Otsikko: Peijuhölyä
Kirjoittaja: Soni
Oikolukija: astars913
Ikäraja: K-11, en tiedä onko tämän nyt turhan korkea, mutta ajattelin että ehkä se loppu summa olisi jotain tätä luokkaa.
Paritus/Hahmot: Dean Thomas/ Seamus Finnigan
Tyyli: draama, ehkä myös ripaus angstia.
Vastuunvapautus: En omista, en rahasta enkä halua loukata.
Yhteenveto: Voldemortin kukistuttua yksi sota päättyi, mutta toinen vasta alkoi kun Seamus yrittää päästä irti huumeista ja Dean seuraa vierestä ollen yhtä lailla niiden alainen kuin rakkaansa. Koko heidän suhteensa on vain yhtä peijuhölyä.
A/N: Miten mielettömän hilpeä teksti. En tiedä enää edes mistä minä tai astars tämä idea saatiin että Seamus käytti huumeita sodan ajan, kun en edes muista enää kumpi sen edes keksi ensin. Se on meidän päänsisäistä fanonia ja ajattelin nyt repäistä tästä Rare10:iin sen yhden uupuvan parituksen.
Peijuhölyä
Dean astui sisään pimeään kaksioon väsyneenä ja ehdottomasti kuuman suihkun tarpeessa. Hän oli vaihtanut taiteilijan elämänsä aurorin uraan ja vuosi vuodelta koulutus tuntui käyvän raskaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, kuinka se oli mahdollista, mutta hän pysyi motivoituneena asialleen.
”Shean?” hän huhuili hämmentyneenä ympärilleen. Seamusin olisi jo kaiken järjen mukaan pitänyt kotona, mutta miestä ei näkynyt missään.
Dean meni ensimmäiseksi tarkistamaan keittiön, jos vaikka toinen olisi laittanut ruuan valmiiksi ja jättänyt lappua
itsestään. Heidän ahdas keittiönsä oli juuri sen näköinen, mitä se oli ollut aamulla hänen lähtiessään töihin. Dean alkoi hiljalleen huolestua, sillä kerran jos toisenkin Seamus oli hänet tällä lailla yllättänyt.
Hän riuhtoi takin yltään ja ryhtyi vetämään syvään henkeä, harppoen samalla levottomasti läpi asunnon. Hän etsi aivan tiettyä, liian tuttua hajua. Sauva pyöri hänen sormissaan valmiina iskemään. Hänet oli liian monta kertaa petetty, eikä hän pystynyt enää edes etsimään mitään loogista syytä poikaystävänsä puuttumiselle. Hänen vatsaansa vain asettui heti etova epäilys, joka nosti hänen niskakarvansa pystyyn ja sai sydämen hakkaamaan.
Hetken päästä hänen epäilyksensä palkittiin, kun makean imelä tuoksu sujahti hänen nenänsä ohi. Kun hän oli sen kerran haistanut, oli kuin kokonainen hajujen maailma olisi auennut hänelle heidän asuntoonsa. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja imi tuoksuja sisäänsä, sillä niitä pulpahti esiin aina vain lisää. Tuttu imelä, jokin terävän pistävä, tunkkaisuus ja noki. Hän oli ylpeä tunnistaessaan niin monenlaisia nyansseja heidän olohuoneestaan.
Hän tarttui kynttilänjalkaan takan päällä ja kiersi sen pohjan irti tottuneesti. Sen sisältä hänen käteensä putosi lasinen putki, täynnä helmiäisenä hohtavaa tomua. Raivoissaan Dean viskasi kynttilänjalan kädestään ja ryhtyi kopeloimaan sohvapöytää.
Sen pohjasta löytyi kaksi pussia puolillaan samanlaista ainetta, kuin mitä oli ollut kynttilänjalan sisältämässä putkessa. Peijuhölyä.
Dean unohti sauvansa ja kaikki ne hyödylliset loitsut, joita hän oli tänä vuonna oppinut huumeiden paikallistamiseen ja paljastamiseen. Oli niin paljon palkitsevampaa ja nautinnollisempaa repiä tiensä läpi sohvatyynyistä, kaataa kirjat alas hyllyistään ja viskoa vaateet ympäri makuuhuonetta.
