ranpururin: Kiitos kommentistasi!! Ihan huippua kun jaksoit väsätä noooin pitkän ja rakentavan kommentin.
Ja parasta oli, että Rumple on mielestäsi itsensä.
A/N: Olen tosi pahoillani, että kakkosluvussa on kestänyt. Ette varmaankaan usko, mutta koneeni
oikeasti hajosi alkuviikosta ja jouduin kiikuttamaan sen oikealle tietokonenörtille, joka kaivoi kuolleen läppärini sisuksista kaikki kuvani ja tiedostoni, siis myös tämän ficin! Pelkäsin todella, että tämä oli hävinnyt kokonaan bittiavaruuden syövereihin. Onneksi ei!!
Nyt kuitenkin: loput luvut ilmestyvät muutaman päivän sisällä. Lupaan.
_______________________________________________
Toinen sääntöMenneisyys on taakka.Aamulla nousin ylös yhdeksän aikoihin. Päätin lähteä aamukahville vakiopaikkaani, majatalo-ravintolaan nimeltä Granny’s. Sitä pyörittivät Ruby eli Punahilkka yhdessä mummonsa kanssa. Uskaltaisin väittää, että heidän paikkansa oli Storybrooken tunnetuin, ja ruuhkaa varmasti riittäisi erityisesti lounasaikaan. Halusin silti ehtiä kahville ennen yhtätoista, jolloin työvuoroni alkaisi. Tänään en aikonut myöhästyä.
Kuten en koskaan… Silti, tämä vakaa päätös mielessäni puin asiallisen suoran hameen ja harmaan paidan ylleni, sitaisin hiukseni nutturalle (
Vautsi!) ja olin kerrankin ajoissa valmiina lähtöön. Vedin jalkaani korolliset saappaat, vaikka jalkapohjat tuntuivatkin huutavan minulle toinen toistaan hävyttömämpiä solvauksia. Yritin olla ajattelematta tykyttävää kipua päkiöissäni ottaessani ensimmäisiä varovaisia askelia kirotulla katukiveyksellä. Oli vain niin ihanaa, kun kevät viimein tuli ja korkokengät sai jälleen kaivaa ulos kaapin pohjilta pölyttymästä. Tästä ilosta olin valmis hiukan kärsimäänkin.
Jalkojen kipu sai minut kuitenkin ajattelemaan kivun syytä eli eilistä työmatkaani ja sitä kautta Herra Goldia. Mielessäni vilahti tahattomasti ajatus, tulisinko tapaamaan hänet tänäänkin jossain. Vilkaisin äkkiä ympärilleni ja varmistin, ettei hän vain ”sattumalta” näkyisi kuljeksimassa lähettyvilläni. Sitten pudistin huvittuneena päätäni vainoharhaisuudelleni. Herra Gold oli kyllä outo, muttei sentään
niin outo.
Tullessani Granny’s-majatalon pihaan, sisältä kuuluva mekkala kantautui ulos asti. Astuin sisään kahvilan ovesta, ovikello helähti iloisesti saapumiseni merkiksi. Samassa tajusin, että ruuhkaa
todellakin oli. Koko Storybrooke oli ilmeisesti päättänyt tulla lounastamaan ja kahvittelemaan juuri samaan aikaan ja samaan paikkaan. Huokaisin syvään. Annoin katseeni kiertää kahvilassa ja mietin, mahtuisinko mihinkään istumaan. Ruby näkyi puikkelehtivan pöytien välissä vastaanottamassa tilauksia toisessa päässä kahvilaa. Itse Granny seisoi tiskin takana ja jutteli vilkkaasti puuseppä Herra Marcon kanssa. Kahvilassa oli valoisaa ja ilmassa leijui tuoreen rasvan haju. Otin ensimmäisen epäröivän askeleen kohti tiskiä. Juuri silloin näin, kuinka ikkunan viereisestä loosista nousi ylös neljä työmiestä ja koko pöytä vapautui kerralla tyhjäksi. Hengähdin toiveikkaasti ja hyppelehdin toisia asiakkaita kömpelösti väistellen istumaan tyhjille paikoille.
Kävipä tuuri. Samassa Ruby ilmestyi eteeni.
