Nimi: Koska sä olet kuin leija
Kirjoittaja: Pyry
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: slash(?), haikea angst
Pähkinänkuoressa: Kuuron maailma on niin kovin hiljainen.
A/N: Hmm, mitäköhän tästä nyt sanoisi. Mä tapasin viime viikolla yhden kuuron ihmisen ja se osasi lukea tosi sujuvasti huulilta, mutta juttelin sille silti kirjoittaen. Oli kyllä tosi erikoinen ja valaiseva kokemus, jonka innoittamana mä sitten kirjoitin tän kyseltyäni ensin hieman sen ihmisen kokemuksista. Tää maailma tuntuisi tosiaan tosi ankealta paikalta ilman ääntä. Vähän kuin katselisi koko ajan leffaa ilman ääniä. Joka tapauksessa hope u enjoy this, yritin parhaani ja niin. Kiitos kaikille jo etukäteen, jotka tän jaksavat lukea. c:
Maailma on niin kovin hiljainen. Kaikki on niin hiljaista. Ihmiset hymyilevät suut auki ja hytkyvät, mä en kuule, mä en katso. Mä katson kirjaani, sen sivuilla seikkailevia sanoja, joiden mä odotan heräävän henkiin ja ympäröivän mut, kuten ne aina tekevät. Käännän sivua ja viiltävä kipu lävistää mun etusormeni varoittamatta. Paperihaava. Ei se mitään. Onnellisuus satuttaa alussa, keskellä ja lopussa, mutta se on salaisuus. Ei kerrota sitä satujen sankareille.
Ulkona tuulee ja puut taipuvat tottelevaisina mestarinsa olemattomissa, kevyissä käsissä. Värit vaihtelee vihreästä haaleaan keltaiseen, vähän kuin savannilla. Näky alkaa rakeilla, se näyttää vanhalta filmiltä ja mä tiedän, että ulkona sataa vähän. Turkoosi sateenvarjo pilkistää ruskeasta repusta, se ei mahtunut sinne ja mutsi sanoi, että hanki isompi reppu. Millä rahalla, olin mä kysynyt ja se oli kohauttanut hartioitaan.
Ei uutta reppua siis tänä keväänä. Ehkä ensi syksynä. Ihmisten suut liikkuvat ahkerasti, ne vain puhuvat ja puhuvat. Eivätkö ne ikinä lopeta? Eivät ja mä annan ilmavirran lipua kuivien huulieni välistä. Loputonta sananhelinää, jonka mä tiedän olevan olemassa, mutta en oikeastaan usko siihen. Vaikka pakkohan se on uskoa.
Mä näen enemmän, mä tunnen enemmän. Silti kaikki on niin hiljaista. Jonkun pihassa on keltainen leikkimökki ja mä kallistan päätäni taaemmas. Mä en koskaan päässyt leikkeihin mukaan, koska mä olin viallinen. Mussa oli synnynnäinen valmistusvirhe ja vaikka aikuiset sanoivat muuta, mä tiesin olevani rikki. Mä muistan ajatelleeni, että Jumalalla on ihmistehdas sen valtakunnassa, mutta mua luodessa se torkkui. Ihan pienen hetken vaan, sitä väsytti, mutta herättyään se ei muistanut mitä multa puuttui. Ja sitten mä synnyin kuurona.
En mä sitä syytä, en mä mutsiakaan syytä. Mä en syytä ketään, en edes itseäni, koska syyllistäminen on turhaa ja masentavaa, se ei tuo kenellekään hyvää mieltä. Jos ei saa mitä haluaa, niin pitää vain tyytyä osaansa ja oppia elämään harmoniassa sen kanssa, niin mä ajattelin ja ajattelen yhä. Mä voisin yhä opetella viittomakielen, mutta kuka sitäkään enää osaa? Ei mun mutsi, eikä kukaan muukaan. Mutta en mä välitä. Maailma on silti niin kovin hiljainen.
