Tekstin nimi: Oliivin muotoiset planeetat
Kirjoittaja: Nauha
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Tupakointi, humalahakuinen juominen mainintana
Hahmot: Mihail ja hänen perheensä. Takaumassa Reena.
Paritus: Mihail/Reena
Yhteenveto: Tiedän, että viikkojenkin päästä nypin pitkiä karheita hiuksiasi lakanoistani ja lattialautojen väleistä miettien, mistä sinä luulit minun valehdelleen. A/N: Halusin kirjoittaa jotain Mihailin taustasta nykyajan puitteissa. Dialogivetoisuus tuntui jotenkin hyvältä tavalta, yritin olla tekemättä siitä liian sekavaa. Olen jotenkin ihastunut näihin kahteen, enkä pääse niistä eroon. Aiemmat ilmestymiset siis
Puutostiloja (K-15) ja
Sunnuntaiteuras tai tyttö sekaisin (K-11) –teksteissä, joille tämä on eräänlainen itsenäinen jatko-osa.
Originaali10 #2 haasteeseen sanalla takaisin.
Kotitalon pihaan kulkee tie, joka on yhtä lumipenkkaa ja ajaessa kuin perunamaa tai suo.
Tultaessa koira haukkuu ja ikkunoissa heilahtaa. Pimeä auto houkuttaa hetken liian pitkään ja ulkona pakkanen pusertaa kasaan.
Jo eteisessä tervehtii lämmin ja tuoksuu koti ja jokin, joka yhä muistuttaa äidistä.
”Istu niin keitetään kahvit”, mamma sanoo ja äänensävy on napakka. Ei sille sanota ei, vaan istutaan pöydän ääreen puiselle penkille, ja odotetaan hiljaa.
”Kävisit edes joskus kotona.”
”Enkös mä tässä ole?”
”Älä viisastele.”
Kastan pullan kahviin, jossa on ehkä enemmän maitoa ja sokeria kuin muuta.
Mamma istuu vastapäätä, juo kaljupääkahvia ja mulkoilee.
”Olisit voinut soittaa. Oltaisiin pyydetty veljiäsikin. Syömään vaikka.”
”Ei kai sitä nyt sentään.”
”No saunaan kuitenkin.”
Keittiön seinältä katsoo takaisin perhepotretillinen vakavia kasvoja. Olo on liian rento ja koko päivän kivistäneet jalat löytävät oikean asennon.
”Pitäisi yöksi takaisin kaupunkiin.”
”Saunaan on jäätävä.”
Pulla takertuu kurkkuun, mutta mamman katse on vakava. Aina hapan kuin piimälimppu.
Saunan jälkeen porrastasanne sulaa ja jäätyy kiinni farkkukankaaseen. Tupakat sytytetään hiljaisuudessa ja poltetaan niin, että ratisee. Boris on 27 ja vaikeana tai välinpitämättömänä muka.
”Mamma sanoi, että pidit kiirettä kaupunkiin. Onko sulla nyt joku tyttö sitten siellä?” veli kysyy äänessään teeskenneltyä huolettomuutta ja tilanteen pakkoa. Kyllä sitä oikeasti kiinnostaakin.
”Reena vain.”
”Se sama Reena? Kuin silloin?”
”Aina.”
”Eikö se ollut ihan hullu ja vihainen?”
”Taisi se vähän olla.
Katseessa on kummastusta ja pakkanen käy korvalehtiin.
”Eikä se mua odota kuitenkaan. Missään. Tulee vain ja menee”, sanon ja Boris karistaa housuilleen.
○○○
”Mihail?” sinä sanoit epäluuloisena ja katsoit kulmat kurtussa. Tupakka roikkui huulten välissä kuin häntä. Heilahdellen.
”Et sinä näytä venäläiseltä.”
”En olekaan.”
”No mikä nimi tuo sitten on olevinaan?”
”Isä tutki venäläistä kirjallisuutta. Piti liikaa Mihail Šolohovista. Hiljaa virtaa Don ja Aron raivaajat.”