”Vivien! Mitä saisi olla?” hän kysyi silmät sädehtien. Ruby oli parhaimmillaan kiireessä, mikä taas oli minun heikkouteni. Ruby myös omasi suuret silmät sekä kaikkien naisten unelmavartalon, eikä hän todellakaan pelännyt esitellä sitä. Hän oli pitkäsäärinen, hoikka ja tummatukkainen nainen, jolla oli pokkaa vaikka muille jakaa, usein jopa liiaksikin. Hän oli mahtava persoona, ja pidin hänestä erityisellä tavalla, vaikka olimmekin tutustuneet vasta ensimmäisen kirouksen murruttua, emmekä tienneet toistemme menneisyydestä paljoakaan. Siitä olin ainoastaan hyvilläni.
Menneisyys on taakka.”Huomenta, Ruby. Iso suklaalatte”, vastasin hymyillen.
”Tietenkin”, Ruby sanoi ja iski silmää. Olin ilmeisesti ennenkin vieraillut täällä.
”Miten on mennyt?” kysyin.
”Kiireisesti, kuten näet. Mutta olen tavannut taas miehen…” Ruby vastasi innoissaan ja hyppäsi istumaan pöydän päälle.
Mikä yllätys.Kohotin kysyvänä kulmiani ja yritin näyttää erityisen pirteältä.
Minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa. Kiinnostaisihan minua, mutta tämä uusi mies on ainakin viideskymmenes tässä kuussa, ja todennäköisesti jo huomenna Ruby juoksisi häntä karkuun. Hänellä oli paha tapa hurahtaa retkuihin.
Ruby kuitenkin selosti jo posket punoittaen kuin viimeistä päivää, ”…hän on tosi komea ja kiva, ja minusta tuntuu, että hän on erilainen –”
”Ruby!” takaamme kuului äkkiä huuto, joka huojennukseni keskeytti Rubyn orastavan rakkauskertomuksen. Käännyimme katsomaan tiskille, jossa Granny oli havahtunut tiiviistä keskustelustaan Marcon kanssa ja viittilöi nyt kiivaasti kohti läheistä pöytää, johon oli juuri saapunut ryhmä uusia, nälkäisiä työmiehiä.
Ruby kääntyi nopeasti takaisin minun puoleeni hymyillen leveästi. ”Ah. Pitääkin mennä!” hän huikkasi ja pomppasi alas pöydältä ketterästi kuin kissa. Sitten hän oli jo tiessään.
Komeiden rakennusmiesten tulo sai Rubyn unohtamaan minut, ja jonkin ajan kuluttua Granny tarjoili minulle suuren höyryävän latteni pahoittelevan hymyn kera. Vastasin hänen hymyynsä hyväntahtoisesti. Onneksi minulla ei ollut kiire. Tällainen oli niin Rubya, etten osannut kuin nauraa sisäänpäin. Ehkä vielä jonakin päivänä hän löytäisi sen unelmien prinssinsä.
Ovi kävi jälleen, ja vilkaisin tulijaa puolihuolimattomasti. Samassa silmäni nauliutuivat takaisin oviaukkoon ja meinasin tiputtaa suklaalatten käsistäni. Kasvoilleni juuttunut hymy hävisi pois, kun tunnistin tulijan. Kaupunginjohtaja Herra Gold oli saapunut kahvilaan yhtä tutkimattoman näköisenä kuin aina, enkä todellakaan ollut ainoa, joka jähmettyi hänet nähdessään. Mietin salaa, kuinka hän oli onnistunut saavuttamaan niin huono maineen kaupunkilaisten suosiossa. Herra Gold ei näyttänyt välittävän muiden reaktiosta, vaan pyyhki tyynenä ravat kengistään ja riisui takkinsa oven vieressä olevaan naulakkoon. Sitten hän katsahti ympärilleen, ja sydämeni tuntui pysähtyvän, kun hänen katseensa pysähtyi minuun. Ja olisin voinut pyörtyä, kun tajusin, että ainoa jäljellä oleva tyhjä paikka oli minun loosissani ja että samalla hetkellä hän lähti tulemaan minua kohti. Hän käveli ontuen, kävelykeppiinsä tukeutuen, mutta silti hänen askeleissaan oli pelottavaa päättäväisyyttä. Minua värisytti ja käänsin katseeni mahdollisimman viileästi pois ja tuijotin ikkunasta ulos yrittäen etsiä ulkoa jotain kiinnostavaa seurattavaa.
