Pronswood, paikka sinulle | K-11 | 8/11 raapaleita

[Rin]

Ficin nimi: Pronswood, paikka sinulle
Kirjoittaja: Rin
Tyylilaji: Drama, angst jotain tällästä...? +Horror, fantasia
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Jonkinlaista väkivaltaa, ainakin yks kuolema, "eläinko(k)e(ita)", ihmisten paloittelua yms.

A/N: Kauhea inspiraatio iski kun pelasin yhtä peliä. En mä tiedä mikän tän idea oikeen on, ehkä jonkinlainen esittely tulevalle isommalle tekstille? Maybe... En tiiä täs ois kuitenkin raapaleita for you. Älkää syökö! xd

~o0o~

Ben [200 sanaa]

Aallot ovat isompia kuin luulinkaan. Eivät ne rannasta näyttäneet näin pahoilta, jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt. Nyt oli vain pakko päästä takaisin maihin hengissä.

Valtava aalto tiputtaa mut surffilaudalta mereen. Samalla onnistun lyömään pääni laudan reunaan ja tunnen kuinka suolainen vesi kirvelee tuoreessa haavassa. Vesi värjäytyy ympäriltäni punaiseksi ja raajoja alkaa heikottaa. Ne eivät jaksa enää räpiköidä kohti pintaa vaan huojuvat rentoina paikoillaan. Tämä olisi loppu, pinnalle ei olisi enää paluuta.

Keuhkoja puristaa hapen puute ja tuntuu kuin ne kasaantuisivat läjään. Pinnalta tuleva valo vähenee koko ajan kun vajoan kohti pohjaa.

*
Avaan silmäni varovasti ja tajuan olevani edelleen meren pohjassa. Mitä tapahtui? Miksi mä olen vielä hengissä? Mun piti kuolla, mun piti hukkua näihin aaltoihin. Keuhkoja puristaa taas pienesti ja lähden nopeasti räpiköimään kohti pintaa.

Merenpinta on tyyni ja missään ei näy ihmisiä. Uin nopeasti rantaan ja istuudun hiekalle. Yön pimeydessä huomaan vähän matkan päässä olevan kyltin ja menen sen luokse.

”Lepää rauhassa, Ben.”

Mitä vittua? En mä ole kuollut tai no mä luulin, että olen, mutta en ole.

Kyltin vieressä on muutama kynttilä ja kortti. Mä olen kaikille siis kuollut?

Katson käsiäni, jotka ovat sinertävät. Mä olen ihan kokonaan vaalean sininen!

Samalla huomaan hiekassa viestin:

”Pronswood, paikka sinulle.”

~o0o~

Shei [200 sanaa]

Mä en ymmärrä mitä mä olin tehnyt väärin. Silti kaikki haukku ja kiusas mua. Minkä mä sille mahdoin, että pystyin kertomaan tulevaisuudessa tapahtuvia asioita, jotka vielä kaiken lisäksi toteutuivat? En yhtään mitään.

Äiti käski mun vaan lopettaa ja kun en pystynyt lopettamaan se laitto mut lastenkotiin, jossa oli joku psykiatri. Se kyseli multa aina ihan tyhmiä, joihin mä kuitenkin vastasin parhaani mukaan. Mä ajattelin, että pääsisin näyistä eroon ja voisin mennä takaisin äidin luokse. Vielä mitä!

Täällä mä istun vieläkin sen psykiatrin kanssa. Näkyjä tulee edelleen, ei tosin niin paljon kuin ennen, mutta mä pystyn siirtämään niiden näkemistä vähän eteenpäin ja katsoa ne kun mä olen yksin eikä kukaan välitä.

Pelottavinta sen tässä on sen lisäksi, että ne näyt toteutuvat, on se, että mua seuraa joku tyyppi. Se kirjottelee kaikkialle samaa viestiä. Se alko mun ekasta näystä vuos sitten. Joka paikassa lukee: Pronswood, paikka sinulle.

