Death Note: Maailman onnellisin murhenäytelmä | K-11 | M/M | 3. luku 1.10.

[Beyond]

Ficin nimi: Maailman onnellisin murhenäytelmä
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Fix fic, romance & fluffy
Vastuuvapaus: En väitä omistavani hahmoja tai ficissä mainittuja viihdeteollisuuden luomuksia.
A/N: Olen jo pidempään suunnitellut uutta, moniosaista ficciä suosikkiparituksestani. Lopputulos on tässä.

***

1.

Oli lauantai-iltapäivä, erittäin epätavanomainen Mattin mielestä. Hän oli aamusta asti odottanut käskyä tehdä jotain vaivalloista, kuten hakkeroitua jälleen kerran Los Angelesin piirisyyttäjän tiedostoihin. Vaikka punapää viettikin päivänsä mieluusti pelien parissa, oli häntä mietityttänyt jo pitkään se, miksei Mello vaatinut mitään, ei edes lähikioskille juoksemista ja suklaan ostamista. Vaaleaverikkö oli heräämisestään asti tuijotellut televisiota poissaolevasti. Lopulta Matt oli saanut tarpeekseen ja tivannut, mikä toista riivasi.
”Enkö minä voi muka rentoutua?” oli ollut kipakka vastakysymys.
”Et. Sinä näytät tuskastuneelta aina, kun yrität olla paikallasi muutaman sekunnin verran”, punapää oli huomauttanut. Mello oli tyytynyt pyörittelemään silmiään ja tokaisemaan sitten:
”Olet valittanut viikkokaupalla vapaa-ajan puutteesta. Nyt sitä on tarjolla, joten nauti, äläkä kysele.”

Matt ei ollut voinut väittää vastaan, joten hän oli palannut tietokoneen äärelle ja viettänyt hyvän tovin ennen kuin oli vilkaissut uudelleen vaaleaverikköä. Mello oli hädin tuskin liikahtanutkaan kuluneiden tuntien aikana. Hänen silmänsä seurasivat yhä visusti ruudun tapahtumia.
”Mells, ei millään pahalla, mutta näytät edelleen kärsivältä”, Mattin oli pakko kommentoida. Puhuteltu nuorukainen katsahti punapäätä happamasti.
”Se johtuu siitä, että minä kärsin. Mikä idea vapaa-ajassa on, jos televisiosta tulee vain huonoja ohjelmia?”
”En tiedä, onko kukaan kertonut sinulle, mutta vapaapäivän tarkoitus on tehdä mukavia asioita – jos tv ei ole mukava asia, sinun ei pitäisi katsoa sitä”, Matt selitti arvellen, että toiselle mukavan selittäminen oli täysin turhaa joka tapauksessa.
”Entä jos minusta olisi mukavampaa tehdä Rodin bisneksiä ja jahdata massamurhaajia?” Mello kysyi lähes apaattisesti.
”Ei kai mikään estä sinua?” Matt kysyi tietämättä, pitäisikö hänen huolestua vai nauraa.
”Rod on Detroitissa seuraavan viikon. Hänelle on kuulemma ihan sama, mitä täällä länsirannikolla tapahtuu, kunhan kukaan ei kuole tai vasikoi hänestä. Kiran suhteen tuskin tapahtuu mitään edistystä hetkeen, sillä tällä hetkellä ainoa lähteeni on tavoittamattomissa”, vaaleaverikkö vastasi.
”Kylläpä sinun elämäsi osaakin olla rankkaa, Mells”, punapää hädin tuskin kykeni peittämään sarkasmin äänessään.
”Et ole edes nähnyt, millaista sontaa olen joutunut katsomaan useita kymmeniä minuutteja”, Mello vastasi siirtäen katseensa takaisin televisioon. Matt nousi ylös työtuoliltaan ja pujahti sitten vaaleaverikön viereen tarkastaakseen, kuinka surkean pätkän tuo oli sillä kertaa löytänyt.

Jokunen minuutti kului täydessä hiljaisuudessa. Televisioruudussa näkyi nuotion äärellä tanssivia hahmoja. Kaikesta päätellen kuvausvuodesta oli kulunut useita kymmeniä vuosia.
”Mikä tuo on olevinaan?” Matt kysyi lopulta.
”El amor brujo”, vaaleaverikkö vastasi kyllästyneesti. Punapää irvisti.
”Vain yksi kysymys: miksi ihmeessä?”
”Se oli ihan hyvä niin kauan, kun tekstitykset toimivat kunnolla. Toisaalta saatan oppia espanjaa tässä sivussa”, Mello virkkoi. Hänen äänensävynsä oli niin vakava, että hetken ajan punapää oli lähestulkoon vakuuttunut – mutta todellakin vain lähestulkoon.
”Jos tahdot oppia espanjaa, eikö sinun kannattaisi laittaa äänet päälle?” Matt kysyi.
”Opettelen lukemaan huulilta tässä samalla.”
”Eli toisin sanoen olet aivan liian pitkästynyt. Miksi me emme katso koskaan komedioita?” Matt huokaisi ääneen ja katui kysymystään lähes heti. Hän nimittäin saattoi jo aistia Melloa katsomattakaan, kuinka tuo kohotti kulmakarvojaan.
”Mehän katsoimme komedian silloin kerran”, vaaleaverikkö huomautti.
”Siitä on jo yli kaksi vuotta, ja sitä paitsi se oli venäläinen elokuva.”
”Mitä sitten?”
”Kaikkien Euroopassa tehtyjen ’komedioiden’ hauskin hetki tuntuu olevan se, kun päähenkilö tukehtuu omaan oksennukseensa juotuaan liikaa ja tultuaan sitä ennen petetyksi, jätetyksi, raiskatuksi ja ryöstetyksi.”