Mua vastapäätä istuu mua oletettavasti vanhempi poika, joka hymyilee mulle vinoa ja merkillistä hymyään. Ei se naura, hymyilee vain merkityksellisesti. Sillä on vaaleat värjäämättömät hiukset ja ne on hauskasti sotkussa, aivan kuin se olisi juuri noussut sängystä. Ehkä se onkin, mistä mä sitä tiedän?
Sillä on terävät kasvonpiirteet ja hajamielinen perusolemus, se on muutenkin hieman ristiriitaisen näköinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä keskityn vain sen ihmisen silmiin, en edes vilkaise suuta. Jokin sen katseessa kiehtoo mua ja kysyisin varmaan ääneen mikä, jos se ei olisi niin typerää.
Se on kuin leija, joka voisi lentää pois minä hetkenä hyvänsä. Huomaan toivovani, ettei se lentäisi pois ihan heti. Mä en ehdi puida sen ulkonäköä sen kummemmin läpi, kun sen huulet liikkuvat ja se sanoo jotakin, jota en ehdi lukea sen huulilta. Mä pyydän sitä kohteliaasti toistamaan ja sillä kertaa katson tiiviisti sen huuliin. Se huomaa sen, mutta ei näytä välittävän.
”Onko hyväkin kirja?” Mä vilkaisen mun sylissä olevaa kovakantista fantasiaromaania ja hymähdän.
”On se ihan”, vastaan ja katson jälleen sen vastauksen.
Mä en kuule, mutta mä tiedän sillä olevan miellyttävä ja sointuva ääni. Juuri sellainen, jonka vuoksi mä toivoisin korvieni toimivan. Toivoisin itseni toimivan. Se puhuu, mutta mä katson sen vihreisiin silmiin. Aivan kuin ne pitäisi sisällään metsää: kaikkia sen saloja ja kaikkea sen vehreyttä. Ehkä ne pitääkin.
”Mä en”, uskallan viimein aloittaa haparoiden, mutta keskeytän lauseeni ja annan eleiden puhua puolestani. Kohotan kättäni pääni korkeudelle ja osoitan korvaani arasti, katson sitä katse täynnä erilaista merkitystä, johon se on tottunut. Se katsoo mua hetken ja yrittää sisäistää asiaa.
”Sä et kuule?” mä luen kysymyksen sen huulilta ja nyökkään, käännän päätäni pois ja yritän saada ruskeita hiuksia enemmän kasvojeni peitoksi.
Bussi tärisee, mutta mä tärisen enemmän. Alahuulen sisäpinta jää kevyesti etuhampaiden purentaotteeseen ja mä tuijotan typeränä yläviistoon, uskaltamatta edes kunnolla hengittää. Ja varmaksi mä tiedän vain sen, että työnsin jälleen yhden ihmisen luotani pois. Vaikka niin se aina menee. Kukaan ei jaksa olla kuuron ystävä. Odottamaton lämpö laskeutuu mun kädelle ja en voi estää kehoani säpsähtämästä. Lämpö ei katoa, se ei vedä kättään pois.
Mä katson sitä pitkään ja harkitsevasti, en saa sen katseesta selvää. Ei se haittaa. Ei sekään mun. Se ei tunne mua, se ei tiedä mun tarinaa. Sillä on sen oma tarinansa ja mulla omani, mutta kun se katsoo mua niillä arvoituksellisilla silmillään mä mietin, että ehkä me ollaan sittenkin osa samaa tarinaa. Ja kun se lausuu nimensä, en voisi unelmoidakaan lukevani kirjaani, en mä kykene katsomaan muualle. Sen nimi on Sauli.
Autot ajaa ohi, bussit pysähtyvät ja jatkavat matkaansa. Ei me niihin nousta, katsellaan vaan kuinka bussikuskit pitää päätepysäkillä tauon ja puhaltelevat savukiemuroita ulos suustaan. Eräs käy ostamassa kahvin ja heittää sen juotuaan tyhjän pahvimukin asfaltille. Sauli nousee hetkeksi mun viereltä, jättää piirrustuslehtiönsä mun viereen ja kävelee pahvimukin luokse.
