Sherlock (BBC): Kammiovärinä (K-11, Sherlock/Moriarty)

[Funtion]

Nimi: Kammiovärinä
Kirjoittaja: sensaatio
Esilukija: Sab
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock/Moriarty
Tyylilaji: näennäissekava järkeily; melankoliaa, ihottomuutta, haaksirikkoutuvia sieluja ja lopulta: liberty in death
Sanamäärä: 863
Haasteet: Multifandom 2, OTP10, Ficletpakka
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Yhteenveto: Haluat antaa enemmän. Haluat olla vähemmän.

Alkusanat: Halusin vain kirjoittaa jotain Ficletpakkaan, joka sanamäärällään (< 1000) rajoittaa. Tästä tuli... mielenkiintoinen. Jos niin voi sanoa. Viimeisen virkkeen jälkeen tulee... lee.. ee... en voi sanoa sitä edes ääneen. Tiedätte kyllä mistä puhun.

Suuret kiitokseni Sabille, joka myös keksi tän loisteliaan nimen. ♥ Kommentoijat saavat vilpittömän rakkauteni! : )

Kammiovärinä

Tämä ihosi ei ole sinun.

*

Sinä kadehdit ruumiita maassa: ihoistaan kuorittuja ihmisiä. Sinä olet erotellut sydämet ihmisruumiista, ne ovat rivissä paikoillaan kuolleiden jalkopäissä, lyömättä ja hiljaa ja kylminä, nyrkin kokoisina ja kaikki erilaisina. Sydänten pinnat kimmeltävät laimennetussa valossa, ja sinä melkein kuulet miten ne ovat joskus sykkineet, miten ne ovat kannatelleet ihmishenkiä kuin jumalat tai kuin hengityskoneet sairaaloiden teho-osastoilla.

Sinä olet kiltti ihminen, tavallaan, estäthän sinä rakkaan Sherlockin aivojen mätänemisen. John pitää teellään hyvää huolta hänen nesteytyksestään, ja rouva Hudson leipoo kaupungin parhaimmat omenapiirakat, mutta sinä tarjoat hänelle psyykkistä ravintoa, sinä saat hänen pupillinsa laajenemaan, sinä tuot äänen hänen verensä kohinaan.

Sinä räpyttelet silmiäsi kiivaasti aina kun katsot häntä, ja hän räpyttelee kiivaammin katsoessaan takaisin, ettekä te tarvitse sanoja. Iholla on muisti: hänen sormenjälkensä sinun kaulallasi, sinun kaulavaltimollasi. Ja kun sinä kumarrut maahan tuoreimman ruumiin luokse ja painat kuolleen ihotonta rintakehää, sinä tunnet syvemmin. Et koskaan tapa turhaan, et, aina vain Sherlockin vuoksi, etkä sinä edes tappanut heitä, annoit vain käskyn. Huomenna Sherlock aloittaa tapauksen käsittelyn, huomenna hän innostuu ja hypähtää ilmaan ja pyytää Johnin mukaansa paikkaan josta ensimmäinen kuollut sydän löydetään. Huomenna sinäkin innostut, mutta et tänään.

Tänään on väritön päivä, kun sade rankaisee Lontoota kolmatta vuorokautta peräkkäin ja kuolleiden haju pinttyy ihoosi joka ei ole sinun.


*

Kukaan ei koskaan rakasta ihmisen ihoa.

*

Sinä teet monia asioita vain Sherlockin vuoksi. Sinä inhoat jakamista, sillä jakaminen on sitä että saa itse vähemmän, mutta jaat silti, aina vain Sherlockin vuoksi. Mutta joskus sinä kyllästyt ja viehätyt enemmän vanhemmasta Holmesista, joka on paljon älykkäämpi ja jossa sentään riittää haastetta. Holmesin poikien ero on hyvin yksinkertainen: Mycroft on jojo, jossa liian pitkä naru menee helposti solmuun, ja Sherlock on hyrrä, jota on helppo pyörittää.

Sinä jaat Sherlockin ja hän jakaa sinut. Olisi helppo lähteä, jonnekin kauas, pois, minne tahansa, Timbuktuun tai Kuubaan tai Havaijille, sinä antaisit Sherlockin päättää. Ei olisi ketään muita, vain te kaksi samassa ihossa. Mutta toisinaan on päiviä jolloin sinä haluaisit repiä Sherlockin kasvot irti ja toisinaan haluaisit repiä omat kasvosi irti ja siksi on hyvä olla olemassa lääkäri, joka parantaa Sherlockin.

Sinä et paranna ketään: et sairaita, et itseäsi, et Sherlockia.

*

Sinä muistat hänen ihonsa tuoksun.

*

Sinä annat Sherlockin odottaa, teen haaleta, sateen alkaa ja loppua yhä uudelleen ja uudelleen. Kun sinä viimein saavut, olet hiljaa ja kosketat Sherlockin takkia, jossa on lämpö ja tuoksu, irrallinen vaalea hiussuortuva. Sherlock istuu nojatuolissaan mitään sanomatta ja katsoo kun sinä puet takin yllesi ja käännyt häneen, tuijotat häntä, hän tuijottaa sinua, sinun katseesi on pehmeä kuin lampaanvilla. Kuin elävältä lampaalta vastentahtoisesti revitty villa, kuin kourittu ja saksittu lampaanvilla täynnä eläimen omaa verta ja nahkaa.

”John nukkuu yläkerrassa”, Sherlock sanoo hiljaa. Sinä nyökkäät ja suutelet Sherlockin takinhihaa. Sherlock nousee ylös seisomaan ja kävelee ikkunan eteen, raottaa verhoa niin että näkee nukkuvan yön. Sinä aistit sähköä ilmassa, ei sellaista sähköä jota käytetään leivänpaahtimissa tai hiustenkuivaajissa, vaan sähköä joka värähtelee vain, kun kaksi toisensa kauttaaltaan tuntevaa kohtaavat ja jäävät toistensa vangeiksi, sinä hänen vankinaan, hän sinun vankinasi, eikä happi riitä teille molemmille.