Hän pysähtyi vierelleni. Kohensin ryhtiäni hermostuneena. Siitä huolimatta en antanut ilmeeni värähtääkään.
”Onko tässä vapaata? Voinko liittyä seuraanne?” kuulin hänen tumman äänensä kysyvän muodollisesti.
Voi luoja.Kohotin leukaani ja vilkaisin häntä. Sitten nyökkäsin lyhyesti ja yritin keskittyä jälleen ikkunasta avautuvaan aamuiseen ruuhkaliikenteeseen. Suljin silmäni ohimeneväksi hetkeksi, kun kuulin hänen istuutuvan alas vastapäähäni. Istuimme hetken hiljaa ja tunsin hänen silmiensä tarkkailevan itseäni. Siemaisin kahvikupistani peittääkseni hermostukseni. Samassa vedin kahvia henkeeni ja sain järjettömän yskänkohtauksen. Pärskin hulluna ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Luulin tukehtuvani.
Herra Gold katsoi minua hetken huolestuneen oloisena ja ojensi sitten povitaskustaan valkoisen nenäliinan. Kurotin pöydän yli rajusti köhien ja sieppasin liinan kiitollisena. Henki alkoi jo hiukan kulkea ja yskin nenäliinaa vasten. Se oli pehmeä ja tuoksui laventelille. Räpyttelin vettä ripsistäni. Lopulta hengitykseni tasoittui rauhalliseksi ja kykenin puhumaan jälleen. Rykäisin vielä kerran ja yritin kerätä henkistä voimaa kyetäkseni kohottamaan katseeni vastapäätä istuvaan mieheen.
Todella. Täydellistä. Räit hänen nenäliinansa. Syvä puna nousi kasvoilleni.
”Olen pahoillani”, sanoin ja katsoin Herra Goldia, joka katseli minua seesteisesti pöydän toiselta puolelta pieni hymynkare huulillaan. Tajusin äkkiä, mikä minua hänessä niin kovin ärsytti. En millään saanut otetta hänestä tai selvää hänen ajatuksistaan.
”Ostan teille uuden”, jatkoin vaivautuneena ja heilautin ilmeisesti silkistä valmistettua nenäliinaa ilmassa. Setelien kuvat vilkkuivat silmieni verkkokalvoilla huolestuttavasti.
”Ei tarvitse, kultaseni”, hän sanoi, ja vino hymy säilyi edelleen hänen uurteisilla kasvoillaan. Kiivastuin, sillä hän sai minusta aina ärsyttävästi yliotteen tuolla typerällä nimittelyllään. Sellainen vain kuulosti niin hullunkuriselta hänenlaisensa herrasmiehen suusta. Muistutin äkkiä itseäni, että kaikesta huolimatta hän oli oikeasti Rumplestiltskin, joka oli kaikkea muuta kuin herrasmies. Tai mitäpä minä asiasta tiesin; en ollut kertaakaan tavannut häntä Lumotun Metsän aikana, ennen kirousta.
”Ette varmaankaan usko, mutta minulla on noita useita”, hän jatkoi, kun en sanonut mitään.
Työnsin nenäliinan nolona laukkuuni.
Ette varmaankaan usko, mutta uskon. Vastasin mielessäni.
”Kiitos”, sanoin ainoastaan ääneen.
Herra Gold tuijotti minua ja hänen ruskeiden silmiensä katse syveni, kun hän kysyi: ”Kuka te olette?”
Yllätyin kysymyksestä. Olisin odottanut aivan jotain muuta. Minua ärsytti hänen mitäänsanomaton tuijotuksensa, joten vastasin arvoituksellisesti: ”Olen tänään mahdollisesti jotain muuta, kuin huomenna tulen olemaan.”
Nyt näin hänen ilmeensä muuttuvan, kun hänen katseeseensa ilmaantui häivä turhautumista.
Vau. Hän todellakin haluaa tietää, kuka olen.”En myöskään ole mies, jota kannattaa pitää jännityksessä”, hän vastasi viitaten eiliseen keskusteluumme metsässä.
Hetken nautin ajatuksesta, että oli olemassa jotain, mitä hän ei tiennyt ja jonka hän jostain syystä halusi kovasti saada tietää. Sitten päätin jälleen vaihtaa taktiikkaa. Ehkä hän lakkaisi olemasta ärsyttävä, jos minäkin lakkaisin.
