Kirjoittaja: Seidig
Nimi: Nuorallatanssija
Genre: Angst, deathfic
Paritus: Toni/Krisu lievänä (OMC/OFC)
Ikäraja: K11
Varoitukset: Huumeet, vähäinen kiroilu
Fandom: Originaali
Summary: Sun tie oli kuoppainen, mut sä juoksit loppuun asti sen. Ja me jäätiin huokaileen, miten lyhyt on aika tää kaupunkilapsien.
Disclaimer: Aste omistaa biisinsä joten myöskin tämän ficin otsikon.
A/N: Mä kuulin täs pari päivää sitte ekaa kertaa Asteen Nuorallatanssija-biisin ja rakastuin siihen. Ihanat sanat ja ihana kappale, vaikken suomirapista (ja rapista) muutenkaan oikeen perusta. Kehittelin siihen oman tarinan ympärille ja jokseenkin tää sit perustuu siihen biisiin. Tykkäsin kirjottaa tätä, en oo pitkään aikaan kirjottanu ficciä puhekielellä ja se on itse asiassa aika kivaa.
Kommentoikaahan jos luette.
NUORALLATANSSIJA
Toni oli vahvin ihminen jonka mä tunsin. Eikä vahvat ihmiset tee sellasta, ei vahvat ihmiset kuole ihan tuosta vaan ennen kahdettakymmenettä ikävuotta.
Vahvat ihmiset selviää kaikesta, jatkaa eteenpäin tapahtui mitä tahansa.
Ja Tonin piti olla maailman vahvin ihminen.
Toni rakasti elää. Se eli elämäänsä täysillä välittämättä mitä muut ajatteli siitä, sillä oli Krisu ja sillä oli kivat porukat jotka välitti siitä. Se oli hyvä koulussa, fiksu ja sit sillä oli meidät. Kuuden hengen porukka, koossa vitosluokalta lähtien. Sen elämän olis pitäny olla täydellistä.
Mä en ymmärrä miks sen piti mennä ja rikkoo kaikki, mut ehkä se oli just se elämänhalu. Se oli sellanen äärimmäisyyksiin menevä, yllytyshullu ja tulella leikkijä.
Nuorallatanssija.
Eikä sen olis kuulunu pudota.
Joskus neljätoistavuotiaana se sekaantui ekaa kertaa niihin huumeporukoihin. Kokeilu, se sanoi mulle. Ja mä uskoin, aattelin että Toni olis niin fiksu että jättäis sen narkkariporukan.
Jonkin aikaa se meni sillein et kaikki oli taas hyvin. Me ajeltiin mopoautolla ympäri kaupunkia, huudatettiin musiikkia ja välissä mentii poliiseitaki karkuun.
Mut sit mä lähin kerran yhtenä nättinä kesäsenä päivänä käväseen hakemassa yhen levyn Tonilta lainaan. Mä en tienny mistään mitään, kun sen mutsi tuli aukaseen oven, se näytti hirveen väsyneeltä ja ehkä vähän helpottuneeltaki.
”Kuule Mikael, mä tiiän että sä ja Toni ootte hyviä kavereita. Sano mulle rehellisesti, tiedätkö sä missä piireissä Toni kulkee?” se kysyi multa ennen kuin mä ehdin edes sanoa päivää. Mä olin vähän hämmentyny kysymyksestä ja kerroin sen olevan edelleen suureks osaks meidän kans. Loppuajoista mä en tienny.
Hetken ku me siinä juteltiin, se lopuks kerto että Toni ei ollu enää koskaa kotona, joskus yöt mut harvoin sitäkää. Kavereiden kans kuulemma, aina hirveen väsyneen olonen.
Toki mäkin olin noteerannu Tonin muuttuneen vähän väsyneemmäks ja poissaolevammaks mut yhtä kaikki se se sama Toni edelleen oli. Heitti läppää, flirttas kaikelle liikkuvalle, nauro ja hymyili.
Mä en ehkä ollu katsonu tarpeeks tarkkaan huomatakseni ettei hymy ulottunu kuolleen harmaisiin silmiin.
Mä aloin saman tien pelätä Tonin eksyneen takas niihin huumepiireihin mut kun mä sitä sitten kysyin, se kielsi sen ehdottomasti. Ei kai se sellasta, henkihän siinä menis.
Nii, siinä uskossa me kaikki elettiin siihen asti et Krisulta tuli hysteerinen puhelu. Löytyny kuolleena joltai hämäräkujalta, käsivarret täynnä pistojälkiä ja hakattuna.
Voi jumalauta, mä vihasin itteäni sillon. Mä olisin voinu estää sen, mä olisin voinu auttaa sitä ja hommata sen johonki laitokseen. Tai Krisu, mä olin sillekin niin jumalattoman vihanen. Miks kukaan ei ollu tajunnu?
Tonin hautajaisissa mä vaan istuin ja pidin kättä nyyhkyttävän Krisun ympärillä ja silittelin sen punasia hiuksia. Sillä oli päällään pikkunen musta mekko ja mustat sukkikset, se oli laihtunu ihan törkeästi. Se ja Toni oli pitäneet yhtä yli kaks vuotta ja aina aikasemmin se oli ollu vähintään yhtä pirtee ja elämänhalunen ku Toni.
Nyt se näytti siltä ettei olis viikkoon syöny mitään ja musta tuntu et niin asia olikin. En mäkään ollut, mä en ollu ees liikahtanu ylös sängynpohjalta.
Pappi paasas jotai siitä et miten hyvä ihminen Toni oli ollut, ystävällinen ja aina auttamassa jos joku tartti apua. Paskat se sellane oli ollu, se auko päätä opettajille ja istu jälki-istunnossa kerran viikossa mut sai silti hyviä arvosanoja. Se nauro jos jolleki sattu jotain, suoranainen sadisti siis. Mä en ole koskaan ymmärtäny sitä, miks ihmisistä valehellaan, miks muistoja yritetään kaunistella, ku kaikista eniten mä olisin sillon halunnu vaan Tonin takas siihen, sadistisena paskana ja kusipäänä, jota opettajat vihas ja rakasti samaan aikaan.
Mä kävin pari kertaa haudalla Krisun kans mut yksin mä en sinne uskaltautunu. Vähitellen mä aloin ulkopuolisten mielestä päästä yli siitä mut ei ne tienneet siitä, kuinka mä viikonloppusin vedin pään täyteen ja yritin unohtaa kaiken.
Mut mä päätin yrittää olla vahva, vahvempi ku Toni. Se oli vapaa nyt lentään, varmasti onnellisempi ku siinä huumekierteessä.
Mä en varmaan koskaan pysty hyväksyyn sitä ajatusta että me ei enää koskaan ajella mopoautolla kaupungissa ja luukuteta musiikkia Tonin kans. Oikeestaan, nykyään on vaan mä ja Krisu ja lopuista en oo ees kuullu pitkään aikaan.
Mut kaikesta huolimatta, se on jotenki lohduttava ajatus et jossain siel pilven reunalla se istuu, heilauttelee sen mustia hiuksia ja hymyilee ilkikurisesti pilke silmäkulmassa ja miettii, millon me tullaan.
Ainaki se eli elämänsä täysillä, mut aina ei voi olla happy endingiä. Jotku putoaa nuoralta ja Toni oli yks niistä jotka putos.
Halusit tanssia nuoralla, sun ei kannattais tanssia nuoralla. Jos sä haluat tanssia nuoralla, tanssi vaan nuoralla.
------