Sinä mietit jätätkö Sherlockin takkiin vieraan hajun, vai eikö John edes huomaa eroa. Sherlock miettii miksi tulit, mutta ei sano sitä ääneen, sillä puheenaihe haudataan elävänä. Sinä seuraat nukkuvaa yötä hänen selkänsä takaa ja annat sormenpäidesi kellua hänen niskassaan. Hän hukkuu niiden alle. Hän ei huku niiden alle.

Sinä väriset.

*

Sinä autat Sherlockin mustelmat kukkimaan väreissä ja raavit hänen ihoaan kuin se olisi omasi.

*

Sinä kannat neljännen kuolleen sydämen itse paikan päälle, sinulla on valkoiset kumihanskat ja muovipussi, jätät elimen poliisilaitoksen arkistohuoneeseen. Sinä mietit kuinka montaa kuollutta sydäntä vastaa yksi elävä ja kuinka montaa elävää vastaa Johnin sydän. Haluat antaa enemmän.

Haluat olla vähemmän. Haluat katsoa miten hyrrä pyörii ja kaatuu, haluat olla paikalla nostamassa sen pystyyn ja pyöräyttää jälleen.

Huomenna sinäkin innostut, mutta et tänään. Tänään on väritön päivä. Tänään Sherlock ja John tilaavat kiinalaista ja katsovat huonoa televisio-ohjelmaa iltakuudelta, tasan, tänään he unohtavat hetkeksi rikosten ratkomisen, eikä sinua ole heille. Sinä olet, sinä et ole, mitä ikinä Sherlock haluaakin sinä annat.

Sinulla ei ole mitään mitä Sherlock haluaa.

*

Sinä unohdat hänen ihonsa tuoksun.

*

Sinä et anna Mycroftille mitään tärkeää. Hän yrittää murtautua mieleesi ja saada sinut murtumaan, mutta sinä kestät kaikki iskut, et halkeile, rakoile, sinä teet sen aina vain Sherlockin vuoksi. Hänen nimensä on pehmeä vaikka raavit sen väkivalloin seinille, hänen nimensä on kirkas, hänen nimensä on hellä. Hänen nimeään sinä toistat jotta et unohtaisi. Kuulusteluissa sinä jatkat tyhjyyteen tuijottamista, ja Mycroft jatkaa väsymistään tummine silmänalusineen.

Sinut päästetään lähtemään lopulta. Sinä menet Baker Streetille joka on tyhjillään, tunnet sähkön ilmassa vaikka hän ei ole edes paikalla, sinä raavit ihoasi joka ei ole sinun. Sinä haluat pois, pois, pois, olet heikkosydäminen kaikista niistä impulsseista, sähköshokeista, Sherlock on kuolinsyysi. Sinä jätät hänelle viestin johon kirjoitat kolme kirjainta, teippaat paperinpalan digitaalisen herätyskellon näyttöön.

Sinä murtaudut Towerin linnaan ja menet vankilaan.

Sinä teet nimestäsi totta ja olet olemassa muulloinkin kuin Johnin tai Sherlockin ajatuksissa.

Sinä tapaat hänet jälleen, teet värejä hänen mustelmiinsa ja raavit hänen ihoaan, raavit omaa ihoasi, tämä ihosi ei ole sinun. Tämä ihosi on Sherlockin, aina vain Sherlockin, kunnes sydämesi pettää, virta loppuu, kunnes vapautat teidät molemmat.

Tänään on väritön päivä, mutta huomenna —

[Kharon]

Huomenta. :--)

Puuh. Tämä teksti oli aluksi vähän vaikea. Johtuu ehkä kuuden tunnin yöunista mutta jouduin etenkin alussa skarppaamaan jotta tajusin virkkeitä, ja monia täytyi lukea toiseen kertaa. Ei se huono juttu kyllä ole, pitäähän sitä välillä ponnistella lopputuloksen saavuttamiseksi! Ja kummasti lukeminen helpottui kun pääsin loppua kohden - ehkä sit kuitenkin pitää syyttää noita lyhkäisiä yöunia.

Hmm, mun on pakko tunnustaa että mulla on vähän epäilevä suhde sinä-kertojan käyttöön, siitä niin herkästi tulee mun silmään töksähtävän kuuloista. Ehkä mä lukijana vähän etäännyn tarinasta kun kertoja jatkuvasi puhuttelee "mua". : D Mutta tässä ei kyllä ollut sellaista ongelmaa, tässä sinä-muoto toimi erittäin hyvin. En jälkeenpäin voisi kuvitellakaan tätä kirjoitettuna missään muussa muodossa.

Tästä kommentista tulee nyt lainaustalkoot mutta ethän syytä mua, itse kirjoitit niin hienon tekstin etten osaa pitää lainauksiani kurissa.

miten ne ovat kannatelleet ihmishenkiä kuin jumalat tai kuin hengityskoneet sairaaloiden teho-osastoilla.

Tykkäsin tästä kohdasta aivan erityisesti. Jumalia ja hengityskoneita, kaksi niin ääripäätä; jotain taivaallista ja jotain niin maan tasalla olevaa, ihmisen kuolevaisuudesta muistuttavaa. Olisin ehkä mahdollisesti napsassut pois ton jälkimmäisen "kuin"-sanan, in my opinion se ei oo välttämätön - mutta oon vieläkin asian suhteen vähän kahde vaiheilla! :'D Eli turha huomautus oikeastaan, sori.