”Nimeni on Vivien”, sanoin, mutten vaivautunut kättelemään. Seurasin vain hänen reaktioitaan kulmieni alta.
Yllätyksekseni hän kurtisti kulmiaan. ”Vivien..” hän maisteli nimeäni suussaan, mutta näytti siitä huolimatta tyytymättömältä.
”Mutta kuka te oikeasti olette?” hän kysyi ja kiinnostus aivan huokui hänestä ylleni.
Tiesin tarkalleen, mitä hän halusi tietää. Hän janosi tietää, kuka olin ollut Lumotussa Metsässä, ketkä olivat vanhempiani, ja mitä olin tehnyt. Olin suoraan sanoen ihmeissäni, ettei hän tiennyt jo. Mutten kuitenkaan aikonut antaa hänelle tietoja. Menneisyydessäni ei ollut mitään tiedettävää.
Sillä minäkään en tiedä.”Vain Vivien. Se on oikeasti nimeni”, vastasin ja uskalsin jo hymyillä hivenen vahingoniloisesti. Kerrankin minulla oli kaikki kortit käsissäni. Kun hän katsoi minua turhautuneena, jatkoin: ”Se on totuus! Kertoisin, jos voisin, mutten muista mitään muuta.”
Herra Goldin otsassa olevat rypyt syvenivät entisestään, mutta hän ei onneksi sanonut enää mitään.
Avasin suuni uudelleen. En halunnut, että hän alkaisi udella. Oli aika puhua
hänestä. ”Ja te olette kaupunginomistaja Herra Gold.”
Se ei oikeasti ollut toteamus, vaan kysymys. Hän tuijotti minua ja tutkimaton ilme oli jälleen palannut hänen kasvoilleen. Huomasin hänen naputtelevan sormellaan pöytää äänettömästi. Sitten hän virnisti.
”Saanen esittäytyä”, hän aloitti ja nosti oikean kyynärvartensa ilmaan ja kosketti sitä kevyesti toisella kädellään, aivan kuin kehystäen itseään. ”Nimeni on Rumplestiltskin”, hän sanoi painottaen selvästi nimen alkua, pitkittäen ensimmäistä tavua. Hänen äänensä pysyi silti rauhallisena ja hallittuna, ääniala vain ehkä nousi hivenen
Katsoin häntä avoimesti kiinnostuneena. Hänen kasvoilleen hiipinyt virne syveni ja hän katsoi minua takaisin intensiivisesti. Enkä yhtäkkiä saanut enää silmiäni irti hänestä. Tolkutin mielessäni itselleni, että hän oli vaarallinen ja osasi käyttää taikaa, mutta samalla tajusin, ettei hänen puoleensavetävyys johtunut taikavoimista. Hän oli liian karismaattinen. Hälytyskellot soivat jossain syvällä mielessäni. Ruskeat silmät tummenivat hetki hetkeltä. Olin hänen vankinsa. Tuijotimme toisiamme herkeämättä.
Samassa outo lumous väliltämme särkyi, kun Rubyn kirkas ääni katkaisi sen:
”Entä mitä teille saisi olla,
Herra Gold?”
Rumplestiltskin havahtui ja kääntyi väkinäisesti katsomaan Rubya. Minä kuitenkin tuijotin edelleen vastapäässäni istuvaa miestä ja silloin ymmärsin, kuka hän todella oli. Itse Pimeys istui samassa pöydässä kanssani ja katsoi nyt kärsimättömän näköisenä Rubya, joka odotti kasvoillaan hiukan tuima ilme. En voinut välttää ajatusta, että Ruby oli tullut keskeyttämään keskustelumme tahallaan.
”Vihreää teetä, kiitos”, hän vastasi Rubylle välinpitämättömästi, äänessään hiukan kärkevyyttä. Hänen katseensa viesti selvää poistumiskäskyä, jota Ruby ei tietenkään noudattanut, ei heti. Ei hänen mielikseen.
”Tulossa”, hän sanoi kuivakasti ja kääntyi katsomaan minua, ”Ja Vivien, jos hänen seuransa ei miellytä, tule sanomaan minulle
heti.”