*

Taas oli yks kallon kutistajan tunti ohi ja menin suoraan sänkyyn. Näiden tuntien jälkeen väsyttää aina ihan sikana.

Olin jo ummistamassa silmiäni kun huoneen toisella laidalla oleva tietokone alkoi hurisemaan. Nousin vaivalloisesti ylös ja kävelin tietokoneen luokse. Katselin pimeää näyttöä hetken kunnes siihen aukesi joku sivu. Ylälaidassa luki Pronswood. Tällä kertaa mä lähtisin pois täältä.

[Rin]

Zoe [300 sanaa]

Mä näin kuinka äidin silmistä paistoi järkytys.

”Mitä sä nyt ole mennyt tekemään?”

”En mä mitään. Se vaan—” Mä en kerennyt sanoa asiaani loppuun kun se jo hätyytteli mua ovesta ulos kohti autoa. Se heitti mulle rullan talouspaperia ja mä kuivailin verta siihen.

Lopulta mä istuin sairaalassa ja katselin kun lääkäri yritti saada verenvuotoa loppumaan. Sitten se kieritti siihen puhdasta sideharsoa.

”Tälläisessä tilanteessa ei paljoa voida tehdä vaikka haluttaisiinkin. Luu on niin pahasti murskaantunut, että siihen ei voida laittaa proteesiakaan. Amputaatio jäljestäkään ei tule kaikista siistein, mutta se on nyt ainut asia mitä me voidaan tälle tehdä” se totesi ihan rauhallisena.

Äiti näytti siltä, että se pyörtyis siihen paikkaan. Mä vaan katselin kättäni, joka oli murskaantunut raksalla. Siitä ei ollut kuin 2/3 osaa jäljellä. Sormista ei ollut tietoakaan saati sitten kämmenestä tai ranteesta.

*

Muutaman viikon päästä meille soitettiin, että ne niillä oli joku juttu, joka mun käden paikalle voitaisiin kiinnittää.

Me mentiin annettuun osoitteeseen ja no sanotaan vaikka niin, että se ei ollut mikään siisti ja asiallinen sairaala. Se oli joku vanha varasto rakennus. Äiti luuli jo hetken, että se oli pilaa, mut mä halusin silti mennä kattomaan.

Me löydettiin sieltä oikea henkilö, joka tarjos jonkinlaista koukkua mun käden paikalle. Se oli sellanen koura, missä oli kolme juttua joilla pysty tarttumaan. Sellanen kun niissä kourapeleissä on. Tää oli vaan vähän järeempi tavara.

”Jos sä otat sen, sä et enää ole mun lapseni. Kotiin on turha tulla ton kanssa.” Näin se sano mulle ja no sen jälkeen mä en oo kotona ollutkaan. Se lähti heti pois ja mä jäin sinne odottamaan, että se tyyppi kiinnittäisi sen paikoilleen.

Oliko se hyvä päätös? En tiedä. Kannattiko sen takia menettää kotinsa ja perheensä? En osaa vastata siihenkään, mut en mä koskaan oikeestaan välittänyt. Mä olin vähän tunnevammainen ihminen, sille vaan ei voinut mitään.

[Renana]

Hellurei kommenttikampanjasta!

Alkuvaroituksena sanon, että en ole hyvä kommentoija. Mutta harjoitus tekee mestarin, yrittänyttä ei laiteta, jne.

Tämähän on kutkuttava! Tyyppejä, joista yhden pitäisi olla kuollut, toinen joka näkee tulevaisuuteen, ja kolmas tunnevammainen ikävästi kätensä menettänyt. Ja sitten se Pronswood. Mulle tulisi ekana mieleen että se olis joku "taivas" tai kaupunki, jossa ihmiset vois viettää onnellista elämää, happy end ja näin edelleen. Mut oon luultavasti väärässä.
Suosikkihahmokseni näistä kolmesta esitellystä nousi Zoe. Hänellä kun ei vielä tuo Pronswood noussut esille, niinkuin Benillä ja Sheillä. (Shei on muuten ihana nimi, ihan omasta päästäkö olet tuon kehitellyt?)