Mutta joskus sinä kyllästyt ja viehätyt enemmän vanhemmasta Holmesista, joka on paljon älykkäämpi ja jossa sentään riittää haastetta. Holmesin poikien ero on hyvin yksinkertainen: Mycroft on jojo, jossa liian pitkä naru menee helposti solmuun, ja Sherlock on hyrrä, jota on helppo pyörittää.

OTP. Ei mutta tämä oli ehdoton suosikkikohtani, Mycroft on lempparihahmo(ja)ni ja tykkään siitä ficeissä ehkä eniten just silloin kun se ei oo pääosassa tai merkittävässä roolissa. Silloin kirjoittajat yleensä kuvailee sitä kaikista totuudenmukaisimmin, napakoilla virkkeillä ja just oikeilla vertauksilla. Kuten tuo jojo, ja hyrrä - ne menee ihan nappiin! Pidin myös tota kohtaa edeltävistä virkkeistä, siitä miten Jim vihaa jakamista. Tuntuu että sä kyllä tunnet tuon hahmon niin hyvin. Tietenkään Jim ei pidä jakamisesta, mutta tietenkin Jim tekee sen(kin), Sherlockin vuoksi.

Sinä et paranna ketään: et sairaita, et itseäsi, et Sherlockia.

Oh. Hitsi. Oon sanaton.

tuijotat häntä, hän tuijottaa sinua, sinun katseesi on pehmeä kuin lampaanvilla. Kuin elävältä lampaalta vastentahtoisesti revitty villa, kuin kourittu ja saksittu lampaanvilla täynnä eläimen omaa verta ja nahkaa.

FIERTÉ. Et voi noin vaan muina miehinä tehdä tällaista vertausta! Herranjumala miten ihanan kuvottava kohta. On kyllä aikamoinen katse Jimillä, holy shit.

sähköä joka värähtelee vain, kun kaksi toisensa kauttaaltaan tuntevaa kohtaavat ja jäävät toistensa vangeiksi, sinä hänen vankinaan, hän sinun vankinasi, eikä happi riitä teille molemmille.

Aivan ihana kohta, jotenkin hengästyttävä rytmitys. Eikä happi riitä teille molemmille - siihen niiden koko suhde varmaan kiteytyy.

Sinä olet, sinä et ole, mitä ikinä Sherlock haluaakin sinä annat.

Sinulla ei ole mitään mitä Sherlock haluaa.

Oi kiitos, murskasit mut ihan täysin. :'c

Tuo loppu oli aivan räjähtävä. Niin kuin sun loput nyt aina on. Miten onnistutkin keräämään pitkin tekstiä sellaisen latauksen, joka sitten oikeesti, rehellisesti sanottuna räjähtää lopussa? Rispektiä siitä! En ees haluu lukee tota loppua uudelleen tai lainata sieltä mitään, se on vaan niin - niin täydellinen kaikkinensa. Ugh itkettää.

Nimikin on muuten täydellinen. :') Hmm. Mulla on nyt aika vähän sanottavaa kun pyyhkäisit taas mut ihan kumoon tällä tekstillä - pidin ihan valtavasti ihosta kantavana teemana, ja tuo sade tuolla väleissä oli myös jotenkin raikastavaa, heh. Pidin, pidin, pidin! Kiitos lukunautinnosta taas kerran - oot ihan liian taitava, meidän kaikkien onneksi tietenkin. <3

[Funtion]