Mello tuijotti punapäätä hetken suupielet nykien, kunnes pieni naurahdus lopulta pakeni hänen huuliltaan.
”Noin sanottunahan juoni kuulostaa aivan hiton koomiselta”, vaaleaverikkö selitti silmiään pyörittävälle Mattille.
”Olet menetetty tapaus. Naurat vain silloin, kun puhutaan kuolemasta”, punapää hymähti.
”Ilmankos pelkkä läsnäolosi saa minut aina piristymään”, Mello tuumasi katsahtaen toista yhä pieni kiero hymy kasvoillaan.
”Maailma ei tarvitse aurinkoa, kun sillä on jo sinut, Mells”, Matt tokaisi koettaen teeskennellä loukkaantunutta, vaikka nauru olikin jo tarttunut hänen ääneensä.
”Tiedän.”

Vaaleaverikkö kääntyi takaisin televisionruutua kohti. Hetken aikaa Matt oli täysin valmis uskomaan siihen, että toinen oli sittenkin ollut tosissaan huuliltalukemisen ja espanjan suhteen.
”Mello, vaihda kanavaa”, punapää vaati.
”Jos tahdot katsoa hyvän elokuvan kanssani, sinun pitää nähdä vaivaa vähän enemmän.”
”Miten niin?”
”Kulman takana on elokuvateatteri.”
”Se edellyttäisi asunnosta poistumista, enkä minä harrasta sellaista ilman erittäin pätevää syytä.”
”Sinun piti kysyä, tahtoisinko lähteä sinne kanssasi, eikä inttää vastaan”, vaaleaverikkö huomautti kuivakasti.
”Viime viikolla väitit, että vain älyvapaat idiootit tekevät ’sokerisia’ asioita yhdessä. Eikö elokuvissa käyminen ole klassikkoesimerkki sellaisesta?”
”Muutin mieleni. Sitä paitsi viime viikolla oli ystävänpäivä, ja totta kai ne kirotut sydänkuviot, rakkauslaulut ja ties mitkä suloiset asiat saavat kenet tahansa voimaan pahoin.”

Punapää koetti olla pyörittelemättä silmiään. Toisinaan Mellon mielenliikkeitä oli mahdotonta tulkita. Hetken kuluttua Matt kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin, sillä tarkemmin muistellen hän ei ollut koskaan pyytänyt Melloa kanssaan ulos. Sitä paitsi kaksikko oli käynyt yhdessä elokuvissa vain kerran – vuosia sitten, mukanaan parikymmentä muutakin lasta ja Rogerin pakottamina. Vanhuksen käsitys hauskasta viikonlopusta oli ollut lauantai-iltapäivä ranskalaisen taiteen parissa. Kokemus oli ollut niin ikävystyttävä, että se oli mahdoton unohtaa.
”Mells?”
”No?”
”Lähdetään elokuviin.”
Vaaleaverikkö katsoi Mattia hämmentyneenä, kunnes hämmennys vaihtui pieneen ja lähes huomaamattomaan hymynhäivään.
”Kai minä saan valita, mitä me katsomme?”
”Et todellakaan”, Matt hymähti ja veti sitten vaaleaverikön lähemmäs painaakseen pienen suukon tämän poskelle.
”Minä en nimittäin tahdo katsoa enää yhtäkään sinun mielestäsi koomista tragediaa”, punapää lisäsi virnistäen. Mello naurahti vastaukseksi.

***

Kun elokuvasali oli hiljentynyt, ja valot himmentyivät, vaaleaverikkö painautui vaivihkaa lähemmäs Mattia. Punapää oli loppujen lopuksi valinnut elokuvan, joka oli pyörinyt teattereissa jo viikkoja. Mello ei muistanut kuollakseenkaan nimeä, vaikka Matt oli maininnut sen jo muutamasti. Pääasia vaaleaverikölle oli vain se, että hän sai kerrankin tekosyyn käyttäytyä kuin kuka tahansa muu vastarakastunut kaksikymmenvuotias. Tosin Mello olisi mieluummin vajonnut maan alle kuin sanonut moisen imelyyden ääneen. Los Angelesin alamaailman piireissä kukaan ei olisi ottanut vakavasti nuorukaista, joka olisi avoimesti todennut jotain niin sokerista.

