S, varoituksia eeeeei taida olla? jotain voi kierosti kuulemma ymmärtää itsetuhoisuudeksi muttamutta tuotanoin
--
Sinulla on turkishattu jossa on ketunkorvat, ja kun kysyn miksi edes vaivaudut sitä näin kesäkuisin pitämään, kohautat hartioitasi. Eihän se minulle kai kuulu, herään vain päivä toisensä jälkeen sängystäsi palatakseni samoja jälkiä takaisin, nukahdan poski vasten kylpyhuoneen viileitä tiilejä ja tallennan mieleni lokeroihin tuulikuvioita joita piirrät ikkunoihin.
Sinulla on punaiset kynnet, punaiset huulet ja punaisia raapimajälkiä ranteissa, käsivarsissa, ahdistusihottumaa herkällä iholla ja kaamosmasennusta ikkunalaudoilla, mustat vaatteet ja tummat silmänaluset. Sinulla on musta sielu ja mustelmia käsivarsissa ilta toisensa jälkeen, minä en enää jaksa kysyä, et vastaa kuitenkaan.
Helsingin valot ovat sumuisia kerrostaloikkunoista, ja katuvalosatuja kertovat ihmiset huijareita - eikö äitisi sitä sinulle opettanut, muistuttanut että suuressa kaupungissa kuka tahansa voi olla susi? Sinun meripihkasilmäsi tummuvat syksyyn ja minun sydämeni hakkaa yhä kiivaammin kellon sekuntiviisarin tahdissa, rauhoittuu vasta kun ulko-ovi kolahtaa kiinni ja sinä putoat lattialle.
Minä olen edelleen se, joka sinua pitelee kun itket, sillä niinhän ystävät tekevät, niinhän, nekin jotka suutelevat pölyisissä käytävissä ja tiedäthän, rakkaani, mitä kipusi minulle tekee? Sillä naarmut käsivarsissasi eivät vain parane, vaikka roskapönttöjenkin graffitit haalistuvat talven valoissa, syyttävissä katseissa pakenevat ja minulla on niitä ikävä, niinkuin vaaleita hiuksiasikin. Sinun hiuksesi ovat mustat, mustat kuin asfalttikaupunki joka tuijottaa sisään ikkunasta.
Sinun huulesi ovat rikkisuudellut, niinkuin sinä itsekkin olet, rikkirakastettu ja palasina, liikaa itkenyt ja sieluton elämä, ketunkorvahatun tupsut tulessa ja sinä poltat ulos parvekkeelta, unelmoit tuhkakaupunkien uudelleenpolttamisesta ja vallankumouksista, sinulla ei ole nimeä ja jos onkin se hukkuu puhelinluetteloiden sanahelinään, sateenvarjojen aukaisuääniin ja junien kuulutuksiin - minä en sitä kai koskaan kuullutkaan, tai ehkä sinä vain unohdit sen. Sinä et enää vastaa huutoihin pimeissä junatunneleissa ja pysähdyt vasta kun tartun ranteeseesi.
Kahvilan pöydillä lautasliinat ovat liian haaleita, ne vaalenevat kuin luut, sinä katsot suoraan lävitseni ja tarjoilija kirjoittaa lautasliinaasi puhelinnumeronsa. Sinä hymyilet väsyneesti kun katseenne kohtaavat, tarjoilijan askeleet ovat kepeät ja minä poraan reiän lautaseeni silmilläni.
Meikkipeilin edessä kätesi tärisevät, ripsiväriä poskilla mutta sinä huojut ulos ovesta, suljet sen perässäsi hiljaa, enkä minä jaksa enää esittää nukkuvaa.
Korkojesi kopina kuuluu seuraavan kerran kolmen tunnin päästä, ripsivärilaineet valuvat pitkin poskia, minä tahdon vain kietoa käsivarteni ympärillesi ja rakastaa, mutta sinä olet vielä vereslihalla enkä tahdo satuttaa - ketunkorvalakki roikkuu kaapinkahvassa ja lasken valkoisia karvoja sen kankaasta sekuntien tahdissa. Sinun hengityksesi on katkonaista pimeässä, kuuntelen sen tahtia ja toivon sen tasaantuvan, ajan myötä se loppuu ja sinä nukahdat matolle.
Ja silti (siksi?) minä olen se, joka viereesi ryömii, sillä
eihän kukaan muukaan meitä osaa rakastaa.