Kharon, huomenta nöpönen! <3 Puuh, oliko vaikea? Varmasti oli. Mietin kans ite tuota alkua ja loppua ja sitä miten erilaisia ne on, mutta hyväksyin asian muuttamatta sitä. Sillä alussa mun oli annettava lukijalle paljon vaikeita lauseita, jotka sitten matkan varrella toistuivat. Teksti on niin lyhyt, että jos olisin ripotellut toistettavat lauseet pitkin poikin, niitä ihan viimeisiä ei oltas ehditty toistamaan ja täten niiden paino olisi jäänyt saavuttamatta. Tietoinen ratkaisu, mutta pienoinen riski myös samaan aikaan. Hienoa että kuitenkin selvisit alusta! : ) Nyt kyllä pelottaa et karkottaako tää kaikki potentiaaliset lukijat juurikin tuon alun vuoksi... mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta tällä hetkellä pää lyö tyhjää sen osalta. Jätetään hautumaan.
Kyllä, sinäkertoja on riski sekin! Tykkään ottaa riskejä, ne on parhaita. : ) Sinäkertoja on just vähän sellainen luotaantyötävä, minäkertoja tuo taas iholle, sinäkertoja on melkein kuin minän vastakohta. Tässä en halunnut Moriartya kenenkään iholle, olisin kuulostanut liian "pehmeältä" eikä Moriarty ois asettunut niin hyvin, jos tää ois ollut minäkertojassa. "Minä en paranna ketään: en sairaita, en itseäni, en Sherlockia." Kuulostaa jotenkin niin epämoriartymaiselta kuin olla ja voi, tai siltä ainaki tuntuu. :DD Olen äärettömän tyytyväinen jos tää kertojaratkaisu toimi, sillä mä tappelin tän kaa kauan! Ihan ekana lähdin kirjoittamaan hänkertojalla, mutta hoin niin paljon James Moriartya (siis sitä nimeä kokonaan, wtf!) että en kestänyt sitä itekään. Sitten tuli tää, ikään kuin luonnollisesti, kelasin kans tän valmistauduttua etten vois kuvitella tähän muunlaista kertojaa, hienoo etten oo yksin tän ajatuksen kaa!
Lainaustalkoot! Rakastan sun lainauksias. <3 Hienosti bongattu tuossa ensimmäisessä tuo vastakohta-asettelu! Olet tarkka tyttö, siinä susta tykkäänkin. ; ) Kuin-sana tosiaan on vähän hassu, tai siis en tiennyt itekään laittaako se vai ei, alunperin se ei ollut siinä mutta myöhemmin lisäilin.. Ymmärrän et oot kahden vaiheilla, niin olin mäkin ja oon edelleen. :DD
Oh, hienoa että onnistuin Mycroftissa, vaikka se olikin vain äkisti mainittu! En oo eläissäni kirjoittanut siitä koska se on niin pirullinen hahmo... mielenkiintoinen, kyllä, mutta vaikea. Idea tuohon hyrrä/jojo-juttuun (onko järkee paljastaa nää kaikki nyt?!) tuli jo viime pääsiäisenä, kun meillä availtiin Fazerin pääsiäismunia ja katottiin niitä yllätyksiä, mä sain jonkun idioottimaisen Bambi-magneetin, sit muut sai paljon kivempia leluja: hyrrän ja jojon! Olin niin kateellinen niistä, mut lopulta ne annettiin mulle, oonhan sentään vielä niin lapsi. :''D Sitten samana päivänä mulla meni se jojo solmuun ja rikoin hyrrästä sen pyörityskahvan... fail. Mutta niillä leikkiessäni tuli tää mielee ja muistan kirjoittaneeni nuo vertauskuvat ylös, sit vasta tajusin myöhemmin että nehän sopii Holmesin poikiin. Tai sopii ja sopii, siitä voidaan olla montaa mieltä...
Totta kai voin kirjoittaa tuollaisen vertauksen! :DD Tarkoituksenani oli kääntää kaikki päälaellaan, eka helliä kauniilla sanoilla ja sitten vetää matto jalkojen alta: koska se on niin Jimiä. Hienoa jos se sait sut värähtämään! :DD
Hassua että susta loppu on räjähtävä, kun mä tappelin sen kaa eniten, tosin, mä taidan aina tapella loppujeni kaa eniten. En oo vieläkään täysin tyytyväinen ratkaisuuni, pyörittelin monia eri vaihtoehtoja, mutta tuo sitten jäin, koska halusin edes kerran mennä sieltä, missä aita on matalin, lol.
Nimi on täydellinen, siitä kiitos Sabille. <3 Johan mä sitä varmaan viikon vaivasinkin eikä mikään sopinut, ugh. Ihanaa, ihanaa, ihanaa, että pidit! <3 Sun mielipitees on mulle niin tärkeä, kun arvostan sua niin kovasti kirjoittajana, ettet tiiäkään miltä toi kommenttoi tuntui, sä teit mun maanantaista värikkään, sä teit mun alkavasta viikosta lupaavan. Sä vaan teit mut hyvin onnelliseksi, tiedäkin se. Olet kultaa, Kharon, puhdasta kultaa! Kiitos. ♥

[Renneto]

KK-kampanjasta kaikkien puolesta. o/

No mäpä en tee sua onnelliseksi, koska en vieläkään täysin hahmota sinuttelua! En millään! Tällä kertaa ymmärrän jopa, ketä sinutellaan, mutta edelleen pohdin miksi. Nostan hattua kokeilusta ja kannustan siihen edelleen, koska olen varmasti ainoa, joka ei pääse tästä suosta eteenpäin. Miksei voisi vain nauttia äänestä? Minulle ei vain tule sellainen olo, että lukija puhuttelee Moriartya. Minulle ei tule sellainen olo, että jumala tai kaikkivaltias puhuttelee Moriartya. Minulle tulee sellainen olo, että fierté puhuttelee Moriartya. Mikä ei välttämättä ole kovin huono asia...

Mutta pistää välillä miettimään. Muistaakseni olet jossain kommentissa sanonut (o-ou, alkaa kuulostaa aika pahalta irrottaa muistinvarainen lause kontekstista) ettei Moriarty halua mielestäsi valtaa. Olen jotenkin niin eri mieltä, Moriarty on niin kiinni kontrollissa, järjestelmissään, kuvioissaan ja suunnitelmissaan, että hän haluaa valtaa.

Esimerkiksi tällaista valtaa:

Haluat olla vähemmän. Haluat katsoa miten hyrrä pyörii ja kaatuu, haluat olla paikalla nostamassa sen pystyyn ja pyöräyttää jälleen.

Joka tapauksessa alku oli paras! Siinä lyötiin sellaiset raamit, että piti hetkeksi sulkea silmät. Se oli melkein parempi kuin klassiset alussaolissanat tai suokuokkajussit, se oli luoti keskelle otsaa. Aivan ihana - erityisesti minut notkisti suomen turhuuksiksikin syytetyt persoonapäätteet, jotka kielen ekonomiassa olisi kuulunut kulua pois, mutta näin ei ole käynyt. Onneksi, koska ne eivät ole turhia. Ne kuuluvat juuri tuohon lauseeseen.

Tämä ihosi ei ole sinun.

Lainaan vielä, ettei kukaan unohda.

Pidin muutenkin toistuvista ihoista, jotka erottavat ja yhdistävät etsivää, rikollista ja lammasta. Mustelmat, naamiot, asiat jotka me kaikki... Tämä on yksi harvoja tekstejä, joissa jännite pysyy koko ajan yllä, siis todella koko ajan. Alusta loppuun. Ei pysähdy vaikka teksti katkeaa. Ei lopu. Se kiristyy ja vähän kuristaa, kunnes se lopussa -

Mikä toimii äärettömän hyvin. Muun muassa vihje ylemmäksi, sydämeen, on tarpeeksi suuri ja pieni toimiakseen. Alku on silti suosikkini, edelleen! Loppu on kuitenkin järjettömän toimiva kontrasti!

Sinä olet, sinä et ole, mitä ikinä Sherlock haluaakin sinä annat.