Kielioppivirheitä en bongaillu kuin pari.

Taas oli yks kallon kutistajan tunti ohi ja menin suoraan sänkyyn.

Kallonkutistaja yhteen.

Muutaman viikon päästä meille soitettiin, että ne niillä oli joku juttu, joka mun käden paikalle voitaisiin kiinnittää.

Tuolla on ylimääräinen "ne".

Eipä mulla muuta kun kiitos kutkuttavasta lukukokemuksesta ja jatkoa innokkaasti odottaen!

[Rin]

Renana kiitos kommentistasi. Mäkään en ole hyvä kommentoija... Pronswoodin ajattelin siis sisäoppilaitokseksi tai jonkinlaiseksi kouluksi. Ja ja... Höm joo Shein keksin ite ja tosiaan munkin lemppari tähän mennessä on ollut Zoe. Tai nyt Leela... En tiiä... :p :DD

A/N: Pientä blokkia ollut päällä, mutta uutta osaa pukkaa taas. Oon nyt laskenu montako osaa tähän tulee ja se on se yht. 14. 4/10 jee. Voi kestää hetki, et saan tän loppuun asti, mut eihän meillä muuta olekkaan kuin aikaa. Rupesinpa runolliseksi...

Leela [reilu 300 sanaa]


”Noniin, kulta. Näin on paljon parempi” äiti hyssytteli samalla kun se laittoi silmälappua mun vasemman puoleisen silmän päälle.

Mulla ei ole hajuakaan mistä kaikki oikeasti lähti, mut mä luulen, et se oli se yks uni. Siitä seruaavana aamuna äiti kuljetti mut sairaalaan ja tutkittavaks. Ei mitään. Siinä missä normaalisti olisi pupillit yms., oli nyt vain epämääräinen kuvio. Kukaan ei ollut osannut tulkita sitä tai mistä se oli tullut.

Kuten jo sanoin kaikki alkoi todennäköisesti siitä unesta. Mä en muista tarkalleen mitä siinä tapahtui, mut siinä oli joku hahmo. Se ei ollut ihminen tai mikään minkä olisin tunnistanut, se oli tumma ja uhkaava. Mä en myöskään tiedä mitä se mulle ehdotti, koska kuitenkin mä olin suostunut johonkin. Sinä aamuna mä heräsin kauheaan kipuun mun toisessa silmässä. Menin vessaan katsomaan peilistä ja mun silmä oli sellainen kuin se nyt on.

Neljä vuotta mä olen käyttänyt rumaa silmälappua. Ja nyt, no nyt mä olen lopen kyllästynyt siihen. Ihmiset arvostelee enemmän sitä hemmetin silmälappua kuin pelkkää silmää. Äiti vaan ei tykkää siitä, et en käytä sitä.

*

Lähiaikoina mä olen alkanut näkemään ties mitä kummituksia. Ok, ei ne kai kummituksia oo, mut silti ne on jotain tosi pelottavia. Ne pyörii ihmisten ympärillä, ikään kuin suojellen. Jokainen niistä on erilainen, kellään ei ole samanlaista.

Yks yö se sama hahmo ilmestyi taas mun uneen. Ja nyt mä jopa muistan mitä se sano. Se selitti, jotain ihmisten sieluista ja siitä miten mun silmällä niitä voi nähdä ja hallita.

*

Viime viikolla, mut erotettiin kokonaan koulusta. Aiheutin ”liikaa hämminkiä”, joten nytkin mä vain makoilen sängyllä ja odotan, että jotain tapahtuis.

”Leela? Sä olet saanut kirjeen” äidin pää kurkistaa oven raosta. Mä nappaan kirjeen ja avaan sen, samalla kun äiti katoaa paikalta.