”Mells?” hiljainen kuiskaus havahdutti vaaleaverikön ajatuksistaan.
”Niin?”
”Katsotko sinä edes valkokankaalle?” Matt kysyi niin moittivalla kuin huvittuneellakin äänellä.
”Puolisilmällä”, Mello vastasi lakonisesti.
”Keskittyisit nyt edes vähän – en minä turhaan maksanut sitä kymmentä dollaria molemmista lipuista.”
”Jotkut käyttävät yhteen iltaan ulkona kolminumeroisia summia, Matty”, vaaleaverikkö kiusoitteli.
”Älä puhu tuollaisia tai jonain päivänä minä oikeasti tilaan limusiinin vain viedäkseni sinut törkeänhintaiselle kynttiläillalliselle, jonka jälkeen pakotan sinut kipuamaan kaupungin korkeimman mäen huipulle tuijottelemaan tähtiä kanssani. Sen jälkeen lemmiskelemme nurmella oikein ällöttävän hitaasti ja tunteikkaasti.”

Mellolla oli täysi työ olla purskahtamatta liian kovaääniseen nauruun. Tilannetta pahensi entisestään se, että kaksikkoa lähinnä istunut rouvashenkilö oli jo kääntynyt mulkoilemaan taakseen etusormi tuimasti huulillaan.
”Nyt tiedän, mistä näen painajaisia seuraavien viikkojen aikana”, vaaleaverikkö kuiskasi yhä hymyillen.
”Enkä minä edes maininnut ruusun terälehtiä vuoteella”, Matt huomautti virnistäen itsekin.
”Lopeta tai en uskalla nukkua ollenkaan.”
”Ihan kuin se minua haittaisi”, punapää naurahti.
”Kunhan et vain oikeasti ripottelisi niitä kirottuja terälehtiä sängylle.”
”Tiedät, etten ole niin julma”, Matt vakuutti.
”Hyvä”, vaaleaverikkö vastasi ja kurottautui sitten suukottamaan toisen pehmeitä, tupakanmakuisia huulia.

[Ansa]

Aaaw! <3 Fanitin Death Notea ihan simona joskus peruskoulussa, eli liian monta vuotta sitten, ja päätin nostalgianrakkauttani ja uteliaisuuttani tämän lukea, kun ficcimaailmassa fandom mulle kuitenkin uusi. (:

Ah! Taisin rakastua!

Sarkasmi narisi niin että muruset ihan lensivät tänne ruudun toiselle puolelle. Shotti etenee sulavasti ja ymmärrettävästi ja kokonaisuus on erittäin onnistunut. *taputtaa*

Räkätin ääneen kynttiläillalliselle, oikein hitaasti rakastelulle sekä tähtitaivaalle, bed of rosesista puhumattakaan. :,D

Apua, kello on yli kaksi ja herätys on viideltä. Taidanpa hipsiä nukkumaan. Näkisinpä tästä shotista unta. 8 D Kiitos lukunautinnosta. <3 *pus*

//edit//

Oon TYHMÄ! ..ja sokea! Tämä on jatkis, ihkua, lisää herkkua. :3
Mutta osa olisi käynyt myös ihan itsenäisenäkin. Nyt. Öitä. (:

-LadyLaga!

[Mightyena]

Fix fic

Vähänkö tunnen itseni sivistymättömäksi, kun en muista ennen kuulleeni tätä termiä. :D Aina sitä oppii jotain uutta.

Mutta siis, asiaan. Adyfdsfauf, Death Note -jatkoficci! <3 Nyt olen onnellinen. Tätä paritusta en olekaan lukenut lähes lainkaan, muistaakseni yhden ficin sinulta, josta pidin kyllä, mutta en jostain syystä kommentoinut. Kuitenkin jännä paritus siten, että siitä voi ehkä hmm, tehdä vähän sellaisen kuin haluaa? Jos ymmärrät, mitä ajan takaa. Matt-raukkaa kun ei sarjassa paljon näytetty. Pidän tavasta, jolla hänet kirjoitat, ja Mellon toki myös.

Tosiaan, tykästyin tähän oikein kunnolla. Virnistelin koko ajan, dialogi oli niin omnomnom. Tämä oli tällainen huono tagikommentti, jatkoa jään kärsimättömänä odottelemaan. (:

[Beyond]

Oih, kommentteja! ^^ Kiitoksia molemmille.

LadyLaga, ihanaa kuulla, että huumori puree. Oneshottimaisuus voi selittyä sillä, että aiemmin olen kirjoittanut pääosin yksiosaisia ficcejä tästä parista. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä voisi toimia tällaisenaankin. ^^

Mightyena, täytyy muuten myöntää, että itsellenikin fix fic oli suhteellisen tuntematon termi vielä muutama viikko sitten. Selailin tylsistyksissäni TV Tropes -sivuston artikkeleita ja törmäsinpä sitten tuohon sanaan. Ajatus tähän ficciin kai lähtikin siitä. ^^' Matt on kyllä kieltämättä siitä mainio hahmo, että hänet voi tehdä niin omannäköisekseen. Hyvä, että pidät.

[Beyond]

A/N: Hii, sainpas toisen luvun kasaan!

***

2.