Koko tekstissä oli mieluinen pilkutus, tässä se näyttäytyy erityisen edukseen. Ajatus kieppuu, ja sitä voi pysäytellä eri kohdista sen mukaan, millaisen tuloksen haluaa.

Tää toimi lyhyenä niin hyvin! Tykkäsin sydämenlyönninkaltaisista (ei varmaan ole oikeasti yhdyssana) hetkistä, ne saattoi kuulla korvissaan jos keskittyi, mutta kyllä sitä keskittyi enimmikseen ihan tekstiin, minä nautiskelin hitaasti ja varmasti koko annoksen. Kyllä sielu tarvitsee hengenravintoa. :>

Mun mielestä Sherlock Holmes on vitun tylsä hahmo enkä oikein tajua, miksi kaikki on niin kiinni siinä ja parittaa aina sitä, mutta jos ajattelen Moriartyn näkökulmaa, niin ajatukseen alistuu jo vähän helpommin varsinkin tällaisissa teksteissä, jotka eivät näennäisestä keinumisestaan huolimatta oikeasti jätä sijaa vastaväitteille. Näissä on sellainen ahmiva, kaikenkattava, pakottava olemus, joka jättää television katselemisen kello kuudelta varjoonsa. Humps vain. Ehdottomuus jää.

Luin toiseksi viimeisen kappaleen mieluummin vertauskuvallisena ja symbolisen kuin todellisena käsiksi käymisenä. Yleensä kaikki on parhaimmillaan silloin, kun mitään ei ole vielä tapahtunut, kun katseetkaan eivät ole kohdanneet, kun istutaan pöydän vastakkaisissa päädyissä. Ehkä silloin, kun toinen on vankilassa.

Kharonin tapaan tykkäsin hurjasti Mycroftista! Ja hyrrästä ja jojosta, jotka olivat niin epäkorrektit että huhheijaa, loistava ja rohkeaa!

[Funtion]

Renneto, mun puolesta olisit voinut tiivistää kommenttisi kahteen lauseeseen: Sherlock Holmes on vitun tylsä ja sinäkertoja ei toimi. Siinä. Suoraa puhetta, juuri sitä mitä mä haluan! Kiitos! :DD
...nyt kun sanoit, mullekin tuli sellainen fiilis. Että minä puhuttelen tässä Moriartya ja se on aika pelottavaa se. Mikä oikeus mulla on puhutella sitä? Mikä järki mun on puhutella sitä, se on kuollut ja kaiken lisäks fiktiivinen hahmo! Miksi, mitä, fierté, ei. Ei. Silti oon yhä sitä mieltä, että en vois kuvitella tähän muuta kuin sinäkertojaa ja se oli musta hyvä kokeilu. Mutta ole eri mieltä, ei mua haittaa! : )
Kyllä, olen sanonut jossain kommentissani ettei Moriarty halua valtaa. Tarkoitin sillä ehkä lähinnä sitä (joo, nyt rupean korjaamaan sanojani) että Moriarty ei halua valtaa, mitä tulee Sherlockiin. Sitä ei kiinnosta se tässä tapauksessa ja uskon, että on monia muitakin asioita joissa Moriarty ei halua valtaa. Mut sit on asioita, joissa se haluaa valtaa, tässäkin mä sanoin että Moriarty ei pidä jakamisesta, mikä on täysin totta. Moriarty haluaa valtaa tietyssä asioissa juurikin, juuri niissä sen suunnitelmissaan ja kuvioissaan paljolti, kyllähän sekin paljon kertoo, että se istui Towerin linnan hallitsijan tuolissa ja laitto kruunun ja kaiken yllensä ja siinä leikki hetken aikaa kuningasta. En muista tarkalleen mitä oon joskus sanonut ja kenelle, mutta sen tiiän et oon puhunut silloin Jimlockista ja näiden kahden kesken Moriarty ei halua sitä valtaa, se ei tarvitse sitä. Sherlock tuntis olonsa hyvin uhatuks, jos sillä itellä ei ois sitä valtaa. Antoihan Moriarty Sherlockin valita ne kaikki paikat, joissa ne tapas, tääkin osoittaa sitä, miten se antoi Sherlockille sen vallan.
Sherlock Holmes on aika tylsä hahmo... siis omalla tavallaan. Tavallaan ei. Tavallaan joo. En ole vielä kunnolla muodostanut mielipidettäni tästä + kyllähän mä jollain tavalla siitä pidän, kun jaksan tässä fandomissakin olla, mut mun mielenkiintoni on kohdistunut juurikin tähän Moriartyyn. Kaikki joo kyllä parittaa Sherlockia, mutta hienoa jos sen parittamiseen voi jo hieman alistua Moriartyn näkökulmasta – täähän tarkoittaa sitä, että jos sä olisit tässä fandomissa, sä shippaisit Jimlockia, eikö? Siis ainakin jos vaihtoehtona olis nää iänikuiset Jimlock ja Johnlock.
HIENOA että luit sen vertauskuvallisena, koska halusin että se luettaisiin niin, mutta ajattelin että ei ne kuitenkaan lue sitä niin, mutta annoin sen elää omaa elämäänsä. Todellisesta käsiksi käymisestä en halunnut puhua, siis en halunnut sitä tähän, en halunnut että sitä olisi ollut tässä, ei, ei, ei. Tällä koko ihojutulla mietin inhimillisyyttä yleensä ja sitä identiteettiä, sitä mikä ihminen on, kun siltä on iho kuorittu. Oon satavarma, ettei kukaan tajunnut tätä ajatustani tässä taustalla, mutta jokainen tulkitsee tekstin miten haluaa ja kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeita. : ) Tämä oli vain kirjoittajan perimmäinen ajatus, koska viime viikkoina mullon ollut sellainen outo olo, etten kuulu omaan ihooni... sitä on vaikea selittää ja se on outo tunne.
Hurjan suuret kiitokset hykerryttävästä kommentistas! :DD Se oli mainio, olet mainio! ♥

[Gwenhwyfar]

Ahhhh... Miksi luen tän vasta nyt! Jimlock, Jimlock, Jimlock... Ajatuksethan tässä menee solmuun, hemmetti sinä tarinasi. Murr... Eli suomeksi: ihanaa ja kaunista.