Häkellyin hieman Rubyn reaktiosta, mutta onnistuin säilyttämään kasvoillani neutraalin ilmeen. ”Ok, Ruby”, vastasin hymyillen rauhoittavasti ja nyökkäsin antaen hänelle luvan poistua. Ennen lähtöään Ruby mulkaisi vielä pahaenteisesti pöytäseuralaistani ja kääntyi sitten marssien matkoihinsa.
”Täällä on aina niin hilpeä tunnelma”, samainen pöytäseuralaiseni totesi heti Rubyn ehdittyä kuuloetäisyydelle.
Katsoin häntä arvioivasti. ”Kuulkaa, te olette Rumplestiltskin, kuten äsken kerroitte. Oli tilanne mikä hyvänsä niin en ihmettele, ettei teitä kohdella kovin lämpimästi. Uskokaa pois, mutta tiedän täysin, mistä puhun.”
Rumplestiltskin kohotti kulmiaan hiukan surumielisesti –tai ehkä vain kuvittelin jälkimmäisen. ”Taialla on aina hintansa. Menneisyyteni merkitsee paljon”, hän sanoi hiljaa, pohtivasti.
”Sanoitte mitä sanoitte, niin menneisyys on taakka”, totesin ja hörppäsin kahviani kuin sanojeni vakuudeksi. Minulla oli kokemusta enemmän kuin hän uskoikaan, mutta
siitä en halunnut puhua hänen kanssaan.
Granny pelasti minut tukalaksi muuttuvasta tilanteesta saapumalla pöytämme viereen ja tarjoilemalla vihreän teen. Rumplestiltskin kiitti lyhyesti, mutta hänen huomionsa oli arvatenkin aivan jossain muualla. Hän katsoi suoraan minuun järkähtämättömän tiiviisti kuin pohtien sanojani.
”Te tunnutte tietävän paljon monista asioista, neiti Vivien”, hän sanoi Grannyn poistuttua.
”Se on yleensä naisten pahe”, vastasin.
Tai miten sen nyt ottaa. ”Mutta jos en ole aivan väärässä, sama pätee myös teihin, herra Rumplestiltskin”, jatkoin. Vastapäätä pöytää hän siemaisi teetään liian tyynen oloisena.
”On suuri ero, tiedänkö asioita, vai uskottelenko vain tietäväni”, hän sanoi ja asetti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa ja laski leukansa kämmentensä varaan.
Kiinnostuin hänen sanoistaan. ”Kumpaa te sitten teette?”
”Yritän pysytellä tiedossa.”
”Entä jos se ei riitä?”
Hän piti lyhyen tauon ja vilkaisi pöytää. ”Silloin käytettävissäni on muitakin keinoja”, hän sanoi, ja yhtäkkiä en ollut enää varma, mistä puhuimme. Tajusin sydämeni hakkaavan vauhdilla. Henkäisin tukahtuneesti.
”Luuletteko joutuvanne turvautumaan niihin keinoihin minun kanssani?” sanat lipsahtivat suustani ennen kuin ehdin estää niitä. Punastuin hetkessä, ja katsekontaktimme särkyi minun vilkaistessani nolona ikkunaa. Purin huultani.
Olenko seonnut? En todellakaan halunnut kuulla hänen vastaustaan.
Hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Korvissani kaikuvat äänet sumenivat puuroksi. En uskaltanut hengittää tuntemattoman sisälläni vellovan tunteen vuoksi. Pelkäsin sanovani taas jotain suunnittelematonta. Tunsin hänen läpitunkevan katseensa minussa. Eikä hän vastannut vieläkään.
Lopulta hän karaisi kurkkuaan ja kuulin jälleen kaikki ravintolan äänet ja seinällä olevan kellon tikityksen. Pystyin jälleen hengittämään.
Mitä juuri tapahtui? Uskalsin vilkaista häntä ja näin hänen tuijottavan minua edelleen. Hän oli peittänyt suunsa kädellään.
Sitten hän kysyi jotain, minkä jälkeen olisin voinut pyörtyä:
”Neiti Vivien, oletteko te käyttäneet taikaa?”
Hänen äänensä humisi korvissani ja kysymys kaikui pääni sisällä kerta toisensa jälkeen.
Oletteko te käyttäneet taikaa? Siis sama asia kuin ’Osaatteko te käyttää taikaa?’ Jälkimmäiseen vastaus oli en, ja ensimmäiseen en edes halunnut vastata.