Rodin paluu Detroitista oli tapahtunut Mellon mielestä melkeinpä liian nopeasti. Vaaleaverikkö oli yllätyksekseen joutunut toteamaan, ettei suhteellisen tavallinen viikko ollut pitkästyttänyt häntä hengiltä. Kaikki kiitos kuului siitä Mattille. Punapää oli jo vuosia sitten todennut, että ajantappaminen mahdollisimman epäkehittävästi oli parasta mahdollista hupia. Mello oli varma siitä, että toisen logiikka olisi vihdoin avautunut hänelle täysin, jos Rod olisi ollut poissa vielä muutaman päivän. Niin ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan Rod oli päättänyt pitää vaaleaverikön kiireisenä erään tulliongelman parissa. Siihen oli kulunut kokonaiset kaksi vuorokautta. Kun Mello oli vihdoin palannut kotiin, hän oli ollut täysin poikki. Vaaleaverikkö oli lysähtänyt vuoteelle heti, mutta pian sen jälkeen huomannut, että länsirannikon ilmasto ei välittänyt todellakaan väsymyksestä. Tukahduttava kuumuus teki jopa torkahtamisen mahdottomaksi.

”Miksei täällä koskaan sada, tuule tai ole edes vähän viileää?” Mello kysyi voipuneesti vierellään makaavalta punapäältä.
”Koska tämä on Los Angeles”, Matt huokaisi. Vaikka punapää valitti suhteellisen harvoin, alkoi kuumuus käydä hänestäkin inhottavaksi.
”Los Angeles on melkeinpä se asia, jota inhoan eniten maailmassa”, vaaleaverikkö mutisi puoliääneen.
”Mitä se inhokki numero yksi on muuten?” Matt esitti kysymyksen, jota hän oli miettinyt jo muutamasti aiemminkin. Aina, kun Mello ilmoitti vihaavansa jotain, hän inhosi sitä lähes kaikista mahdollisista asioista eniten.
”Hymyilevät keksit.”
Matt tuijotti vaaleaverikköä oudoksuen.
”Älä vaan tarkenna”, hän tokaisi, kun toinen pysyi hiljaa.
”Olet kai itsekin nähnyt niitä ympyränmuotoisia keksejä, joille on leivottu hymyilevä naamataulu?” Mello varmisti katsoen punapäätä aivan kuin tuo olisi ollut jollainlailla hidasälyinen.
”Toki, mutta miksi ihmeessä kukaan vihaisi niitä? Ne ovat vain keksejä”, Matt ihmetteli.
”Matty, minulla on useitakin syitä vihata niitä kammotuksia. Aina, kun näen sellaisia, minusta tuntuu, että jopa kirotut keksit nauravat elämälleni”, vaaleaverikkö selitti.
”Sinulla on pahoja ongelmia”, punapää naurahti.
”Pyh.”
”Pidätkö sinä minun ja suklaan ohella oikein mistään?” Matt kysyi.
”Toki. Olen varma siitä, että jos pyöreitä keksejä saisi surullisella naamalla, pitäisin niistä”, Mello vastasi. Punapää virnisti.
”Tuo ei ollut kyllä kunnollinen vastaus. Nyt puhutaan olemassa olevista asioista”, hän sanoi sitten.

Vaaleaverikkö näytti hetken aikaa miettivältä.
”Eikö kaksi pidettävää asiaa maailmassa ole jo aika paljon?” hän kysyi lopulta.
”Entä jos kyllästyt suklaaseen jonain päivänä?” Matt kiusoitteli.
”Kuolen nälkään. Tiedät kyllä, etten voi sietää oikeaa ruokaa”, vaaleaverikkö hymähti.
”Sinä teet asenneongelmasta taidetta”, punapää tuumasi.
”Tiedän. Myönnä pois, että sinä pidät siitä”, Mello naurahti.
”Ehkä vähän, vaikka vielä jonain päivänä oikeasti tulen hulluksi takiasi”, Matt vastasi.
”Pakkopaita voisi pukea sinua.”
”Luulin, että se on enemmän sinun juttusi.”
”Tiedät, mitä tapahtui viimeksi, kun minut yritettiin pukea valkoiseen paitaan.”
”Se oli hulvatonta”, punapää myönsi hykertäen.

***

Kun kaksikko oli vielä viettänyt päiviään Winchesterissä, Roger oli saanut idean koulupuvuista. Vanhus oli julistanut idean aamun ensimmäisellä oppitunnilla, mikä oli tietenkin johtanut typertyneisiin ilmeisiin, vihaisiin mulkoiluihin ja kiihkeään supinaan. Rogerin kaitsemista lapsista vain yksi oli kuitenkin vastustanut äänekkäästi vanhuksen ideaa. Mello oli nimittänyt Rogeria ”seniiliksi”, ”menneisyyteen jämähtäneeksi” ja ”pirun typeräksi” äijänkäppänäksi. Vanha mies oli totta kai loukkaantunut. Kukaan ei ollut yllättynyt siitä, että vaaleaverikkö ja Roger huusivat koko lopputunnin toisilleen – niin tapahtui joka viikko. Rogerin pahin erehdys kuitenkin oli ollut se, että hän oli määrännyt Mellolle rangaistukseksi jokaisen saapuvan koulupuvun pesemisen ja silittämisen. Yleensä vaaleaverikkö ei piitannut Rogerin määräämistä nakkihommista, vaan jätti ne väliin. Sillä kertaa hän oli kuitenkin päättänyt tehdä toisin, koska koulupukupakosta oli päästävä ennen kuin se oli alkanutkaan kunnolla. Niinpä kauluspaitojen kanssa samaan pyykkikoneeseen oli saattanut sujahtaa punaisia sukkia. Arvatenkaan kukaan ei ollut suostunut pitämään vaaleanpunaista kauluspaitaa yllään.

***

”Roger mahtaisi purskahtaa itkuun, jos tietäisi, että me olemme yhä elossa”, Mello arveli.
”Totta. Tosin minä en tehnyt koskaan mitään muuta pahaa kuin ollut seurassasi”, punapää huomautti myhäillen.
”Ja sama meno jatkuu yhä”, vaaleaverikkö totesi. Matt kurottautui painamaan pienen suudelman toisen poskelle.
”Taisin tulla joskus luvanneeksi, että seuraan sinua vaikka toiseen maanosaa”, punapää muistutti hellästi.
”Punastuisin, ellei tämä pirun kuumuus olisi jo saanut kasvojani tomaatin värisiksi ennestään”, Mello naurahti painautuen toista lähemmäs samalla. Matt kietoi kätensä vaaleaverikön siron vyötärön ympärille.
”Olet muuten aivan hirveän hyvä vastaanottamaan herkkiä lausahduksia”, punapää mumisi sitten hymyillen kierosti.
”Aina ei voi onnistua, eihän?” Mello kysyi hiljaisesti vastaavanlainen hymy äänessään.
”Mutta olen oikeasti iloinen, että tulit mukaani silloin”, hän jatkoi pehmeästi. ”En ymmärrä, miten jaksat tätä päivästä toiseen. Minä... Kiitos, Matt.”
Ai mitenkö? Helposti, koska rakastan sinua, punapää ajatteli mielessään, mutta päätti jättää nuo sanat lausumatta vielä toistaiseksi. Hän tiesi, että toinen tunsi jotain samansuuntaista, mutta tunteidentunnustukset eivät olleet koskaan kuuluneet kaksikon väliseen kanssakäymiseen. Molemmat olivat todenneet jo kauan sitten, että turha hempeily oli tarkoitettu vain pariskunnille, ja siinä sanassa oli niin karmaiseva kaiku, että parivaljakko oli päättänyt olla käyttämättä sitä. Sitä paitsi täytyi olla erittäin imelästi rakastunut lusikoidakseen edes hetken verran Los Angelesin pahimmassa tappohelteessä.

”Matty?” vaaleaverikkö kysyi.
”Niin?”
”Me molemmat paahdumme vielä elävältä”, Mello huomautti.
”Etkä sinä tee elettäkään estääksesi sitä”, Matt vastasi tekemättä itsekään tilanteelle mitään.
”Ei se minua haittaa. Ajattelin vain varoittaa siltä varalta, että nukahdan tähän”, vaaleaverikkö totesi.
”Olet katsonut liikaa saippuasarjoja tällä viikolla. Sinusta on nimittäin tulossa huomaavainen ja jopa jotenkin kierolla tavalla suloinen.”
”Älä puhu hulluja. Sinä päivänä, kun minä olen suloinen, voit kruunata itsesi siitä jostain typerästä videopelistä tutun sienimaan kuninkaaksi.”
”Sen videopelin nimi on edelleen Super Mario”, Matt muistutti, vaikka hän tiesikin, ettei vaaleaverikkö koskaan oppisi yhdenkään pelin nimeä.
”Ihan sama”, Mello totesi.
”Olet menetetty tapaus”, punapää oli huokaisevinaan.
”Enpäs. Olen jo sentään oppinut yhden videopelin juonikuvion ulkoa”, vaaleaverikkö kommentoi.
”Se on kieltämättä aikamoinen saavutus sinulta”, Matt myönsi. Sen jälkeen kaksikko ei enää puhunutkaan.

***

Los Angelesin kuumin päivä oli lopulta kääntynyt illaksi. Avoimesta ikkunasta kantautuva tuulenvire soi pientä helpotusta. Mello oli jonkinlaisessa unen ja valveen välimaastossa pitkään. Hän oli painunut niin tiiviisti vasten punapään rintakehää, että saattoi kuulla tuon sydämen rauhallisen ja tasaisen sykkeen. Hetken olisi pitänyt olla onnellinen. Siitä huolimatta tutuksi käynyt ajatus kuolemasta oli jälleen hiipinyt kummittelemaan taustalle vaiteliaasti. Vaaleaverikkö pohti salaa mielessään, miltä tuntui, kun sydän lakkasi lyömästä. Hän saattoi ainoastaan toivoa, ettei prosessi olisi piinallisen hidas, eikä Matt joutuisi kokemaan sitä. Itsestään Mello nimittäin jo tiesi sen, että ilman luovuttamista kuolema oli väistämätön, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta luovuttaa kaiken sen jälkeen, mitä oli jo uhrattu.

[Greece]

Agaaah!1 Ihana <3
En kestä ;;w;;
Tahdon jo tähän jatkoa. Ole kiltti ja tee lisää! <3

[Beyond]

Kiitoksia kommentistasi, Greece! ^^

***

3.

