Title: Joutsenpuro
Author: Siiseli
Genre: Romance, slash
Paring: Harry/Draco
Rating: S
Disclaimer: J.K Rowling omistaa hahmot, minä vain leikin niillä.
Beta: Hanayo Chano
A/N Ensimmäinen fikkini, joka yltää julkaistavaksi asti. Jossain yöllä tämän kirjoitin puoliunessa, sekä kuumeessa, mutta minkäs sille tekee, jos ideat osuvat päähän väärällä hetkellä. Rakentava kommentti on aina sallittua. Enjoy.
Joutsenpuro
Vain minä ja hän. Ilman häiriköitä, ilman touhottavia ystäviä. Vihreiden silmieni katse oli suunnattu puroon, jossa uiskenteli kaksi kauniin valkoista joutsenta. Kauniit valkeat linnut olivat oikeastaan kuin minä ja hän. Annoin käteni laskeutua hänen kapeille hartioilleen. Hän värähti ja jännittyi hetkeksi, mutta kuitenkin nautti kosketuksestani. Vei aikaa, ennen kuin hän pystyi rentoutumaan. Hänen hengityksensä oli tasaista ja hänen jäänharmaat silmänsä seurasivat tiiviisti joutsenparia. Silmistä näkyi lumoutuneisuutta, kaikki ivallisuus oli kadonnut niistä. Hän ilmiselvästi piti valkeista linnuista, jotka toivat mieleeni hänet. Hänen huuliltansa irtosi huokaisu. Sellainen, mikä sai höyrypilven kohoamaan ylöspäin. Hän painautui epävarmasti lähemmäs minua. Tunsin hänen hengityksensä. Tunsin värähdykset, jotka kulkivat hänen vartalonsa läpi. Hän oli niin haavoittuvainen, kuin joutsen.
Hiljainen hymy hiipi kasvoilleni. Oli mennyt liian kauan, ennen kuin olin tajunnut rakastavani häntä, kuin valkeat linnut toisiaan. Joutsenet olivat uskollisia toisilleen, kuin minäkin hänelle. Toinen käteni hakeutui hänen luisevaan käteensä, toisen leikkiessä hänen platinan vaaleilla hiuksillaan. Hänenkin kasvoillensa oli kohonnut hymy ja hän painautui yhä lähemmäs minua. Mielihyvä värähdytti omaa kehoani. Hän oli niin lähellä, että saatoin tuntea hänen tuoksunsa, kuulin melkein hänen sydämensä sykkeen.
Puistossa kukaan ei häirinnyt meitä. Oli vain minä ja hän, sekä kuvan kaunis joutsenpari. Tunsin hänen hengityksensä kaulaani vasten. Hän oli niin heikko, mutta silti niin kaunis. Minua säälitti, sekä pisti vihaksi, että häntä oltiin kohdeltu väärin. Hän oli joutunut kärsimään turhasta. Minä pitäisin huolen, ettei hän enää ikinä kärsisi. Ei mistään, ei koskaan.
Hänen toinen kätensä eksyi poskelleni. Melkein voimattomasti hän käänsi päätäni itseensä päin. Pian hänen rohtuneet huulensa painuivat omilleni. Ei tarvittu sanoja, ei eleitä. Luimme toisiamme kuin avointa kirjaa, kuin joutsenpari. Kummankaan ei tarvinnut sanoa niitä sanoja, molemmat tiesimme mitä toinen ajatteli.
Loputtoman hetken kuluttua hänen huulensa irtosivat omistani. Katsoin hänen kasvojaan ja näin niillä hymyn. Rakastavan, mutta väsyneen. Hymyilin hänelle takaisin ja painoin hänen laihan ruumiinsa hellään halaukseen. Hän kietoi kätensä kaulani ympärille ja painoi päänsä rintaani vasten. Hän itki. Monta vuotta pidätetyt kyyneleet valuivat hänen jäänharmaista silmistään. Olin onnellinen, hän oli onnellinen, joutsenet olivat onnellisia. Kaksi valkeaa lintua nousivat äänekkäästi lentoon ja huusivat mennessään. Jäin rakkaani kanssa kaksin aamuun. Hänen nyyhkytyksensä oli hiljentynyt ja sen tilalle oli tullut hiljainen tuhina, joka kertoi kultani nukahtamisesta. Olin iloinen. Hän toipuisi. Hänestä tulisi vahva.
"Nuku hyvin Dracoiseni", kuiskasin hänen korvaansa ja painoin suukon hänen vaalealle otsallensa. Hän hymyili unissaan ja hymyilin hänelle takaisin. Hän oli nyt minun elämäni.