Niin joo, pitäähän tässä kai jotain järkevämmin sanoa. Tuo kertomistyyli oli ihana, vaati aluksi vähän yritystä, mutta sitten loppua kohden helpottui. Kielikuvat oli ihania ja ovelia voiko noin sanoa? ja muutenkin teksti oli kerrottu sydäntäsulattavalla tavalla. Mun ei ihan oikeasti kannattaisi lukea enää Jimlockia, en kohta kykene katsomaan koko sarjaa ilman häiritseviä mielikuvia..

Sinä aistit sähköä ilmassa, ei sellaista sähköä jota käytetään leivänpaahtimissa tai hiustenkuivaajissa, vaan sähköä joka värähtelee vain, kun kaksi toisensa kauttaaltaan tuntevaa kohtaavat ja jäävät toistensa vangeiksi, sinä hänen vankinaan, hän sinun vankinasi, eikä happi riitä teille molemmille.

Tässä kohtaa naurahdin: taas aivan ihana kielikuva, leivänpaahtimet ja hiustenkuivaajat! Muutenkin tässä virkkeessä oli jotain taikaa. Se oli samalla kerralla hauska, liikuttava ja sellainen, jota pitää hetki pähkäillä. Tästä jäi nyt niin hyvä fiilis, etten saa mitään järkevää aikaiseksi. Kiitos lukukokemuksesta,
- Duchess

[Funtion]

Duchess, sinä Jimlockaaja!! <3 Ja hei, eihän Great Game ja Reichenbach ole mitään muuta kuin puhdasta Jimlockia! Ei siihen tarvita ficcejä, sitä sarjaa katsoessa näkee pakostikin Jimlockii ellei ole täysin sokea. :DD Haha, hienoa että pidit tuosta kielikuvasta! Mietin vähän että viittinkö heittää jotkut leivänpaahtimet ja hiustenkuivaajat kehiin, mut miksei, aattelin sit ku kelasin jotai Jimiä... tuon virkkeen taika on varmaan siinä rytmityksessä, uskoisin. Sitä sain kyllä hetken vaivata! Hienoa että pidit ja jätit kommentin, hauskaa nähdä et tällön näinkin paljon lukijoita vaikka tää onkin Jimlockia (valitettava totuus on kuitenkin se et Jimlock ei oo niin suosittua). Kiitos! <3

[Sulivan]

Kerronta oli hyvä ja ficci oli juoneltaan erinnomainen

[Funtion]

Sulivan, you made my day. Kiitos! ♥

[Vlad]

Öh, mä kyllä luin tämän, vaikka sillon joskus itselleni lupasin, että en lue, koska koin silloin tämän tekstin vaikeaksi ja sekavaksi. Enää tämä ei tuntunut niin sekavalta ja vaikealta (mikä lie syynä), mutta ongelmana on se, että en osaa sanoa mitään järkevää, josta saisi aikaan kommentin.

The Great Game -feelsit oli käsinkosketeltavat, kiitos siitä, koska kyseinen jakso on parhautta ja Moriarty on ihan muuten vaan ihana <3 Kertomistyyli oli minusta(kin) jotain parhautta ja jotenkin kovin lähelletulevaa ja toistosta huolimatta (ja sen takia) todella hienoa. Toistolla tarkoitan nyt sitä, miten iho ja ihon muitot ja tuoksut ja muut aina välillä toistuivat tekstissä, mutta eivät liikaa tai huonolla tavalla.

Mitään erityisiä suosikkikohtia ei tällä kertaa ole, koska teksti oli tasaisen hyvä ja tasaisen ihana; ei ehkä suosikkini sinun kirjoittamista teksteistä, mutta ei kovin kaukana siitä (ehkä se johtuu siitä, että oon Johnlock-shipperi henkeen ja vereen). Anywho, tykkäilin tästä tekstistä kaikesta huolimatta, hieno masterpiece ja erittäin hieno ylipäänsä.

[Funtion]

Vlad, oho hups, meinas kokonaan unohtua vastata tähän! : o Ja oh, oon kuullu monelta et tää on joteki vaikee aluks mut sit ku tähä palaa, tää ei ookaa enää vaikee/sekava! Mikähän siinä on...? Kai se johtuu siitä, että "tarina" on jo tuttu, niin ei tarvi enää vaivata sillä päätään. :DD Moriarty on kyllä.... ♥ I'm gonna miss him. </3 Ihanaa jos tää tuli lähelle, ehkä se johtuu tuosta sinäkertojasta, jota mun edelleenki pitää kokeilla toisteki (vaikka se vähän jakokin mielipiteet -- tai ehkä juuri sen vuoks!) Hyvä ettei toisto haitannut, se kun helposti lipsuu ärsyttäväks... sen kaa pitää olla varovainen. : )

Ehkä mä sitä Johnlockiaki viel lähitulevaisuudessa tuon tänne, ehkä siitä sit tulee sun suosikki mun tekstien osalta. >: ) Kiitos että kommentoit ja ihanaa että pidit tästä! Pitäs iteki taas lukasta tää teksti läpi ja kattoo minkälainen rytmi tässä on, ihan vaan muistinvirkistämiseks. Hym hym.

[Ansa]

Hei.