Se oli jonkun koulun mainos. Pronswood… Mä en ole koskaan edes kuullut moisesta. Avaan netin ja googletan koulun, mutta nettisivut ovat todella suppeat. Ei mulla kuitenkaan ole muutakaan paikkaa, joten lähetän hakemukseni koululle. Ei se ota, jos ei anna.

[Rin]

A/N: Huu sainpas jatkoa kirjoitettua. En tiiä mitä oon tossa aikasemmassa viestissä säätäny, mut 13 näitähän siis tulee.

Josh

Päänsärky paheni koko ajan. Nykyään sitä särki useamman kerran päivässä ja syy oli tuntematon. Kukaan lääkäreistä ei osannut sanoa, mikä syy oli. Jotkut epäilivät ties mitä aivokasvaimia, mutta mä tiesin, että se ei ollut mikään kasvain.

Periaatteessa mä aiheutin säryn itse. Mä tappelin aina vastaan sitä ääntä mun päässä. Se ei ollut mikään pieni omatunnon ääni. Ei, se oli jotain isompaa. Se oli joku, joku joka pääsee ihmisen pään sisälle. Ja ei, mä en nyt tarkoita mitään poppamiehiä tai kallonkutistajia. Mä tarkoitan jotakin.

”Turhaan tappelet vastaan. Ennemmin tai myöhemmin mä saan sut kokonaan valtaani” ääni mun päässä taas aloitti. ”Nyt annat vaan olla ja me voidaan elää kivasti rinnakkain elämämme loppuun asti.”

”Miten niin muka rinnakkain? Ethän sä muuta yritäkään tehdä kuin päästä musta eroon.”

”Ei, ei, ei. Sä olet nyt ymmärtänyt tän jutun ihan väärin. Mä en yritä päästä susta eroon. Mä haluan vain, että sä… hmm… No teet niin kuin mä sanon.”

”Ja mitähän sä sit käskisit mun tehdä?” Mä jatkoin vain uteliaisuudestani.

”No… Sanotaan vaikka, että riippuu ihan henkilöstä ja hetkestä. Anna mä todistan sanani.”

”Ja miten sä sen ajattelit tehdä?”

”Näetkö ton pojan tuolla?”

”Hm? Aa joo. Se on Mark, mun henkilökohtainen kiusaajani.” Totesin täynnä vihaa tuota henkilöä kohtaan.

”Aina vain parempi…” ääni kuiskasi mun päässäni. ”Nyt kävelet sen luokse ja teet niin kuin mä sanon.”

Sivustakatsojalle se ei näyttänyt kummoiseltakaan yhteenotolta. Josh käveli Markin luokse ja katsoi tätä hetken silmiin. Sitten koulunvalot sammuivat hetkeksi. Kaikkialla oli pilkkopimeää. Osa oppilaista säikähti kuollakseen äkkinäistä pimeyttä ja osa ylisti luojaa tunnin keskeyttämisestä. Harva kuuli kuinka, joku putosi tuolilta ja löi päänsä pulpettiin.

Kun valot viimein palasivat, yksi oppilaista makasi verisenä maassa. Oppilaat kiljuivat lisää samalla kun opettaja riensi lapsen luokse. Mark kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, jonne hän kuoli melkein heti.

”Sanoinhan, että se onnistuu, eikä kukaan huomaa yhtään mitään.”

[Rin]

A/N: Jea nyt sain inspiraation taas kiinni. Jos se ei vaikka heti karkaisikaan. Nää on vähän tälläsiä häröpalloja, kun ne ei oo ihan tasalukuja. :p Enjoy (jos tästä nyt voi)

Wendy

Neulat lävistivät ihoa ja letkut kiinnittyivät nahan ja karvojen sekaan. Laitteet piipittivät ja se hermostutti pientä kettua, joka oli väkisin kiinnitetty tutkimuspöydälle. Nahkaremmit painoivat tassujen alapuolelta ja raajat olivat muutenkin epämukavasti. Kuonokoppa kiristi ja aiheutti hiertymiä.

Sitten se alkoi.

Monitorit alkoivat piipittää hullun lailla, letkuissa virtasi nesteitä ja valtava kipu sykki ketun sisällä aaltoina. Kettu vikisi ja ulvoi henkensä edestä, samalla kun kouristukset voimistuivat. Vähitellen raajat pitenivät ja luut muotoutuvat uudestaan. Keskivartalo piteni ja vaihtoi muotoaan. Tassut muuttuivat kämmeniksi ja pään muoto muuttui.

Juuri kun karvat alkoivat kadota iholta, oli kettu tyttö saanut tarpeeksi voimia rikkoakseen nahkaremmit, jotka pitelivät tätä paikoillaan. Äkkiä hän oli vapaana ja riuhtomassa itseään letkuista irti.

*

Muutama päivä myöhemmin uutisissa puhuttiin, kuinka kaupungin laidalla olevalta laboratoriolta oli löydetty seitsemän ruumista, murskana olevia laitteita ja rikkinäinen tutkimus pöytä. Pöydässä oli isoja raapimisjälkiä, jotka muistuttivat ketun tekemiä, jotka kuitenkin olivat liian isoja. Yksi henkiin jääneistä tutkijoista oli kertonut, pieleen menneestä mutaatio kokeesta.

*

Jo useamman päivän häntä oli vainottu aseiden kanssa. Nyt hän piileskeli syvällä metsässä puiden varjoissa ja odotti. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

Lopulta hänen takaa kuului askelia. Ketun puolikas kääntyi ympäri nähdäkseen varjoissa seisovan hahmon.

”Tule. Mä vien sut pois täältä.”

”Takaisin Sinnekkö?” Hän ei tiennyt, että osasi puhua toiselle, mutta nähtävästi se oli ollut osa mutaatiota.

”Ei.”

Jostain syystä toinen luotti tuohon tummaan hahmoon ja lähti hitaasti seuraamaan tätä.

Hänhän ei menisi takaisin siihen huoneeseen.

~o0o~

Ditha

Viiltävä kipu levisi käsivarresta ylöspäin. Lämmin veri valui kättä jäljelle jäänyttä kättä pitkin. Joku yritti painella verta pois, samalla kun rimpuilin ja yritin päästä irti pöydästä. Köydet olivat kuitenkin liian kireällä ja tiukalla.

Neula alkoi pistellä käden pätkässä, kun siihen vihdoin alettiin ommella toista kättä paikoilleen. Se oli jonkun toisen käsi. Ei mun.

Sama operaatio toistui liian monessa paikassa. Jalkoja ja käsiä leikeltiin. Vatsan sisälmyksiä vaihdeltiin toisiin ja koko tämän ajan mä olin tietoisesti hereillä. Kukaan ei ollut viitsinyt nukuttaa mua ensin. Minkälaista mielihyvää joku tästä oikein sai?

*

Lopulta mä heräsin jostain ties mistä. Kaikki raajat liikkuivat suht hyvin, aika vaivalloista se vaan oli. Nousin hitaasti ja varovasti ylös ja katselin ympärilleni. Kaikkialla oli pimeää.

Sitten katseeni kiinnittyi puunrunkoon, johon oli vaivalla raaputettu sana: Pronswood. Samaan aikaan joku käveli puun takaa esiin. Hän jäi seisomaan niin, että häntä ei erottanut kunnolla. Sitten pienellä käden liikkeellä tämä viittasi mua seuraamaan. Sen jälkeen sitä ei enää erottanutkaan.

Ja lopulta mä lähdin varovasti hoipertelemaan sen perään.

[Rin]

A/N: Täällä taas tämän tekstin kanssa. Mut tää osallistuu tosi säälittävästi Albumihaasteeseen P!nkin kappaleella Bad influence. Mul tulee nimittäin niin kiire ton haasteen kanssa, mut haluun ainakin yrittää saada sen tehtyä. Ja lisäks tällä saan HeHeä eteenpäin. Yhtenä haasteena oli saada tää sarja loppuun. Yritys on kova. Teksti itsessään on huono, en tykkää ollenkaan, mut oli pakko saada jotain tehtyä. Dx Pidemmittä puheitta...

