaiden rahina. Michael otti askeleen taaksepäin ja kiirehti oviaukkoon tarkistaakseen, ketkä olivat saapuneet. Nopeasti hän palasi Alexin luo ja suukotti miestä vielä hätäisesti.
”Ehdottaisin nyt, agentti Mahone, pysyttelemään hiljaa tai teille käy huonosti. Yritän saada kaikki pysymään ulkona, jotta teitä ei nähtäisi.”
”Sehän on ystävällistä sinulta Michael.”
”Pääset irti raudoista parissa tunnissa. Tuo hyllyn puu on lahonnutta ja sinun päättäväisyydelläsi sen hajottaminen ei pitäisi olla vaikeaa”, Michael jatkoi toisesta välittämättä.
”Tai voisit päästää minut irti nyt ja…”
”Tekisimme mitä? Seilaisimme auringonlaskuun yhdessä. Enpä usko, Alex.”
”Hyvin hauskaa, Scofield. Minä tulen ja etsin sinut, vaikka se sitten veisi minulta hengen.”
”Uskon sen. Näkemiin, Alex”, Michael sanoi ja poistui ulos.
Mahone saattoi kuulla, kuinka ulkona käytiin lyhyt keskustelu, jonka jälkeen autot kuuluivat kaartavan pois paikalta. Agentti katseli hyllyä ja huomasi onnekseen eräänlaisen vasaran alle puolen metrin päässä hänestä. Mies nappasi sen ja jo ensimmäinen isku lahonneeseen puuhun lennätti säpäleitä ympäriinsä.
Hetkeä myöhemmin Alexander Mahone käveli autolleen. Hänen kurkkuaan kuivasi ja päätä särki. Olo ei ollut muutenkaan hyvä ja häntä ärsytti, että Scofield oli jälleen päässyt livahtamaan hänen näpeistään. Eniten miestä ärsytti kuitenkin se, että hän tunsi olonsa turhautuneeksi – eikä se johtunut Michaelin pakenemisesta vaan siitä, että heidät oli keskeytetty. Alex saattoi vieläkin tuntea Michaelin huulet vasten omiaan.
Päästyään autolleen agentti nappasi vesipullon ja otti siitä pitkän kulauksen. Hän katseli Scofieldin valokuvasta tuijottavia, sinisiä silmiä ja vaipui mietteisiinsä.
Minä löydän sinut vielä. Me tapaamme vielä. Ja seuraavalla kerralla - me tasaamme tilimme.***
A/N: Kommentit rocks, joten niitä otetaan vastaan enemmän kuin mieluusti. (:
