Paikka, mihin kuulua - luku 2
Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, kauanko aikaa oli kulunut, ennen kuin kyyneleet loppuivat ja jättivät tilalle pelkän turran olon. Auringon lämpö on kadonnut iholtani ja viilenevän ilman perusteella pystyn päättelemään päivän muuttuneen yöksi. Aiemmin kuulunut linnunlaulu on kadonnut ja jättänyt paikan hiljaisemmaksi kuin se oli ollut. Olen luopunut yrityksestä pysyä pystyssä ja roikun jälleen pelkkien käsieni varassa.
En kuitenkaan saisi luopua vielä toivosta, koska totta kai Arthur huomaa minun kadonneen ja alkaa etsimään minua ja minut löytäessään pelastaa minut täältä. Ellei hän kuole yrittäessään. Pudistan päätäni ja estän ajatukseni kulun. Nyt ei ole aika rypeä itsesäälissä. Arthur tulee pelastamaan minut ja sitten voin miettiä, mitä tapahtui voimilleni ja löydän keinon palauttaa ne. Sillä aikaa voin miettiä, miten oikein päädyin tähän tilanteeseen. Eli, mikä on viimeisin asia mitä muistan ennen täällä heräämistäni. Joudun pian huomaamaan, että mitä enemmän koitan muistaa, sitä vähemmän oikeasti muistan. Tutut kasvot muuttuvat sumeiksi ja lauseet menettävät merkityksen. Syyn on pakko olla mahdollisessa aivotärähdyksessäni.
Voisin kokeilla uudestaan seisomista ja odottaa jonkin tapahttuvan. Seisominen kuitenkin osoittautuu pian hankalammaksi kuin aikaisemmin, ja tunnen jalkojeni tärisevän allani. Muutaman yrityksen jälkeen onnistun seisomaan tärisevin jaloin paikoillani. En kuitenkaan ilman käsieni tukea ja pian tunnen niiden kihelmöivän tunnon alkaessa palautua niihin. Olen niin keskittynyt pystyssä pysymiseen, että minulta on jää huomaamatta kaukaa lähestyvät askeleet ja hypähdän ilmaan pelästyksestä kuullessani jonkun sanovan:
"Voi Merlin Merlin."
"Kuka.." kysyn ääni käheänä ja yskähdän ennen kuin jatkan: "Kuka olet?"
Tunnen vaatekappaleen poistuvan silmiltäni, mutta joudun siristelemään hetken aikaa valosta. Se ei ole muuta kuin muutama kynttilä, jotka on laitettu metrin päässä olevalle pöydälle, mutta oltuani ilmeisen kauan pimeydessä, se riitti sokeuttamaan minut hetkeksi. Tottuessaan vihdoinkin valoon huomaan vaatekappaleen olevan minun oma punainen huivini. Se tuo mieleeni muiston, jossa seison metsässä Arthurin kanssa, kunnes muisto muuttuu sumeaksi ja Arthurin seuraavat sanat häviävät sen mukana.
Annan katseeni kiertää edessäni seisovassa miehessä, joka näyttää yllättävän tutulta. Tumma tukka, jossa näkyi aavistuksen harmaalta. Ruskeat silmät, noin viidenkymppisen näköinen, sinertävän musta vaatetus, joiden siisteys osoittaa miehen olevan korkea-arvoinen. Jostakin syystä en saa siltikään mieleeni, missä olen nähnyt miehen ennen.
"Kuka olet? Ja mitä haluat minusta?" kysyn uudestaan närkästys äänessäni.
Yllättynyt ilme vilahtaa hetkeksi miehen kasvoilla, ennen kuin se muuttui tyytyväiseksi hymyksi.
"Et tunnista minua? Juoma on siis alkanut jo vaikuttaa. Ehkäpä hieman liian hyvin", mies toteaa ja huomaan miehen ilmeen muuttuvan huolestuneeksi
"Älä huolehdi, osa muistoista palautuu takaisin vielä", kuulen jonkun sanovan kauempaa.
Annan katseeni kiertää huoneessa, etsien äänen omistajaa. Vasta nyt huomaan, missä oikeastaan olenkaan. Pienessä huoneessa, joka on noin oman huoneeni kokoinen. Ikkuna on vasemmalla puolellani ja pöytä, joka on huoneen oikeassa nurkassa, miehen takana. Pöydän ääressä olevan tuolin ja kynttilöiden lisäksi huoneessa ei ole muuta kuin ovi, johon oma katseeni on jähmettynyt. Tuntematon mies nojaa huolettomana oveen ja tunnen hänen huvittuneen katseeni itsessäni, ennen kuin hän alkaa kävellä meidän luoksemme vieressäni seisovan miehen oikealle puolelle. Hänen hiustensa väri on jotain ruskean ja vaalean sekoitusta, enkä oikeastaan osaa sanoa, minkä värinen se on. Siniset silmät, jotka muistuttavat paljon Arthurin silmiä, saavat minut melkein haukkomaan henkeä. Iältään hän ei voi olla paljon minua vanhempi, korkeintaan kaksi vuotta, jos sitäkään. Kovin lihaksikas mies hän ei kuitenkaan ole, mutta varmasti voimakkaampi kuin minä itse.
"Kuka te olette ja mitä te tahdotte?" tiuskaisen nyt kolmannen kerran ja jatkan:
"Minä vaadin saada tietää!"
Lause tuntuu enemmänkin sellaiselta, jonka Arthur olisi saattanut sanoa, ja ellen olisi sidottuna kiinni ja mahdollisessa vaarassa olisin saattanut alkamaan nauramaan.
"Mihin unohdinkaan tapani? Olen Craig ja ystäväni tässä on Agravaine" Craig sanoo rennolla äänellä ja jatkaa sitten pienen tauon jälkeen:
"Ja niin kuin aiemmin mainitsin, olemme pyyhkineet osan muistiasi."
Hämärä muistikuva ilmestyy mieleeni, joka liittyy jotenkin Agravaineen.
"Minun muistissani ei ole mitään vikaa" vastaan yrittäen peittää pienen epäilyn äänessäni.
Lopulta saan mieleeni, miksi Agravaine on niin tutun tuntuinen. Tietenkin! Hän on Arthurin eno. Siirrän murhaavan katseeni Agravaineen ja sihahdan hampaitteni välistä:
"Petturi! Miten voit pettää oman veljenpojan!"
En oikeastaan tiedä, mistä minä miestä syytän, mutta jos hän kerran on vanginnut minut, niin totta kai hän jotain on tehnyt. Vaikka en oikeastaan voi tietää, onko tällä mitään tekemistä Arthurin kanssa. Ehkä hän oli saanut tietää taikuudestani ja on siksi vanginnut minut. Silloin hän ei olisi petturi, ei oikeastaan.
Agravaine sihahtaa hiljaa:
"Ei selvästikään.”
Silloin Craig tekee kädellään poistumista tarkoittavan eleen ja lähettää toisen pois huoneesta selittäen:
"Anna minä hoitelen hänet itse."
Minun ei oikeastaan tee mieli tietää, mitä Craig tarkoittaa 'hoitamisella'. Yritän jälleen kerran löytää voimani, mutta tuloksetta. Tuhahdan pienesti ja suljen pettymyksen ja pelon tunteen sisälleni. Minä en aio näyttää hänelle, kuinka voimaton oikeasti olenkaan tällä hetkellä.
Oven sulkeutuessa Craig katsoo minua silmiin hyvin pitkän aikaa, kuin yrittäen lukea sieluni ja mietteeni silmistäni. Lopulta turhaudun toisen hiljaisuuteen ja suuni avautuu aikoen sanoa jotain 'jos aiot tehdä jotakin, tee se nopeasti' tapaista, mutta hän nostaa kätensä hiljaisuuden merkiksi. Suljen suuni nopeasti ja katson miestä kärsimättömänä.
Lopulta toinen aloittaa:
"En tiedä miten tämän kertoisin."
Hän pitää pienen tauon ja alkaa tallustamaan ympäri huonetta levottoman näköisenä jatkaessaan:
"Meidän oli pakko pelastaa sinut."
Pelastaa minut? Sitomalla minut kiinni? Vedän syvään henkeä ja yritän saada jotain tolkkua miehen sanoihin kysyessäni:
"Keneltä teidän piti pelastaa minut? Ja miksi se vaati minun sitomisen?"
Lopetettuaan astelunsa hän puraisee huultaan epävarmana ja kävelee sitten takaisin eteeni jättäen vain metrin väliä väliimme ja vastaa:
"Sinulta itseltään. Ja Arthurilta."
Hän selvästi antaa sanojen rauhassa sulautua mieleeni ja jatkaa kävelyään huoneen ympäri.
Sanat saavat minut vain entistä sekaisin. Tuossahan ei ole mitään järkeä. Tämä on varmasti vain jokin kieroutunut tapa laittaa ajatukseni sekaisin. Pudistan päätäni vimmatusti. Ei, en muista olleeni itselleni vaaraksi, varmasti muistaisin sen. Ja Arthur, ei hän satuttaisi minua. Ellei hän saanut tietää sinun olevat velho, kuulen pienen äänen sanovan pääni sisällä . Mutta ei hän ole saanut tietää. Ja silloinkin hän varmasti ymmärtää, kun on aika kertoa. Ei hän silti satuttaisi minua. Eihän?
Yskähdän vaivaantuneena, ennen kuin kysyn varovasti:
"Ja miksi sinun täytyi suojella minua?"
En anna pelon ottaa minua valtaansa ja annan laskeutuneen katseeni nousta takaisin toisen silmiin. Minulla ei ole mitään syytä ottaa toisen sanoja vakavasti. Olenhan edelleen sidottuna ja niin sanotusti vankina. Taas hän kävelee eteeni, mutta tällä kertaa tunnen kädet poskillani ja katsoin toisen hyvin lähellä olevia kasvoja hänen sanoessaan:
"Kuuntele hyvin tarkkaan. Kerron nyt kaiken alusta loppuun. Sopiiko?"