Hän oli enemmän kuin raivoissaan, hän oli suunniltaan poikaystävänsä jälleen toistuneesta petoksesta. Hän halusi omin käsin repiä, tuhota ja paljastaa jok’ikisen tämän saastaisista salaisuuksista ja valheista.
Hän oli myös raivoissaan itselleen niin monesta asiasta, etteivät hänen ajatuksensa pysyneet enää ollenkaan selkeinä. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat ympäriinsä päässään, aivan kuten hänkin. Hänen vihaansa ruokki se valtava pettymys siitä, ettei hän taaskaan ollut voinut luotaa rakastamaansa ihmiseen. Pettymys siitä, että hänen luottamustaan ja rakkauttaan oli taas näin väärin käytetty.
Eihän hän olisi ollut näin jumalattoman vihainen, ellei hän rakastaisi Seamusia, mutta aina välillä, kuten nyt, se rakkaus oli vain oksettava tunne hänen mahalaukussaan. Aina välillä se oli puuduttavaa, se teki sairaalloisesti kipeää ja hän vain vihasi koko ajatusta rakkaudesta. Hän olisi halunnut päästä irti sen kuristavasta otteesta, mutta se ei ollut niin yksinkertaista ja mitä vanhemmiksi he tulivat, sitä selkeämmin hänkin sen näki, ettei mikään koskaan ollut kovin yksinkertaista.
Olohuoneesta kuului humahdus, merkiksi että kaivattu poikaystävä oli saapunut. Dean päästi heti irti Seamusin yöpöydän laatikosta, jota oli takonut nyrkillään, ja säntäsi olohuoneeseen. Viha suorastaan kipinöi hänen suonissaan.
”Dean! Mitä ihmettä?” Seamus huudahti ihmeissään ja katsoi kauhistuneena tuhoa, joka oli tulvahtanut heidän olohuoneeseensa. Deanin silmät pysyivät Seamusissa, tutkien ja arvostellen tämän kasvoja, etsien merkkejä tämän huumaustilasta.
”Missä sinä olet ollut?” hän kysyi vaativasti.
Seamusin kasvot muuttuivat tuhkaisiksi, kun tämä nosti kapean lasiputkilon jalkojensa juuresta. Hän katsoi sitä kauhuissaan ja sitten Deania alistuneena ja anteeksi pyytävänä.
”Missä sinä olet ollut!” Dean karjaisi ja harppoi lähemmäs Seamusia, joka perääntyi nopeasti, tiputtaen harmittoman näköisen putken kädestään.
”E-en mi-missään”, Seamus änkytti pienesti ja perääntyi yhä Deanin uhkaavalta olemukselta.
”Älä valehtele minulle! Sinä lupasit lopettaneesi! Että nyt se olisi vihdoin ja viimein oikeasti loppu! Mutta täältä minä löydän sinun saastaiset ja rakkaat aineesi TAAS, meidän kodistamme!” Dean karjui niin että ääni raapi kurkun päätä ja sanojensa painoksi tarrasi käsikopelolla pöytälamppuun, jonka hän viskasi huoneen poikki. Seamus vinkaisi säikähtäneenä ja yritti saada äänensä toimimaan.
Dean tarrasi tämän täriseviin hartioihin ja ravisteli. Hänen mielensä oli yhtä vihaista sotkua ja hän halusi saada sen taas selkeäksi, Seamusin täytyi tehdä se selkeäksi.
”Vastaa minulle!”
”Ne eivät ole minun!” Seamus viimein sai huudettua ja töni Deanin käsiä, yrittäen epätoivoisesti päästä irti niiden puristuksesta. Heidän kokoeronsa toimi kuitenkin häntä vastaan. Lisäksi siinä missä Dean urheili säännöllisesti ammattiansa varten, Seamus oli menettänyt sen vähäisenkin lihaksensa huumeiden vuoksi.
”Dean ne eivät ole minun! Päästä irti!”
Dean suorastaan tärisi inhosta ja kuvotuksesta.
”Ja sekö tekee tästä kaikesta hyväksyttävää?! Sekö on sinun tekosyysi raahata tätä saastaa minun eteeni kaiken sen jälkeen mitä ne ovat meille tehneet!? Haista Seamus paska! ”
”Sinun ei pitänyt saada tietää, okei! Minun oli tarkoitus viedä ne huomenna ministeriöön ja sinun ei olisi tarvinnut koskaan tietää!”