Se katsoo sitä hetken pohtivana, kumartuu ja noukkii sen maasta. Se vie sen roskikseen ja palaa mun luokse hymyillen. Se kirjoittaa sen piirrustusvihkoon isoilla tikkukirjaimilla, että on pahoillaan. Mä kysyn siltä miksi ja se vain hymyilee. Kyllä sä tiedät, sen hymy kertoo ja mä katson tennareideni kärkiä.
”Ei maailmanparantajissa oo mitään vikaa”, mä sanon ja se pyöräyttää silmiään.
Ei se usko, vaikka vakuutan sitä samaa sille seuraavat 30 sekuntia.
”Ja kyllä mä osaan lukea huulilta, ihan näin tiedoksi.” Ei se usko sitäkään. Taas se kirjoittaa.
Mä en ehkä myönnä sitä ääneen, mutta mä pidän siitä, että se oikeasti yrittää. En mä myönnä paljon muutakaan. Mä luen paljon, joten voin vain kätkeä hymyni viivaksi puristettujen huulieni taakse. En mä päästäisi sitä ulos, vaikka pyydettäisiinkin. Saulin pyyntö voisi ehkä olla eri asia, mutta ei kerrota sitä sille. Koko elämäni mä olen elänyt hiljaisuudessa, joten ei se mitään.
En mä enää tahdo karata siitä hiljaisuuden linnakkeesta, mulla on Sauli. Sauli on mun leijani, joka multa puuttui lapsena. Koska sellainen se on. Sauli laskee piirrustuslehtiönsä kirjoituspinta alaspäin vierelleen ja kaivaa beigestä repustaan jotakin. Se vetää sieltä esiin täsmälleen samanlaisen piirrustuslehtiön ja asettaa sen mun syliin. Mä katsahdan Saulia enemmän kuin kummastuneena ja se hymyilee valkoinen hammasrivistö vilkkuen ja näyttää kirjoittamaansa. Mun henki salpaantuu hetkeksi. Todella pitkäksi hetkeksi.
Kirjoita jotakin. Näin me eletään samassa maailmassa.
Sen hetken mä voin julistaa mun elämäni onnellisimmaksi hetkeksi. Aika säälittävää kai, mutta se hetki jää ikuisesti elämään mun muistoissani, enkä mä osaa enää pidätellä hymyäni.
”Joo.”
Meidän oma maailma, ihan ikioma.
”Hitsi, Sauli, oot outo.” Se kirjoittaa taas ja mä naurahdan silkasta onnen tunteesta.
Kirjoita jotakin.
Ja mä kirjoitan.
Kiitos.
Ja ihan niin helposti se käy: meidän molempien huulille kohoaa lämmin hymy, eikä me tarvita muuta kertomaan meidän ajatuksia. Olkoon vain outo tai mikä vain maailmanparantaja tai hihhuli, se on mun supersankari ja saapui pelastamaan mut hiljaisuudelta. Ei se voi viedä sitä mennessään, mutta ainakin se voi tehdä siitä siedettävämpää.
Koska Sauli on kuin leija, joka pysyy mun kädessä, eikä katoa. Mutta mä tiedän, että joskus senkin on lennettävä pois. Enkä mä tule hankkimaan uutta leijaa. Mä muistelen sitä rakkainta ja hymyilen nostalgian määrälle. Koska Saulin hymy on piirtynyt mun verkkokalvoille pysyvästi, eikä mulla ole mitään aikomusta päästää sitä unohtumaan. Tai ehkä mä pelkään sitä hetkeä, kun en enää näe sitä mielessäni tai tunne sen ruumiinlämpöä lähelläni. Mutta Sauli on kuin leija, jota mä en päästä karkaamaan tuulen matkaan.