Matt oli aina rakastanut listauksia. Mikään ei ollut hänestä parempaa ajanvietettä kuin uppoutua luettelomuotoon kirjoitettuihin artikkeleihin verkossa. Punapään ehdoton suosikki oli sivusto, jonka kaikki artikkelit olivat listauksia aina vuoden parhaista videopeleistä edellisen vuosikymmenen pahimpiin uutismokiin. Koska Matt seurasi sivustoa vähintäänkin säännöllisesti, oli hänen toisinaan luettava hieman tavallista tasottomampia juttuja. Luettava olisi loppunut ennen aikojaan, jos olisi ollut liian tarkka aihepiirien suhteen.

”10 asiaa, joita tehdä rakkaan kanssa” ei ollut erityisen houkutteleva otsikko, mutta Matt päätti vilkaista artikkelia siitä huolimatta. Punapää oli kiitollinen siitä, ettei Mello ollut katselemassa hänen puuhiaan. Vaaleaverikkö olisi nimittäin tukehtunut nauruun jo ensimmäisen pykälän kohdalla. Käykää kuutamouinnilla. Se oli kaikessa korniudessaan niin kamala ajatus, että Matt melkein tirskahti ääneen. Hänen oli jostain syystä erittäin vaikea mieltää itseään ja Melloa kirmaamassa mereen käsikynkkää. Ajatus oli niin häiriintynyt, että punapää siirtyi suosiolla seuraavaan kohtaan.

Osallistukaa tanssikurssille oli edeltäjäänsäkin hirveämpi neuvo. Edellisellä kerralla, kun Matt oli yrittänyt tanssia, oli tapahtunut pelkkiä pahoja asioita. Punapää oli ollut tuolloin kolmentoista vanha. Hänet oli pakotettu liikuntaan väkisin, sillä hän oli ollut osallistumatta tunneille viimeisimmät viisi viikkoa. Mitä ilmeisimmin Wammy’sin johtokunta oli päättänyt, että talon kasvateille oli tarpeellista opettaa perustanssien alkeita. Koska poikia oli ollut enemmän kuin tyttöjä, olivat jotkut pojat joutuneet tanssimaan keskenään. Matt oli tietenkin rukoillut mielessään, ettei häntä pakotettaisi kyseiseen rooliin. Onnetar ei kuitenkaan ollut suosinut Mattia, vaan hän oli saanut parikseen Nearin kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Mello, joka piti julkista nauramista suurin piirtein kasvojenmenetyksenä, oli katsonut parasta ystäväänsä ensin erittäin pitkään ja purskahtanut sen jälkeen räkäiseen kiherrykseen. Loppua punapää ei muistellutkaan mieluusti, sillä tapauksen jälkeen hänet oli passitettu Rogerin toimistoon kuuntelemaan pitkää saarnaa.

Menkää tuplatreffeille oli kolmas vinkki. Matt ehti visioida itsensä ja Mellon istumassa vastapäätä Rodia, jolle oli tunnuksenomaista pidellä kahta ilotyttöä syleilyssään. Punapää ei enää jaksanut ymmärtää, miksi hän oli alun perinkään avannut artikkelin. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä lukuvalintaansa: kevyt kosketus punapään olallaan hätkäytti hänet perin pohjin.

”Mello, piru vie!” Matt ärähti käännähdettyään.
”Olen pyytänyt jo miljoona kertaa, ettet hiiviskelisi tuolla lailla.”
”No voi anteeksi”, vaaleaverikkö naurahti ja lisäsi heti perään:
”Ei ole minun vikani, että sinut on niin helppo säikäyttää.”
”Sadisti. Sinä nautit tästä”, Matt hymähti hieman syyllistävästi.
”Todellakin, kerta toisensa jälkeen enemmän”, Mello kuittasi.
”Mäntti.”
”Luuseri.”
”Apina.”

”Arvaa mitä, Matty?” vaaleaverikkö kysyi kyllästyttyään sanailuun yllättävän nopeasti.
”No?”
”Kuten tuo typerä sivusto ehdottaakin, me menemme tuplatreffeille perjantaina.”
”Oletko syönyt kovinkin myrkyllisiä sieniä vai onko tässä jokin Rodin upea salajuoni taustalla?” punapää tiedusteli kyllästyneeseen sävyyn.
”Rodin typerä salajuonihan se. Minun kuulemma pitää osallistua erääseen pukujuhlaan, jossa ties mitä kermaa kokoontuu. Muutamaa ihmistä täytyy tarkkailla, koska piruparat ovat Rodin mustalla listalla – älä kysy, miksi, koska en tiedä. Joka tapauksessa pomo tarvitsee ylimääräistä silmäparia”, Mello selitti.
”Voisit mennä yksin. Puheistasi päätellen Rod ei vaatinut seuralaista paikan päälle”, Matt huomautti.
”Kuolen siellä tylsyyteen, jos en saa valittaa kenellekään siitä, miten vähän koko typerä juttu minua kiinnostaa. Äläkä ehdota yksinpuhelua, koska olisi noloa näyttää mielenvikaiselta.”