Kykenin vain sopertamaan: ”Mikä saa teidät ajattelemaan jotain sellaista?”
”Se on toissijaista. Vastatkaa vain”, hän kehotti.
”En. Se on vastaus. En vastaa kysymykseenne”, tokaisin ja tunsin äkkiä itseni suojattomaksi.
Rumplestiltskin hengitti syvään ja hitaasti. Hänen olemuksensa vaikutti kärsivälliseltä, mutta näin hänen silmiensä kiiluvan. Suljin silti suuni päättäväisenä.
”Hyvä on. Tehdään sopimus”, hän sanoi jonkin ajan kuluttua, kun en edelleenkään suostunut puhumaan.
Hänen sanat kuullessani sisälläni nytkähti jotain epämukavaa. Äitini kaukaiset varoitukset kaikuivat mielessäni.
Älä ikinä solmi sopimusta Pimeän Olennon kanssa. Kielto numero kaksi. Minua puistatti ajatus, että tähän liittyi jotakin kohtalokasta.
Lopulta kiinnostukseni kuitenkin voitti. ”Millainen sopimus?” kysyin ääni hiukan väristen.
Rumplestiltskinin olemus terästäytyi ja hän tuijotti minua keskittyneesti, nälkäisenä. Hän tuntui tietävän täysin, mitä teki. Toisin kuin minä. Liikuin pelottavan vierailla vesillä.
”Ei mitään vaikeaa. Vastaus vastauksesta. Jos vastaatte kysymykseeni, minä lupaan vastata aiemmin esittämäänne kysymykseen”, hän sanoi.
Punastuin, kun muistin hetki sitten suuni möläyttämän kysymyksen. Se oli todellakin naurettava kysymys. Mutta toisaalta ajateltuna kysymys oli herkullinen. Varsinkin, kun vastaus olisi täysin rehellinen…
Kuten myös minun vastaukseni. Purin huultani hermostuneena.
Kiusaus sopimuksesta kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. Ja olin ollut aina huono vastustamaan kiusausta. Katsoin jälleen hänen suuria ruskeita silmiään, enkä ajatellut enää selkeästi. Hän odotti hiljaa ja tiesi minun punnitsevan päätöstäni. Lopulta huokaisin ja suljin silmäni.
”Hyvä on”, sanoin ja kirosin omaa heikkouttani. Annoin jälleen periksi.
Rumplestiltskinin kasvoille levisi innostunut hymy ja hän kohensi asentoaan. ”Hienoa, kultaseni.”
”Yksi asia. Lopeta tuo”, sanoin napakasti.
Hän räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Olen pahoillani. Se vain on… vanha tapa… Ymmärrättehän?”
”Kuten jo sanoin, menneisyys on taakka”, toistin kuivakasti.
”Ilmeisestikin…” hän sanoi ja risti kätensä jälleen. ”Meillä on siis sopimus?” hän varmisti.
Sisintäni kouraisi sana ’sopimus’, mutta nyökkäsin silti vakaana vastaukseksi.
”Ja vastauksesi on?” hän kysyi ahneesti.
Tuijotin häntä tiiviisti ja arvioin mahdollisuuksiani. Lopulta henkäisin. ”Vastaukseni siihen, olenko käyttänyt taikaa
aiemmassa elämässäni on…” nielaisin ja madalsin ääntäni. Vastasin hiljaa ja niin nopeasti kuin mahdollista:
”Kyllä.”
Vastaukseni kuultuaan hän kohotti kulmiaan hiukan, muttei näyttänyt kovin yllättyneeltä. Ymmärsin, että hän oli tarvinnut ainoastaan varmistukseni. Hän hymyili tyytyväisen oloisena. ”Kiintoisaa…”
”Ja te?” kysyin, sillä halusin äkkiä pois vastaukseni kimpusta. Lisäksi halusin kiihkeästi kuulla vastauksen omaan kysymykseeni.
Nyt hän katsoi minua vakavana, ja näin jälleen hänen salaavan minulta jotain.
Ärsyttävää. Hän henkäisi terävästi ennen sanojaan. ”Vastaukseni on kyllä. Näitte jo osan, neiti Vivien, mutta lupaan, ettette ole nähneet vielä kaikkea”, hän sanoi ja katsoi minua intensiivisesti. Kiemurtelin tuolissani. Tunsin itseni onkimadoksi hänen koukussaan. Ehkä aloin pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaikki karttoivat häntä.