Sting & Clara

”Mä en vieläkään tajua miksei kukaan halua leikkiä meidän kanssa”, Clara sanoi hiljaa.

Sting oli pysyi hiljaa ja jatkoi siskonsa hiusten letittämistä.

”Mä tiedän, että me ollaan erilaisia kuin muut tai siis niitä pelottaa pimeä ja möröt sänkyjen alla, me taas oikein odotetaan, että nähtäis mörkö tai useampikin ja aina iltaisin kun alkaa hämärtää muut juoksee sisälle ja me ulos.”

”Ei tuo ole mun mielestä kovin hyvä perustelu siihen, että miksi ne ei halua olla meidän kanssa.”

”No joo, mä tiedän, mut kuitenkin. Samankaltaisia asioita on niin paljon. Me kerätään pihalta hämähäkkejä lemmikeiksi sillä aikaa kun muut leikkii puistossa. Me –”

”Joo mä tajusin mitä sä tarkoitat…” Sting keskeytti lopulta siskonsa.

Hän sitoi tekemänsä letin kiinni ja istui kaksoissiskonsa viereen. Clara tuijotti herkeämättä kopiotaan, kun tämä huokasi syvään ja jatkoi sitten.

”Ehkä ne ei halua olla meidän kanssa koska me ollaan niin erilaisia. Me ei olla kiinnostuneita samoista asioista ollenkaan. Sitä paitsi muitakin orpoja vältellään. Ei me olla mikään poikkeus.”

”Mut mä haluisin silti, et ne joskus leikkis meidän kanssa…”

Sting tarttui lujasti siskonsa kädestä ja sanoi:
”Etkö sä ymmärrä? Ei ne koskaan tule leikkimään meidän kanssa. Ei niitä tule koskaan kiinnostamaan. Niiden mielestä me ollaan vaan jotain outoja lapsia orpokodista.”


”Sting ja Clara, teille tuli postissa kirje”, joku orpokodin työntekijöistä tiputti kirjeen tyttöjen naaman eteen, kun nämä lopettelivat aamupalaansa.

Siskokset katsoivat kirjettä pitkään. Kirjekuoressa ei lukenut muuta kuin heidän nimensä ja orpokodin osoite. Lähettäjästä ei ollut tietoakaan. Sitten Sting otti kirjeen käteensä ja repi sen varovasti auki Claran jännittäessä vieressä. Nopeasti tyttö luki kirjeen läpi ja nosti katseensa Claraan.

”No mikä se on? Mitä siinä sanotaan?”

”Se on… jonkun koulun mainos. Kuuntele tätä: Koulumme tarjoaa erilaisia tapoja oppia elämisen alkeet. Koulu on suunnattu pääasiassa erilaisille nuorille, joilla on jokaisella omat henkilökohtaiset ongelmansa, joihin yritetään löytää ratkaisu.”

”Mitä toi tarkottaa?”

”Sitä, että me päästään pois täältä sellasten ihmisten luokse, jotka ei katso meitä kieroon ja jotka auttaa meitä olemaan normaaleja.”

”Oikeesti?”

I'm off to see the doctor
I hope she has a cure
I hope she makes me better
What does that even mean? We don't know

[Nekotorachan]

Tää veti sanattomaks, en oikeesti keksi mitä kommentoida. :'D Mutta tää on hyvä ! Mä ainakin tykkäilin, sun kirjotustyyli on niin hyvä ja mukaansa tempaava. :3 Mä oikeesti tykkäsin lukee tätä ~ c: nyt tuli vähän kökkö kommentti ~ pahoitteluni siitä. c:

Nekotorachan poistuu tanssahdéllen ~ •