”Jaha. Kerro isällesi, että valitsi typerän nimen.”
”Lähetän terveisiä.”
Sinun hiuksesi olivat sekaisin jo silloin, ja silmissä liian vahvasti meikkiä. Boris oli käskenyt olla nolaamatta itseään ja minä olin pureskellut kynteni verille siitä hyvästä. Pihalle ei ihmisten paine tuntunut.
Sinä katsoit kulmien alta ja kumosit kurkkuun halvinta valkoviiniä suoraan suulta. Olemattoman väriset, ne kulmakarvasi, niin ajattelin heti.
”Et sä sanois isälles noin. Et sä ole sellainen tyyppi.”
”Minun isäni on kuollut.”
”Ai. No sitä suuremmalla syyllä.”
Et sanonut ´otan osaa´ tai ´sepä ikävää´ vaan katsoit vain. Kuin kaikki olisi ollut minun syytäni. Sinun kanssasi kaikki oli aina minun syytäni ja sen illan jälkeen me palasimme siihen totuutena. Minuun istumassa kivisellä kynnyksellä sydän tempoillen ja sinuun katsomassa alas uskomatta tai luottamatta.
”Siristä silmiäs, niin tähdet näyttää ihan soikeilta.”
Puhalsit savupilven kasvoilleni ja minä saatoin yskiä. Sinä nauroit pahanilkisesti, ja minun silmäni vähän vetistivät savusta tai kitkerästä viinistä, mutta taivaalla planeetat radoillaan olivat kuin olivatkin soikeita.
”Oliivin muotoisia planeettoja”, minä mutisin ja sinä taputit päätäni.
”Niinpä niin. Paprikatäytteellä jos tahdot.”
”Minä - ”
”Tule sisään. Saatan antaa sun koskea paidan alta.”
Minä istuin kynnyksellä loppuun asti ylpeyttä nieleskellen ja Boris raahasi korvalehdestä kotiin. ○○○
Boriksen hiusraja on alkanut kivuta ja pelkään omani puolesta.
”No jäätkö yöksi?”
”Tuskin.”
”Oltaisiin voitu käydä aamulla haudalla.”
”Pitäisi, mutta ei tällä kertaa. Yritän tulla taas ensi kuussa. ”
”Tulisit joskus kun kerran lupaat.”
Niinhän mammakin sanoi.
Kävisit joskus, tulisit kun lupaat. Tulisinhan minä, jos se ei puristaisi koko olemusta kasaan, ja jos ei aina pitäisi käydä niillä haudoilla. Jos ei aina. Jos en aina ajattelisi vain itseäni ja sinua ja tylsyyksiä.
”Miten Viktor muuten?”
”Kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä. Aikovat kuulemma muuttaa Marikan kanssa yhdessä Helsinkiin sitten.”
”Vastahan ne alkoi yhteen!”
”Kolme vuotta sitten.”
”Ai.”
Melkein hävettää, kun lumi vie tulipesältä hengen, mutta virnistän silti. Kyllä me toisemme tunnettaan, edelleen.
Ajan takaisin kaupunkiin kassi täynnä pakasteita ja tuoretta pullaa, käsky tulla uudelleen aiemmin kuin jouluna tai pääsiäisenä. Tukkapöllyä tulisi kuulemma, jos jättäisin tulematta.
"Äitisi pyörisi haudassaan", oli mamma sanonut.
Sinun sukkasi ovat vielä asunnon lattialla ja viesti ikkunalaudalla.
Tiedän, että viikkojenkin päästä nypin pitkiä karheita hiuksiasi lakanoistani ja lattialautojen väleistä miettien, mistä sinä luulit minun valehdelleen. Enhän koskaan, koskaan antanut ymmärtää ja yritin olla ihmisiksikin. Yritin ehkä liikaakin, ja kun suljen silmäni tiedän, että minun planeettani ovat edelleen oliivin muotoisia, aivan kuin silloin.
Eikä äiti turhuuksista haudassa pyörisi kuitenkaan.