Kirjoittaja: Romppy
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Angst
Summary: Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut oli passitettu linnaan mielipiteideni ja niskurointini takia. Useimmiten pääsin sieltä nopeasti pois tukijoideni takia, mutta tällä kertaa kukaan ei ollut auttamassa minua, eikä minulla ollut omiakaan keinoja päästä täältä ulos. A/N - No huhhuh en olisi koskaan uskonut kykeneväni kirjoittamaan mitään tällaista. Olen henkeen ja vereen fluffyn uskollinen ystävä, mutta vaihtelun vuoksi on ihan mukavaa kokeilla jotain toisenlaisempaa.
Tämäkin on yllätys yllätys alunperin kirjoitettu novellikilpailua varten (en varmaan osaa enää kirjoittaa originaalitekstejä ilman kunnon motivoivaa tekijää) ja aika viime tippaan sen kirjoittaminen jäikin. Sain viime hetken inspiraation keskellä yötä ja lähdin kirjoittamaan sitä sen pohjalta - enkä oikeastaan kadu mitään (vielä), mitä tähän olen vuodattanut. Missä tietenkin olisi voinut parantaa niin vankilaelämän ja ahdistuksen kuvailussa, mutta seuraavaan kertaan sekin.
(niin ja btw olen edelleenkin epävarma ikärajan kanssa, mutta en usko tekstin yltävän mitenkään 15 ikärajan rajoitukseen)Kommentit ovat aina tervetulleita; haluan tietää, missä on vielä parantamisen varaa. Muussa tapauksessa enjoy~
Viimeiset sanat
Askel…
…toinen…
…ja kolmas.
Kuulin, kuinka vartija käytävässä käveli edestakaisin rataansa tuttuun tapaansa. Askellus oli niin rauhallista ja rytmikästä, että siihen olisi voinut melkein kyllästyä.
Minulla ei ollut mitään hajua ajankulusta, mutta olin jo tottunut siihen tunteeseen useita päiviä vai kuukausia sitten. Aikani kului useimmiten siihen, että tuijotin sellini valkeaa ja kulunutta seinää, johon oli aikaisemmat vangit raapustanut oman puumerkkinsä. Joskus tämä tavanomainen ajanvietteeni keskeytyi, kun minut vietiin kuulusteltavaksi ja melkein heti sen jälkeen piestäväksi, kun keskustelu jäi vartijan yksinpuheluksi. Sen jälkeen minut palautettiin takaisin omaan tuttuun selliini useimmiten vielä kurjemman näköisenä kuin miltä aiemmin olin näyttänyt.
En muista, missä vankilassa olisi ollut näin hyvä kurinpito kuin tässä. Vartijoiden askellus oli useimmiten ainoa ääni, jonka saattoi kuulla, koska mekkaloiva vanki pistettiin useimmiten hiljaiseksi. Toisin kuin muissa vankiloissa, täällä mielipiteen ilmaisu saattoi joissakin tapauksissa tarkoittaa myös viimeistä hengenvetoa. Itse en kuitenkaan kutsuisi sitä kurinpidoksi vaan yhdeksi valtioni lukuisista vioista. En pystyisi listaamaan näitä kaikkia vikoja ja epäkohtia, vaikka kuinka haluaisin, mutta voin kuitenkin osoittaa ne pahimmat – ja sen olenkin jo tehnyt.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut oli passitettu linnaan mielipiteideni ja niskurointini takia. Useimmiten pääsin sieltä nopeasti pois tukijoideni takia, mutta tällä kertaa kukaan ei ollut auttamassa minua, eikä minulla ollut omiakaan keinoja päästä täältä ulos. Olin tottunut odottamaan ja järjestämään ajatukseni uudelleen uutta vastaiskua varten, mutta tällä kertaa olin pitkän odottelun jälkeen luopunut ajattelemisestakin. Yritin kuitenkin olla vaipumatta epätoivoon, vaikka se toisinaan oli vaikeaa.