Sitten, ennalta arvaamatta hän nousi ylös ja tarttui kävelykeppiinsä. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Keskustelumme oli erittäin mielenkiintoinen. Uskokaa pois, monikaan ei herätä kiinnostustani tällä tavalla.”
En ollut varma, tuliko minun olla imarreltu vai kauhuissani hänen sanoistaan. Ne selvästi lupasivat jotain syvempää. Kehoni tuntui oudon lamaantuneelta ja kykenin hädin tuskin nyökkäämään hänelle. Rumplestiltskin heitti minuun vielä viimeisen katseen ennen kuin kääntyi ja ontui pois. Hän jätti jälkeensä vain puoliksi juodun teensä. Hänen mentyään yritin kokoilla hajalleen levinneitä ajatuksiani yhteen jonkinlaiseksi järkeväksi nipuksi, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Lopulta huokaisin syvään, pörrötin lumenvaaleaa hiuspehkoani ja nousin ylös pöydästä.
Vilkaisin baaritiskille ja näin Rubyn nojailevan siihen keskustellen kepeästi jonkin puoliverisen miehen kanssa. Harpoin tiskille vähän matkan päähän tummahiuksisesta gasellista ja pyydystin hänen katsekontaktinsa. Vinkkasin hänet luokseni. Nähdessään ilmeeni Ruby kurtisti kulmiaan ja sanoi nopeasti jotain seuralaiselleen. Sitten hän jätti miehen oman onnensa nojaan ja oli hetkessä vierelläni. Hän istui hajareisin baarijakkaralle ja kysyi: ”Mitä se saasta sanoi?”
Pudistin päätäni. ”Ei mitään huolestuttavaa”, tyynnyttelin häntä.
Jos olisit Pinocchio, nenäsi olisi metrin mittainen!”Varmasti? No miksi sitten kysyit minua?” Ruby uteli.
”Haluaisin vain saada tietoja. Ensinnäkin, miksi hän on ’saasta’? Miksei kukaan pidä hänestä? Mitä niin pahaa hän on tehnyt?” tiukkasin ja kummastelin itsekin omaa kiinnostustani.
Ruby katsoi minua oudosti mutta vastasi kuitenkin. ”Hän on paha, tai paremminkin kaiken pahan alku ja juuri. Hän on tehnyt hirveitä asioita kautta aikojen. Hänelle sielu ei merkitse yhtään mitään. Hän
tappaa ihmisiä harrastuksekseen. Vivien, sanon tämän nyt ystävänä, sillä en halua, että sinulle tapahtuu jotain yhtä kamalaa:
Älä sekaannu häneen.”
Katsoin häntä jähmettyneenä. Tämä ei tosiaankaan ollut sitä, minkä olin halunnut kuulla. Äidin vanhat varoitukset jyskyttivät mielessäni Rubyn sanojen rinnalla.
”Yhden asian haluan vielä tietää. Tekikö hän nuo kaikki pahat asiat ollessaan vielä voimissaan, siis ollessaan vielä Lumotussa Metsässä?” kysyin, vaikka sanat tuntuivat lyijyltä.
”Ainakin silloin. Ties mitä hän on tehnyt Storybrookessa ollessaan. Se ei vain ole välttämättä ollut niin näkyvää. Täällä hän pyörittää pientä antiikkiliikettä kellotornin mutkassa, muttei kukaan käy siellä vapaaehtoisesti”, Ruby tuhahti.
Paino keveni hiukan sisälläni. Menneisyys oli tosiaan taakka. Huokaisin syvään. ”Kiitos, Ruby.”
”Eipä kestä”, Ruby vastasi ja pyyhkäisi baaritiskiä kädellään. Nousin lähteäkseni.
”Ja Viv,” hän sanoi yllättäen, ”ole varovainen.”
Pakotin kasvoilleni huolettoman hymyn. ”Tietysti, mutta minun on nyt ihan pakko lähteä töihin”, huikkasin ennen kuin kiepautin huivin kaulaani ja kipaisin ulos ravintolan ovesta. Kello kilahti jäljessäni jollain tapaa soinnittomammin kuin aiemmin. Matkalla töihin yritin keskittyä ainoaan erittäin positiiviseen asiaan koko aamussa: en ollut myöhässä töistä.