Otsikko: Rooibosta kynttilänvalossa
Tekijä: Haruka
Genre: Slash, romance, fluffy
Paritus: Joonas/ Noel
Ikäraja: S
Varoitukset: Suudelma ja poikien välistä söpöilyä.
Vastuunvapaus: Minun poikia ovat.
Haasteet:
Slash10 3.0,
Originaali10 #2A/N: Joonas ja Noel ovat taas täällä, pitkän tauon jälkeen ja Slash10 tulee puoleenväliin omalta osaltani tällä tekstillä. Teki mieli kirjoittaa iltasaduksi jotain todella suloista taas ja fluffyn kirjoittaminen onnistuu multa aina.
Ja mikäli joku haluaa tietää, miltä Joonas ja Noel näyttävät, niin olen ajatellut heistä suunnilleen tämännäköisiä:
Joonas (kuvassa on oikeasti Brett Anderson, edesmenneen brittibändi Sueden laulaja, mutta kuvitelkaa tuolla vihreät silmät ja tuota kuvaa hieman nuorempana versiona, niin siinä teille Joonas ^^)
Noel (oikeasti joku random miesmalli, josta en tiedä mitään. Lisätkää mielessänne tälle sinivihreät silmät, mutta ikänsä puolesta tämä taitaa olla samaa luokkaa kuin Noel, sillä pojat ovat vähän päälle parikymppisiä. )
Jos joku lukee tämän, olisi kiva kuulla kommenttia.
Punainen, kuuma juoma hautuu beigessä teekupissa sen aikaa, kun Noel etsii itselleen puhdasta t-paitaa vaatehuoneesta. Hän huokaa väsyneenä, mutta onnellisena haistaessaan teen tuoksun keittiöstä.
Joonas lukee olohuoneessa ja ihmettelee hiljaisuutta Noelin suihkussa käymisen jälkeen. Yllättäen Noel tulee olohuoneeseen ja sammuttaa valot.
”Mitä sä oikein teet?” Joonas kysyy ihmeissään, ehkä myös hieman loukkaantuneena häntä hieman nuoremmalta, kastanjanruskeahiuksiselta pojalta, joka näyttää pelästyneeltä käsittäessään, ettei ole yksin olohuoneessa.
”Olitko sä lukemassa? Anteeksi. Ajattelin, jos olisi laittanut kynttilät palamaan”, Noel vastaa englanniksi.
On Joonaksen vuoro huokaista. Noel ei vielä ole oppinut puhumaan suomea kovin hyvin, vaikka ymmärtääkin, mitä Joonas hänelle sanoo.
”Miksi kynttilät?” Joonas ihmettelee, vaikka tietääkin jo vastauksen kysymykseensä: Noel on aina rakastanut kynttilöiden valoa enemmän kuin sähkövaloa. Asialla on varmaan tekemistä hyvin paljon pojan kotiolojen kanssa, koska hänen perheensä Belgiassa ei ollut varakkaimmasta päästä.
”Ajattelin vain luoda tunnelmaa tänne nyt, kun aurinko on jo laskenut. Kynttilöissä on salaperäisyyttä ja romantiikkaa”, Noel selittää mustahiuksiselle kumppanilleen, joka sysää kirjan sivuun, pöydälle sohvan edessä ja kysyy, tarvitseeko Noel kenties apua kynttilöiden sytyttämisessä.
”En mä apua tarvitse. Keitin meille molemmille teetä. Viitsitkö käydä hakemassa molemmat kupit keittiöstä?” Noel pyytää puhaltaen tulitikun sammuksiin ennen kuin sen liekki tavoittaa hänen sormenpäänsä.
Joonas kuulee keittiöön, miten Noel hyräilee pehmeästi sytyttäessään kynttilöitä, haukottelee välillä kovaan ääneen ja huokailee. Joonas haluaisi kysyä, surettaako poikaa jokin, mutta hän epäilee Noelin olevan vain väsynyt. Viimeisten kuukausien aikana he ovat käyneet melkoista paperisotaa maahanmuuttoviraston, KELA:n ja muutamien muiden virallisten tahojen kanssa, jotta Noel voisi muuttaa viimein pysyvästi Suomeen asumaan, oppia kielen ja hankkia kunnollisen työn, jollaisesta hänellä ei ole ollut aavistustakaan Amsterdamissa vietettyjen vuosien aikana. Onneksi Noel on selviytynyt Joonaksen kanssa alun vaikeuksista hyvin ja sopeutunut Helsinkiin.
Joonas katsoo kuppiinsa, ihmettelee siinä olevan juoman väriä ja huikkaa Noelille olohuoneeseen:
”Mitä sä oikein keitit meille tänä iltana?”
”Me käytiin Marikan kanssa eilen teekaupassa ja se suositteli tuota. Se on rooibosta, Etelä-Afrikassa kasvavan punapensaan lehdistä valmistettua juomaa, joka on kofeiinitonta”, Noel sanoo olohuoneesta. Joonas kantaa heille molemmille teekupit olohuoneeseen yrittäen olla läikyttämättä juomaa.
He istuvat sohvalle vierekkäin, Noel asettaa oman teekuppinsa sohvapöydälle nojaten sitten päänsä Joonaksen olkaa vasten. Joonas huomaa Noelin kaulassa hopeisen medaljongin, jota Noel ei ota pois kaulastaan edes nukkuessaan ja kysyy hiljaa:
”Vieläkö sä mietit menneisyyttä?”
”En pahemmin. Sä oot opettanut mulle, ettei sitä kannata miettiä. On mulla joskus niitä päiviä, kun mä katson näitä kuvia tässä ja mietin, miten mun sisarukseni voivat Belgiassa”, Noel vastaa.
”Entä Brett?” Joonas kysyy sitten.
”Se tuntuu joskus pienenä, ikävänä vihlaisuna mun sydämessäni, mut silloin mä yritän muistaa, että sä olet siinä. Sä oot ollut mun tukenani enemmän kuin Brett oli koskaan”, Noel vastaa painaen kevyen suukon mustahiuksisen pojan suupieleen, siirtää sitten huulensa tämän huulille ja he suutelevat pitkään toisiaan.
Joonas katsoo kynttilöitä, joiden liekit lepattavat, niiden luomat varjot leikkivät Noelin kasvoilla saaden tämän näyttämään entistäkin kauniimmalta, mutta jotenkin hauraalta, vaikka Noel ei olekaan sisältä enää niin hauras kuin silloin, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa toisensa.
”Sä oot muuttunut”, Joonas toteaa sitten.
”Niin olen. Mut niin oot säkin”, Noel sanoo.
”Ehkä, mut mä en huomaa sitä niin selkeästi kuin sä”, Joonas vastaa naurahtaen ja vetäen hoikemman pojan tiukasti lämpimään syleilyynsä.
He istuvat siinä kauan, niin kauan kuin kynttilät palavat loppuun ja jättävät huoneen pimeäksi, tee haalenee kupeissa, mutta on kylmänäkin hyvää, kun he lopulta juovat ne. Joonas ajattelee, että voisi jopa tottua tällaisiin rauhallisiin, tunnelmallisiin iltoihin yhdessä Noelin kanssa. Noelin hengitys on rauhallista hänen olkaansa vasten, pojan silmät ovat kiinni ja hän vain kuuntelee toisen hengitystä. Joonas silittää kastanjanruskeita hiuksia kuiskaten sitten Noelin korvaan:
”Mä rakastan sua.”
”Ja mä sua, Joonas”, Noel kuiskaa ennen uneen vaipumistaan.