Miksi toinen oli niin lähellä? Nuo silmät muistuttavat liikaa Arthurin silmiä. Käännän hetkeksi katseen muualle ja nuolaisen huuliani, jotka tuntuvat äkkiä hyvin kuivilta. Sitten nostan katseeni takaisin ja nyökkään epävarmasti. Ehkäpä tähän kaikkeen todella on jokin järkevä selitys. Ehkä.
Huokaisten raskaasti hän kävelee pöydän ääressä olevalle tuolille ja siirtää sen lähelle minua ja istuutuu siihen aloittaen sitten:
"Oli onni, että Agravaine ehti paikalle ajoissa. Hän oli kuullut huutoja syrjemmässä metsästä ollessaan tulossa takaisin Camelotiin. Hän ehti juuri ja juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Arthur oli nostanut miekkansa kaulasi kohdalle."
Silmäni pyöristyvät kauhusta ja minulla on huono aavistus, miten tämä päätyy.
"Hän olisi tappanut sinut, ellei Agravaine olisi tullut väliin. Hän onnistui saamaan hänet luopumaan aikeesta tappaa sinut. Tai ainakin juuri sillä hetkellä."
Hetken aikaa melkein uskon koko asian, mutta ei. Sen on pakko olla valhetta, ja sanon:
"Minä en muista tuon tapahtuneen, eikä tuo selitä, miksi olen sidottuna."
Kiristelen hampaitani. Tuon on pakko olla valhetta. Ei, tuo ei voi olla totta. Saan osaksi säälivän katseen hänen jatkaessaan:
"Annoin sinulle juomaa, joka poistaa väliaikaisesti osaa muistiasi. Ja olet sidottuna, koska Agravainen tuodessa sinut tänne, et suostunut uskomaan, että kaikki oli ohi. Sanoit haluavasi puhua hänelle. Sanoit, että voit saada hänet muuttamaan mieltään. Emme halunneet antaa sinun kävellä kuolemaan, joten minun oli pakko sitoa sinut ja estää hetkeksi voimasi."
Nostan yllättyneenä katseeni. Voimani. Niin, ei ole oikeastaan mitään syytä olla uskomatta tuota. Vaikka miten tahtoisin kieltää kaiken.
Craig tulee lähemmäksi minua, todeten vielä:
"En oikeasti suosittele palaamista. Hän tappaisi sinut epäröimättä."
Hän päästää käteni vapaaksi. Jalkani eivät kuitenkaan kanna ja putoan romahtaen polvilleni. Niin, mitä oikeastaan odotin? Tiesinhän, että jos hän koskaan saisi tietää, hän tahtoisi tappaa minut. Ja tiedän asian olevan totta, koska vihdoin muistan, kuinka kaikki tapahtui.
Olin polvillani maassa ja olin laskenut katseeni alas. Kyyneleet valuivat silmistäni ja koetin sopertaa:
"Pyydän, en ole käyttänyt voimiani kuin sinun auttamiseen. Koko tämän ajan, olen vain auttanut sinua. En voisi ikinä käyttää voimiani sinua vastaan."
Arthur seisoi edessäni miekka kädessä mumisten hyvin hiljaa, niin hiljaa, että lause jäi melkein kuulematta minulta:
"Et ansaitse elää."
Toivoin, etten olisi kuulut.
"Olet saasta! Et ole murhaajaa parempi. Ei, olet pahempi kuin murhaaja. Et ansaitse hengittää samassa ilmassa, kuin me muut. Et ansaitse muuta, kuin kuoleman. Olet parempi kuolleena", Arthur jatkoi nyt selvemmin, lähes huutaen.
Koko hetki oli ollut pelkkää huutamista ja minun rukoilujani. Miksi Arthur ei ymmärtänyt? Olin koettanut selittää hänelle. Koettanut vakuutella uskollisuuttani. Luulin oikeasti, että hän olisi erilainen kuin isänsä.
"Arthur..." sopersin, ennen kuin painoin otsani maahan.
"Pyydän..." jatkoin vielä hiljempaa.
Sitten Arthur nosti miekkansa ilmaan ja kysyi vihan peittäneellä äänellä:
"Onko viimeisiä sanoja?".
Puristan käteni yhteen ja rentoutan sitten mumistessani:
"Anteeksi."
"Arthur!" kuulin äänen huutavan.
Agravaine seisoi järkyttyneen näköisenä takanani sanoessaan:
"Päästä hänet."
Craigin sanat palauttavat minut todellisuuteen takaisin:
"Jätän oven auki niin voit tulla heti kun olet valmis. Ja ymmärrät nyt varmaan, miksi tahdoimme laittaa sinut unohtamaan. Valitettavasti juoma ei ole kovin tehokas ja muistot palaavat takaisin"
Minulta jää huomaamatta hänen itsetyytyväinen hymynsä pitäessäni katseeni visusti maassa. Odotan askelten katoamista ennen kuin annan kyynelten tulla ja itken raskaasti jo toisen kerran samana päivänä.