Dean päästi irti Seamusista ja katsoi tätä epäuskoisena. Seamus avasi suunsa, aikoakseen selittää tilannetta, koska luuli Deanin rauhoittuneen hieman.
Isku tuli aivan tyhjästä, yllättäen heidät molemmat. Niin Seamus kuin Deankin katsoivat jälkimmäisen kättä joka vielä oli ilmassa heidän välissään lyönnin jäljiltä.
”Miksi sinä teet tätä minulle?” Dean kysyi Seamusilta murtuneella äänellä ja astui askeleen taaksepäin miehestä. Juuri tätä hän inhosi, kuinka huumeet tekivät heistä molemmista jotain aivan muuta ja sai käyttäytymään ennen kuulumattomasti.
Ja hänen ei muka pitäisi tietää?
Seamus piteli poskeaan ja katsoi hämillään poikaystäväänsä. Aina niin suulaalla miehellä ei kerrankaan ollut sanoja halussaan. Hän harvoin enää löysi niitä oikeita sanoja, kun kyse oli Deanista.
”Me sovimme, ettei meillä olisi enää salaisuuksia, että huumeet loppuisivat. Minä olen yrittänyt ja yrittänyt olla sinulle se mies, jonka sinä halusit. Minä olen yrittänyt ja yrittänyt korvata huumeet elämästäsi, todistaa että ilman niitäkin me voimme elää. Että minä voin tehdä sinut onnelliseksi. Miten sinä kuvittelet minun tekevän sen, jos sinä et pidä lupauksiasi ja kerro minulle näitä asioita?” Dean kysyi ja puristi oikeanyrkkiään rintaansa vasten. Hänen silmänsä olivat surusta suuret ja mustat, eikä Seamus olisi halunnut katsoa niitä sellaisina.
”Kyllä sinä riität Dean”, Seamus kuiskasi. Hän olisi halunnut mennä toista lähemmäksi, mutta ei uskaltanut.
”Minä ole niin kyllästynyt tähän”, Dean sanoi voimattomana ja laski katseensa lattiaan.
”Mi-mitä sinä yrität sanoa Dean?” Seamus kysyi, peläten ja odottaen että pahinta.
Raskas ja pahaenteinen hiljaisuus valui heidän väliinsä. He seisoivat alle kahden metrin päässä toisistaan, mutta siinä hiljaisuudessa se olisi hyvinkin voinut olla kilometrejä, vuosi satoja, aurinko kuntia.
Seamus ei koskaan jättäisi Deania, sen hän oli tiennyt jo vuosia sitten. Hän oli taistellut sotia, ihmisiä ja huumeita vastaan päästäkseen rakkaimman ihmisensä lähelle. Dean oli hänen kiintotähtensä.
”Jätätkö sinä minut?” Seamus viimein kysyi, oikeastaan murtui, hiljaisuuden alla.
Deanin kurkusta pääsi epämääräinen, suunnattoman surullinen naurahdus joka muuttui nyyhkäykseksi.
”En minä pysty”, tämä sanoi ja nosti katseensa lattiasta. Tämän silmät valuivat kyyneliä ja huulilla oli pakotettu hymy.
”En minä pysty”, Dean toisti ja romahti lattialle, antaen kyyneleidensä tulla.
Seamus asteli hiljaa, varoen, tämän eteen ja kietoi kätensä tämän harteiden ympärille. Dean tarrasi häneen kuin hukkuva, täyttäen heidän hiljaisuutensa itkullaan.
”Anteeksi”, Seamus kuiskasi ja piti lujemmin kiinni Deanin leveistä harteista. Sana toisti itseään hänen päässään, onttona kaikuna jokaiselle kyyneleelle minkä toinen valutti hänen hartialleen. Hän tunsi omienkin silmiensä kostuvan, mutta nyt oli Deanin vuoro itkeä ja hänen piti kohdata tekojensa seuraukset.
”Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi.
”Niin minäkin sinua”, kuului katkera vastaus ja jos kaikki olisi ollut yksinkertaista, olisi se ehkä riittänyt hautaamaan heidän haavansa, mutta mikään ei koskaan ollut kovin yksinkertaista.