Matt huokaisi syvään mielessään. Aina, kun Mello joutui tekemään jotain epämieluisaa, oli punapään epäkiitollinen tehtävä olla mukana. Tietenkin Matt olisi voinut kieltäytyä pontevasti, mutta ennen kuin hän oli edes harkinnut kunnolla moista vaihtoehtoa, olivat vuosien varrella liian tutuiksi käyneet sanat karanneet hänen huuliltaan:
”Hyvä on.”
”Kiitos, Matty. Vastineeksi saat lukea tuon idioottiartikkelin loppuun rauhassa”, vaaleaverikkö lupasi virnistäen pahanilkisesti.
”Hyvin jaloa sinulta, mutta ei tämä oikeastaan niin hyvä artikkeli ole. En sitä paitsi kehtaa lukea sitä enää, kun sinä kuitenkin kurkit olan takaa”, punapää tuhahti.
”Voin vakuuttaa sinulle, että tällä kertaa mielenkiintoni ei riitä sellaiseen. Sitä paitsi minun pitää lähteä ihan näillä minuuteilla”, Mello totesi. Sanojensa vakuudeksi hän hivuttautui hieman kauemmas.
”Kauanko sinä olet ollut edes kotona? Viisi minuuttia?”
”Kutakuinkin.”
”Saanko kysyä, mihin olet menossa?”
”Et.”
Matt päätti tyytyä kielteiseen vastaukseen mielenrauhansa nimissä. Los Angeles oli opettanut ainakin sen, ettei mikään ei ollut kamalampaa kuin murehtia toisen hengen puolesta tuntikaupalla. Oli huomattavasti helpompaa olla ajattelematta pahimpia mahdollisia kohtaloita, kun ei tiennyt mistään mitään.

”Mells?”
”Hmm?”
”Anna suukko ennen kuin lähdet”, punapää pyysi. Pian hän tunsikin pehmeät huulet omillaan. Matt kietoi kätensä toisen siron lantion ympärille hellän kiusoittelevasti. Hänen sormensa hivelivät paljasta ihokaistaletta pehmeästi ja toiveikkaasti. Eihän se punapään vika ollut, että toisen piti pukeutua aina niin provosoivasti...

”Etkö voisi jäädä tänne vielä hetkeksi?” Matt kysyi irrottauduttuaan viimein suudelmasta, ja hetken ajan näytti melkein siltä, että vaaleaverikkö suostuisi viivyttämään lähtöään. Punapää suorastaan rakasti sitä, kuinka toisen kalvakat kasvot olivat saaneet pientä väriä pintaansa.
”Tiedät, etten voi”, Mello vastasi hiljaisesti irvistäen samalla. Hänen oli myönnettävä, että olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää jäädä kotiin kuin lähteä Rodin antamien tehtävien perään.
”Olet aivan pirun tylsä tapaus”, Matt valitti. Vaaleaverikkö naurahti.
”Pyh, kestät kyllä ihan hyvin muutaman tunnin. Sitä paitsi eikös sinulla ole vielä se laatuartikkeli kesken?”
”Montako päivää ajattelit kuittailla tästä aiheesta?”
”Se riippuu ihan siitä, milloin ajattelit antaa minulle uusia aiheita”, Mello vastasi virnistäen häijysti.
”Tuo on niin epäreilua”, punapää nurisi.
”Tekisit ihan samoin minun asemassani”, vaaleaverikkö tuumasi. Mattin oli myönnettävä, että toisella oli pointtinsa.
”Voi olla. Joka tapauksessa yritä tulla yhtenä kappaleena takaisin sieltä, mihin ikinä menetkään.”
”Ainahan minä. Nauti lukurauhastasi”, Mello toivotti. Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan, ja hetken päästä ulko-oven kolahdus kertoi siitä, että tuo oli todella lähtenyt. Punapää päätti vaihtaa sivustoa ja sytyttää savukkeen.

***

Vaaleaverikkö kaivoi puhelimensa esiin ja naputteli viestikenttään lyhyesti:
”Perjantaina nähdään.” Hän lähetti sen numeroon, jonka tiesi vain kymmenkunta ihmistä. Mello kiitti onneaan siitä, että Rod oli suonut sen typerän pukujuhlatehtävän hänelle, sillä siellä häntä odottaisi vihdoin palkinto pitkänsitkeästi työstä: SPK:n raportti Kira-tutkimuksen edistyksestä. Totta kai Mello inhosi pukujuhlia yli kaiken. Niiden kestäminen oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista, kun otti huomioon, että eräs korvaamaton tiedonlähdekin ilmestyisi paikalle mukanaan muistitikullinen mitä mielenkiintoisimpia tiedostoja. Halle oli todellinen taivaanlahja, vaikka naisen lojaalius olikin epävarmaa. Toisaalta jokaisessa kylmässä sodassa tarvittiin kaksoisagentteja, eikä reilu peli toimisi koskaan Nearia vastaan.

Puhelin hälytti uuden viestin merkiksi. Vaaleaverikkö melkein hymähti luettuaan tekstikenttään ilmestyneen kirjoituksen:
”Hyvä. Yritä pukeutua niin, ettet herätä turhaa huomiota. N on tulossa epäluuloiseksi. –H”

[Greece]

Kuolin asdfghjklöä
Hauska oli ja lisää odotellaan. Rakastan sinun huumorintajua :"D Sinä ymmärrät huumoria!
Lisää~~

[Kaatosade]

Eksyinpä lukemaan ja tämähän on viihdyttävä. <3

Mello on hassu kuvitella yhtään romanttisena, mutta hän pysyy siitä huolimatta pinnalta piikikkäänä ja pitkästyneenä, mikä sopii hyvin hänen hahmoonsa - ja on oikeastaan ihan hullun söpöä.

