Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Genre: Kaihoisa draama
Paritus: Irene/Sherlock, Johnlock
A/N: Hm, tämä taisi oikeastaan olla ensi kerta kun kunnolla kirjoitin Ireneä. Se oli yllättävän hauskaa. Nimen kanssa oli vaikeuksia, yh, en meinannut keksiä mitään. Joten tuollaisen jostain repäisin. Kommentit olisivat, kuten aina, hyvin ilahduttavia.
Summary: Kuolleet eivät syö illallista. He tapaavat sen sijaan suoraan hotellihuoneessa.
Mattapunaa ja pohdintoja
Irene maistuu kitkerältä huulipunalta, eikä laisinkaan teeltä tai aavikkohiekalta. Sherlock ei edes tiedä, miksi odotti muuta. (Niin hän vannoo, vaikka ymmärtää paremmin.) Hänen huuliinsa tarttuu mattapunaa, se imeytyy kuiviin kohtiin ja ehkä, ehkä, pysyy niissä vaikka hän myöhemmin pyyhkiikin suutaan. Irenen sormet ovat liian sirot hänen hiuksissaan, niiden ote saa hänet henkäisemään, ja hän taistelee, jottei työntäisi niitä pois. Sherlock tahtoo iholleen vahvemmat sormet, jotka ovat kuivat sormenpäistä ja tuoksuvat desinfiointiaineelta, imelältä. Hän haluaa naurujuonteet silmäkulmissa, luodin jättämän tähden toisessa olkapäässä. Saa pelkästään punaisten kynsien jättämät juovat iholla ja irrationaalisen syyllisyydentunteen vatsanpohjassaan.
”Shh”, Irene mumisee hänen suuhunsa, kun hänen huulensa aukeavat vokaalin sijasta konsonanttiin. Hänen henkensä pakenee keuhkoista, eikä hän pysty... Irene hengittää ulos, Sherlock maistaa kielellään valheita, eikä hän saa henkeä. Ei saa henkeä, koska Irene ei ole happea vaan häkää, joka salpaa hänen hengitystiensä ja saa hänen silmänsä sumenemaan. Sherlock jatkaa silti, suutelee, sillä he ovat jo kuolleita molemmat. Ei ole syytä hengittää. Sitäkin enemmän syytä unohtaa hetkeksi. Hän avaa silmänsä.
”Miksi?” hän henkäisee ja Irenen hiukset kutittavat hänen poskeaan.
”Kemiallinen heikkous, muistathan”, Irene kuiskii hänen korvaansa, piirtää kielenkärjellään kuvion hänen korvanlehdelleen. ”Se kaataa vahvimmatkin miehet”, Irene kuiskaa ja ehkä tarkoituksella Sherlock kuulee sanojen perään lisäyksen: ja sinä olet heikko, kultaseni. Hän puraisee Irenen huulta rangaistukseksi totuudesta. Irene huokaa ja painautuu lähemmäs. ”Ironista, eikö olekin, herra Holmes.”
Sherlock ei vastaa, sulkee vain silmänsä.
”Ettekä te kaksi edes koskaan... olenko oikeassa?” Irene kysyy keskustelunomaisesti, eikä hän edes vaivaudu pudistamaan päätään. ”Sääli.”
Sherlock naurahtaa, se on iloton ääni.
”Et ymmärrä”, hän mutisee. Jättää sanomatta, ettei enää itsekään ymmärrä. He olivat olleet niin lähellä, mutta hän oli odottanut, viivytellyt. Säilönyt hymyjä, kuvitellut tuhansia skenaarioita ja muistuttanut itselleen olevansa vääränlainen. Ei kurveja oikeissa kohdissa. Vaarallinen. Hän oli aina muistuttanut itseään, vaikka Johnin silmät olivat toisinaan paljastaneet varovaiset tunteet. Koska aina lopulta John kielsi väitteet. Me emme ole pari. Koska Sherlock oli naimisissa työnsä kanssa. Vaikka John olikin oikeastaan osa hänen työtään, kaikkeaan. Kenties he molemmat olivat odottaneet. Odottaneet oikeaa hetkeä, rohkeutta ottaa viimeinen askel lähemmäksi. Sitten aika oli vain loppunut kesken.
”Voi, en ymmärräkään. Typeryksiä molemmat”, Irene hymisee ja kuljettaa etusormeaan pitkin hänen rintakehäänsä. ”Jos palaat, odottaako hän?”
”En tiedä.”
”Ehkä hän löytää jonkun, jonkun tavallisen, tylsän. Ehkä hänestä tulee onnellinen. Palaatko silti?”
”En tiedä”, Sherlock sihahtaa ja puristaa liian kovaa Irenen lantiosta. Kenties tämän iholta löytyy huomenna mustelmia, merkkejä siitä, että hän on elossa. Sherlock avaa silmänsä ja näkee sinisellä kajalilla kehystetyssä katseessa pehmeyttä, jonka ei pitäisi kuulua sinne. ”Minä... palaan.”
”Hän tulee vihaamaan sinua”, Irene muistuttaa. ”Hän tulee vihaamaan sinua koska valehtelit.”
”En odota mitään muuta.”
Irene nojaa taas lähemmäs ja sipaisee hänen hiuksiaan, nyt pehmeän toffeen värisiksi värjättyjä. Ne saavat Sherlockin tuntemaan itsensä vieraaksi ja sehän on tarkoituskin. Irene suutelee hänen poskeaan hellästi ja hän sävähtää yllätyksestä.
”Mutta, herra Holmes.”
Hän kohottaa naiselle kulmiaan.
”Hän antaa sinulle anteeksi. Ja se on minun häviöni.” Irenen hymy on surumielinen tämän kivutessa pois hänen sylistään. Irene kävelee hotellihuoneen ikkunan eteen ja vetää olkapäilleen huivin huolimatta siitä, että illallakin lämpötila hipoo yhä kolmeakymmentä.
”Mistä tiedät?” Sherlock ei voi olla kysymättä, niin säälittävää kuin se onkin. Hänen ylpeytensä makaa yhä asvaltilla sairaalan edessä, joten ehkei hänen tarvitse välittää. Ei Irene voi edes kertoa kellekään. Kuolleet ovat paljon parempia salaisuuksien pitämisessä kuin elävät.
Irene vilkaisee häntä olkansa yli ja kohottaa kulmiaan.
”Olen samaa mieltä tohtorisi kanssa. Noin älykkääksi mieheksi olette yllättävän tietämätön, herra Holmes.”
”Aiotteko vastata kysymykseeni, neiti Adler?”
”Kuten sanottua, kemiallinen heikkous”, Irene tokaisee ja poimii käsilaukkunsa tuolin selkänojalta. ”Näkemiin. Meidän pitää mennä illalliselle kun olet valmis.”
Sherlock kohottaa toista suupieltään hymyntapaiseen ja kaivaa taskustaan esiin kännykkänsä.
”En ole koskaan nälkäinen.”
”Enhän minä niin väittänytkään, herra Holmes”, Irene hyrisee ja sulkee oven perässään.
