Nimi: Synninpäästö
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: BioShock Infinite
Ikäraja: K-11
Genre: angst, gen
Hahmot: Booker (Anna, Comstock, Elizabeth)
Summary: "Ei ikinä, ei koskaan, eikä ikinä uudelleen." Mitä tapahtui pelin loputtua?
A/N: Sain tämän aivan mahtavan pelin pelattua, joten oli pakko kirjoittaa jotain. Huomioithan, että tämä fic spoilaa (jokseenkin) koko pelin juonen, joten lukeminen omalla vastuulla. Ja fic vielä perustuu lopputekstien jälkeiseen kohtaukseen, joten jos se jäi huomaamatta, voi vielä peruuttaa. :)
-Synninpäästö-
Booker DeWitt ei koskaan ollut paimen. Hänen ei koskaan johtanut ketään. Ei harhaan, eikä myöskään oikeille poluille, turvaan.
Zachary Comstock ei koskaan johdattanut lampaitaan uuteen Eedeniin. Hän ei ollut profeetta, eikä hän voinut antaa kenellekään pelastusta.
Comstock ei syntynyt uudelleen Booker DeWittin sielun raunioista. Zachary Comstock ei koskaan noussut pienen seurakunnan viereisestä joesta, kohonnut sitten maasta taivaisiin pestyään syntinsä kirkkaassa vedessä. Hän ei elänyt ilman synnintuskia, täynnä vihaa ja valheellista vanhurskautta.
Booker DeWitt hukkuu siinä kirkkaassa joessa, pienen seurakunnan pyhässä paikassa. Hän herää New Yorkissa huoneeseen jossa ei ole sänkyä. Hän herää ja tuntee kipua selässään, eikä hän hetkeen osaa sanoa johtuuko kipu siitä, että hän on nukahtanut tuoliin, vai siitä, että Columbian turvallisuusjoukkojen luoti on lävistänyt hänen lihaansa.
Viereisestä huoneesta kuuluu soittorasian kevyt ja leijaileva melodia. Booker kutsuu lastaan nimeltä, yrittää unohtaa painajaisen katkerat muistot mielestään. Booker ei olisi koskaan voinut myydä tytärtään, eihän?
"Anna? Anna, oletko se sinä?"
Kukaan ei ole koskaan kutsunut Annaa Elizabethiksi. Booker nousee ylös ja kävelee hitaasti ja varmasti oven luo, jonka takaa soittorasian ääni kuuluu. Hän raottaa ovea ja yrittää unohtaa kaiken kokemansa.
Anna on varmasti kehdossa.
Elizabeth ei koskaan menettänyt sormeaan, Elizabeth ei koskaan ollut häkkinsä vanki, Elizabeth ei koskaan halunnut mennä Pariisiin. Elizabeth ei koskaan joutunut kidutetuksi, Elizabeth ei koskaan tappanut isäänsä....
Elizabeth ei koskaan ollut olemassa.
Booker voisi melkein pitää sitä hyvänä asiana. Eipähän tyttö joutunut (joutuisi, joudu) kärsimään.
Kalvava tunne mahanpohjassa kasvaa, kun Booker lähestyy kehtoa. Askel askeleelta Booker ymmärtää hitaasti ja tokkuraisesti, että hänen matkansa lentävään kaupunkiin ei voinut olla pelkkää unta. Edes hänen painajaisensa eivät ole niin täynnä verta ja kuolemaa, sotaa. Heleän punaiset banderollit ja veritahraiset kadut, valkoiset mahtipontiset rakennukset ja kuolemaa uhmaavat hypyt Skyline:ien välillä olivat liian tarkkoja muistikuvia ollakseen vain lumetta. Ne eivät olleet pelkää hänen mielensä luomusta. Kaikki hänen näkemänsä oli totta, jossakin kaukana, toisessa maailmassa. Mutta ei täällä, ei nyt, tai ainakin Booker toivoo niin.
Onhan Anna kehdossa, onhan?
Aika tuntuu pysähtyvän, kun soittorasian melodia loppuu. Booker voi tuskin hengittää, kun hän täynnä epätoivoa (toivoa) kurottaa kohti kehdon reunaa. Hän ei ole uskonnollinen mies, mutta nyt hän rukoilee. Hän ei tietäisi mitä tekisi, jos Anna ei olisikaan kehdossa. Tappaisi itsensä kai ja toivoisi, että ei heräisi uudelleen. Booker huokaa ja ensimmäiset kyyneleet kipuavat silmäkulmiin ja valuvat alas karheaa poskea. Pelon taakka kasvaa hänelle liian painavaksi, eikä hän voi enää odottaa.
Booker ottaa viimeiset askeleet helmenvalkean kehdon luo ja etsii katseella lastaan.
Hän löytää etsimänsä ja nostaa viimein tummatukkaisen tyttärensä syliinsä.
Tunne, joka räjähtää hänen sydämessään on osaksi rakkautta, syyllisyyttä ja lopulta niin helvetin paljon helpotusta. Anna DeWitt ei herää isänsä syleilyyn, mutta Booker tietää, että pian hän saisi kohdata lapsen uteliaan ja sinisilmäisen katseen.
Hän ei koskaan luovu tyttärestään. Ei ikinä, ei koskaan, eikä ikinä uudelleen.
He ovat turvassa. Kaikki on ohi.
Booker DeWitt vajoaa polvilleen likaiselle lattialle ja nauraa lujaa, eikä hän pysty lopettamaan vaikka Anna herää ja purskahtaa itkuun. Tältäkö se synninpäästö viimein tuntuu?
Siltä, että olisi syntynyt uudelleen.