”Mitä se inhokki numero yksi on muuten?” Matt esitti kysymyksen, jota hän oli miettinyt jo muutamasti aiemminkin. Aina, kun Mello ilmoitti vihaavansa jotain, hän inhosi sitä lähes kaikista mahdollisista asioista eniten.
”Hymyilevät keksit.”

No todellakin. Hymyilevät keksit on jotakin ihan hirveää, mä vihaan niitä myös.

Mukavaa huumoria tästä löytyi, ja juonikin alkaa kehittyä nyt kun nuo pukujuhlat ovat tulossa. Jatkoa odotellen, kiitoksia. <3

[Beyond]

Kiitoksia kommenteistanne Greece & Pics! ^^

”Mitä se inhokki numero yksi on muuten?” Matt esitti kysymyksen, jota hän oli miettinyt jo muutamasti aiemminkin. Aina, kun Mello ilmoitti vihaavansa jotain, hän inhosi sitä lähes kaikista mahdollisista asioista eniten.
”Hymyilevät keksit.”

No todellakin. Hymyilevät keksit on jotakin ihan hirveää, mä vihaan niitä myös.

Haha, sielunsisko! ^^ Oli pakko laittaa nuo hymyilevät keksit tähän tekstiin ihan sen takia, että omaan silmääni ne näyttävät maailman psykopaattisimmilta leivoksilta. Niissä on ainesta painajaisiin. *puistatus*

[Crescen]

Ähh, en edes tiedä mitä sanoisin, näiden kahden söpöily on niin sulostuttavaa luettavaa - kuten kaikissa sun Matt/Mello ficeissäsi

Komppaan Picsiä tuossa miten hyvin tuo Mellon ärtyisän ja piikikkään pinnan alle kätkeytyvä romantikko on jotain niin loistavuutta. Toimii, toimii ja toimii. Eteenkin nuo pienet punastumiset sopivat niin hyvin taittamaan ärhäkän Mellsin kontrastia.

Kun elokuvasali oli hiljentynyt, ja valot himmentyivät, vaaleaverikkö painautui vaivihkaa lähemmäs Mattia. Punapää oli loppujen lopuksi valinnut elokuvan, joka oli pyörinyt teattereissa jo viikkoja. Mello ei muistanut kuollakseenkaan nimeä, vaikka Matt oli maininnut sen jo muutamasti. Pääasia vaaleaverikölle oli vain se, että hän sai kerrankin tekosyyn käyttäytyä kuin kuka tahansa muu vastarakastunut kaksikymmenvuotias. Tosin Mello olisi mieluummin vajonnut maan alle kuin sanonut moisen imelyyden ääneen.

Rakastan vain tämäntyyppisiä kohtauksia niin paljon että sulan vaaleanpunaiseksi hyytelöksi. Tää on niin fluffya parhaimmillaan.

Ihanan hitaasti edenny tähän mennessä, mutta odottelen mitä kaikkea pukujuhlat tuovat tullessaan!

ps.

Hetken olisi pitänyt olla onnellinen. Siitä huolimatta tutuksi käynyt ajatus kuolemasta oli jälleen hiipinyt kummittelemaan taustalle vaiteliaasti. Vaaleaverikkö pohti salaa mielessään, miltä tuntui, kun sydän lakkasi lyömästä. Hän saattoi ainoastaan toivoa, ettei prosessi olisi piinallisen hidas, eikä Matt joutuisi kokemaan sitä.

Sydäntä ihan kylmäsi ja kuolin pienesti sisältä kun Mattin kohtalo Death Notessa välähti silmieni edessä :< oli pakko kelata takaisin yläalaitaan ja tarkistaa eikai tää vaan ole death fic  ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta.

[Beyond]

Kiitos kommentistasi Crescen! <3

Hetken olisi pitänyt olla onnellinen. Siitä huolimatta tutuksi käynyt ajatus kuolemasta oli jälleen hiipinyt kummittelemaan taustalle vaiteliaasti. Vaaleaverikkö pohti salaa mielessään, miltä tuntui, kun sydän lakkasi lyömästä. Hän saattoi ainoastaan toivoa, ettei prosessi olisi piinallisen hidas, eikä Matt joutuisi kokemaan sitä.

Sydäntä ihan kylmäsi ja kuolin pienesti sisältä kun Mattin kohtalo Death Notessa välähti silmieni edessä :< oli pakko kelata takaisin yläalaitaan ja tarkistaa eikai tää vaan ole death fic  ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta.

Aww. Itsekin olin aika järkyttynyt episodista 35. Mattyn kuolema oli vain jotain ihan hirveää katsottavaa. Aloin osittain kirjoittaa MxM -ficcejä sen takia, että minun oli pakko uskotella itselleni, ettei noiden kahden hahmon elämä ollut ihan niin masentava ja lyhyt kuin canon antoi ymmärtää. ^^  Mattin ja Mellon kuolemat ovat jotain sellaista, mitä en tahdo myöntää tapahtuneeksi, joskin kuolemanvaaralla leikittely on herkullista tällä parituksella.