Voi luoja tuota alkua, se kuvaa niin täydellisesti Moriartya, ihanaa hahmoa, josta ei turhan paljon ole canonfaktoja kirjoitettu. Ei kai haittaa että fanonini miehestä muodostuu sun teksteihin? No niin, mitäs muuta. Voi luoja tuota alkua, keskikohtaa ja loppua! Tekisi mieli itkeä, mutta jään vain ihastelemaan tätä tekstiä ja sitä, että olet niin taitava kirjoittaja. Niin taitava ja syvällä Moriartyssä, että olen melkein kateellinen. Mutta en ole, koska näitä tekstejä on ihana lukea. Jollain tasolla tämän voisi ajatella sekavaksi ja vaikeaksi, mutta en voi sanoa niin, kun omasta mielestäni ymmärrsin kaiken oikein hyvin. Tai, noh, vaikea, onhan tämä vaikea. En oikein osaa sanoa mitään ja haluaisin kommentoida hyvin ja analysoida ja tulkita, mutta en vain viitsi kun se tuntuu niin turhalta. Ihan vain koska imo teksti kertoo kaiken tarpeellisen Sherlockin ja Moriartyn välisestä suhteesta ja itse Moriartysta. Lempikohtienkin lainaaminen tuntuu niin vaikealta, kun koko teksti on niin hyvä. Teen sen silti.

Sinä olet kiltti ihminen, tavallaan, estäthän sinä rakkaan Sherlockin aivojen mätänemisen. John pitää teellään hyvää huolta hänen nesteytyksestään, ja rouva Hudson leipoo kaupungin parhaimmat omenapiirakat, mutta sinä tarjoat hänelle psyykkistä ravintoa, sinä saat hänen pupillinsa laajenemaan, sinä tuot äänen hänen verensä kohinaan.

Tämä. Kauniita ja nerokkaita ja oivaltavia lauseita oli tätä ennen ja jälkeen, mutta tässä tiivistyy niin loistavasti Moriarty ja Sheriarty, että oli pakko nostaa jalustalle. Se että John ja rouva Hudson on tärkeitä, mutta Moriarty tärkein, ja silti ei mitään. Tykkään.

Olisi helppo lähteä, jonnekin kauas, pois, minne tahansa, Timbuktuun tai Kuubaan tai Havaijille, sinä antaisit Sherlockin päättää. Ei olisi ketään muita, vain te kaksi samassa ihossa.

Tämä. Ajatuksena kaunis, ja silti mahdoton, kun kumpikaan ei kestäisi ilman haasteita. Tai siis Sherlock kuolisi tylsyyteen ja Moriarty kärsisi koska Sherlock kärsisi.

Sinä mietit jätätkö Sherlockin takkiin vieraan hajun, vai eikö John edes huomaa eroa. Sherlock miettii miksi tulit, mutta ei sano sitä ääneen, sillä puheenaihe haudataan elävänä. Sinä seuraat nukkuvaa yötä hänen selkänsä takaa ja annat sormenpäidesi kellua hänen niskassaan. Hän hukkuu niiden alle. Hän ei huku niiden alle.

Tämä. Välillä mietin miksi shippaan Sheriartya. Ehkä olen masokisti. Ehkä tykkään tuntea kipua siitä, että Sherlockilla on aina John, että Moriarty on vain avain mielenkiintoisiin haasteisiin. No okei, ei, parituksesta saa niin paljon irti, ja Moriarty kuitenkin on hahmoista mielenkiintoisin. Kuolisin tylsyyteen ilman ainaista kolmiodraamaa, koska Johnlock, pläh.

Mutta niin. Loppu. Vihaan loppuja, loput on vittumaisia ja tämän loppu oli erittäin vittumainen, mutta niin. En voi syyttää siitä sua vaan canonia. Ihanaa kamalaa luettavaa, kiitos. <3

-Ansa

[Funtion]

Ansa, mikä sattuma! Juuri viisitoista minuuttia sitten muistelin kaikkia vanhoja ficcejäni ja ajattelin tätäkin, tosin en kovinkaan positiivisessa valossa. En olis ikinä uskonut et saisin tähän vielä palautetta! Ihmeitä tapahtuu sittenkin. :D Uhm, mitäs. Ei mua toi haittaa et sun fanonit on samanlaisia mun fanonien kanssa, kunhan loppupeleissä muistaa mikä on canonia ja mikä fanonia. Syvällä Moriartyssa, omg. Koen tänkin negatiivisena asiana, koska ilman Moriartya voisin päästää tästä fandomista irti ja olla viimein vapaa (dramaattista!). Mun mielestä tän tekstin alku on sekava, näin jälkeenpäin muisteltuna. Se olis pitänyt editoida paremmin. En oikein tiedä tän tekstin Moriartysta, en oo lukenut tätä ficciä varmaan... puoleen vuoteen? vuoteen? enkä aio tätä nytkään lukea koska myötähäpeä on liian suuri. Joten en osaa ottaa kantaa tän tekstin Moriartyyn; mun kuvani siitä muuttuu jatkuvasti mitä paremmin opin tuntemaan sen (tai luulemaan että tunnen sen). Oon kuitenkin tyytyväinen, että tää Moriarty miellytti sua!!

Mä en nää John/Sherlock/Jimiä kolmiodraamana, koska itse sarjassa Sherlock ei koskaan vertaa niitä kahta keskenään; se tarvitsee kumpaakin, ja ihminenhän voi rakastaa useampaa ihmistä samaan aikaan. Tää koko Jim vs. John -juttu taitaa olla enemmänkin fandomin luoma kiistakapula, josta mä haluan pysyä niin kaukana kuin mahdollista. :D Ficeissä taas tuppaan valitsemaan sen helpoimman reitin; jätän Johnin kokonaan pois pitääkseni valmiiksi monimutkaiset asiat edes jonkun aspektin suhteen yksinkertaisina. Hah.

Ollaan masokisteja yhdessä, onhan tää shippi aika traaginen. </3 Eiks shipit oo vähä niin kuin taikasauvoja, et ne valitsee käyttäjänsä sen sijaan et sä valitsisit ne? lmao. Aahhh, kiitos paljon kommentistasi, nostatit mun mieltäni juuri sillä hetkellä kun mä sitä eniten tarvitsin!! <3

[Arte]

Olen henkeen ja vereen Johnlock-shipperi, mutta ajattelin kerrankin kokeilla, että mitä tämä Jimlock oikein on.

Odotin puolen ficciä, että Jimin puhuttelija astuisi esiin. En tiedä olenko koskaan lukenut tällaista sinäkertojatekstiä, sillä yleensä sinä tarkoittaa myös sitä, että jossain on minä puhuttelemassa sinää ja reflektoimassa kaikkea, mitä tämä tekee. Sinä-puhuttelussa kun yleensä on se pointti, että joku sanoo, että "sinä". Vilkuilin vähän muiden kommentteja ja sinun vastauksiasi ja jäin miettimään sitä, että juuri sinä kirjoittajana puhuttelet Jimia tässä sinänä. Päädyin siihen, että vierastan ajatusta edelleen, koska noh, olen tottunut pyrkimään erottelemaan kirjoittajan tekstin ulkopuoliseksi asiaksi ja nyt en näemmä vain osaa suhtautua siihen, että tekstin kirjoittaja olisi näin selvästi ja syvästi kiinni tekstissä. Ehkä tätä pitäisi yrittää tulkita enemmän esseenä kuin proosana?

Sinä-kertojaa lukuun ottamatta teksti oli varsin kiinnostava!

Ei olisi ketään muita, vain te kaksi samassa ihossa. Mutta toisinaan on päiviä jolloin sinä haluaisit repiä Sherlockin kasvot irti ja toisinaan haluaisit repiä omat kasvosi irti ja siksi on hyvä olla olemassa lääkäri, joka parantaa Sherlockin.

Tämä oli mielestäni yksi parhaita kohtia. Tykkään paljon siitä, että niin John kuin Mycroft ovat paljon mukana tässä tekstissä, vaikka keskiössä onkin Jimin ja Sherlockin suhde. John ja Mycroft ovat niin oleellinen osa Sherlockia, ettei heitä voi noin vain unohtaa. Ylipäänsä tämä pätkä kuvaa hienosti sitä ristiriitaa, mitä tässä tekstissä luodaan Jimin tunteisiin: hän välittää Sherlockista todella paljon, mutta tämä välittäminen ilmenee aina vaihtelevasti niin aggressiivisuutena kuin sitten vähän perinteisemmälläkin tavalla.

Teksti olisi varmaan pitänyt lukea useampaan kertaan läpi, jotta olisin tajunnut kaikki kuvailut ja muut, sillä yhdellä kertaa luettuna teksti oli suhteellisen raskasta suuren kuvailumäärän takia. Haluan kuitenkin jäädä ennen kaikkea fiilistelemään tekstin vivahteikasta kieltä - ehkä paneudun Jimlockin maailmaan vielä jonkun toisen, vähän perinteisemmän tekstin kautta! Kiitos tästä, tämä oli kovin kiinnostava!

[Funtion]

Arte, apua, ei tätä saa lukea! Tekis mieli poistaa koko teksti (ja monta muutakin tekstiäni) mut oon vannottanut etten enää mitään poistais. En kuitenkaan tykkää tästä tekstistäni enkä oo samaa mieltä tän kanssa juuri mistään. Kantsii ehdottomasti lukee joku muu teksti tätä paritusta; ylipäätään musta tuntuu et tää paritus on sen verran moniulotteinen et yks ficci ei kovinkaan usein käsittele kuin yhtä, korkeintaan kahta tämän parituksen puolta ja jo ihan sen takia kannattaa tutustua niihin muihinkin (ja nimenomaan muiden kirjottamiin Sheriartyihin sillä kaikilla on kovin erilaisia tulkintoja näistä).

Sinäkertoja on joo vähän hassu, mut halusin kokeilla sitä. Kaipa seki o tullut englannista, jossa you-pronomini on sekä toinen persoona että passiivi.

Niin, John ja Mycroft on mukana tässä, mut kun kirjottelee paljon ficcejä samasta parituksesta, ne muut henkilöt jää joistain teksteistä pois, kun ei huvita toistaa itseään. Mulla on vähän käynyt näin, kirjotan nykyään melke pelkästään johnittomia ficcejä. Toki tähänkin on muita vaihtoehtoja, esim. käsittelytavan muuttaminen, mut kun ite kuiteki tahdon kirjottaa nimenomaan Sheriartysta, en Johnista, niin se John usein tuppaa jäämään kokonaan pois. (Sama juttu Mycroftin kanssa).

Tekstin raskaus ei ihmetytä, sillä suurin osa tästä on kirjoitettu metaforisesti, ei niinkään kirjaimellisesti. Erilaiset tulkinnat ovat toki sallittuja ja suotaviakin. Mua ei myöskään haittaa vaikkei lukija nappaakaan ihan jokaista yksityiskohtaa, tai edes suurta osaa niistä; jos nautintoa tuottaa pelkkä kieli, niin mikä mä oon siitä nauttimista estämään. Oon pikemminkin iloinen et lukija löytää tekstistä just sen itselleen mieluisan materiaalin, oli se sitten varsinainen sisältö tai kieli tai hahmokuvaus tai jotain aivan muuta.

Kiitos että vaivauduit kommentoimaan! Siitä oli iloa vaikka kommentoinnin kohdetta inhoankin. : )