Minulla on useita nimiä niin kuin rakkaalla lapsella. Minua saatetaan samassa lauseessa kutsua vapauttajaksi, äidiksi, maanpetturiksi ja saastaksi. Saatan olla noita kaikkia ja en yhtäkään, mutta itse pidän itseäni tavallisena nuorena opiskelijana, jolla on unelma kuin kellä tahansa muulla ikäiselläni. Haaveilen valtiosta, joka on vapautettu tyranniasta, pelosta ja väkivallasta, ja jossa jokainen ihminen saa olla sellainen kuin hän haluaakin olla.
Olin tavallaan vapaustaistelija tai vähintäänkin toisinajattelija.
Yllättäen sellini ovi avattiin, mutten ollut kovin yllättynyt siitä. Minut oli ennenkin viety sellistäni ulos aina mistäkin syystä ja palautettu aina takaisin, joten tämäkään kerta tuskin olisi sen ihmeellisempi. Nostin katseeni vartijaan odottaen, mitä hän aikoisi tehdä minulle seuraavaksi.
”Ylös siitä, sinua jo odotetaan”, vartija käski.
Olin aina inhonnut sitä, että minua käskettiin mielivallan mukaisesti ja kohdeltiin kuin koiraa. Nousin kuitenkin vartijan mieliksi niin kuin olin aiemminkin tehnyt lukuisat kerrat, koska minut olisi kuitenkin nostettu kovakouraisesti ylös, eikä vastarinnalla ollut mitään hyötyä. Minut luultavammin vietäisiin taas kuulusteltavaksi, vaikka jokainen kerta oli ollut aina yhtä turha, koska minulla ei ollut mitään sanottavaa heille. Tietenkin se suututti heidät ja sain uuden mustelman kylkeeni muiden seuraksi.
Minua oli kuitenkin kuulusteltu jo tänään, joten olin utelias tietämään, mihin minua vietiin jälleen.
”Luulin, että edellinen yksinpuhelu oli jo tarpeeksi”, sanoin vartijalle, joka laittoi käteni rautoihin.
Ääneni oli muuttunut vahvasta ja päättäväisestä käheään ja vaisuun. Olin kaukana siitä nuoresta itsevarmasta naisesta, joka niin kiihkeään sävyyn puhui kansalaistensa puolesta ja vastusti rohkeasti maansa tyranniaa. Tiesin, että minua yritettiin murtaa, mutta se ei ollut osoittautunut niin helpoksi kuin oli luultu. Olin jopa yllättänyt itseni toisinaan, mutten osannut olla kovin ylpeä tämänhetkisestä tilanteestani.
”Ei sinua kuulustellakaan, hölmö”, vartija vastasi ivalliseen sävyyn.
Vartija töytäisi minut liikkeelle ja horjahdinkin eteenpäin pitäen jotenkuten tasapainoni. Vaikka olinkin valtion tämänhetkinen pahin vihollinen, minua ruokittiin ja pidettiin kunnossa – tosin ruokani koostui lähinnä tähteistä ja seisoneesta vedestä. En ollut nähnyt itseäni peilistä pitkään, pitkään aikaan, mutta tiesin, että tuskin tunnistaisin itseäni enää likaisten hiusteni alta.
Olin jo oppinut kulkemaan vankilassa niihin tiettyihin paikkoihin, joihin minut useimmiten vietiin. Tällä kertaa vartija ohjasi minut täysin tuntemattomaan suuntaan, ja vasta nyt minulla heräsi epäilys määränpäästäni. Ehkä minua kidutettaisiin uudella tavalla tai ehkä minut vietäisiin toiseen selliin. Ehkä minut päästettäisiin jopa vapaaksi. Tukahdutin nopeasti kasvavan toivon, koska ennenaikainen toiveajattelu aiheutti useimmiten karvaimman pettymyksen.
Taakseni liittyi yksi vartija lisää saattamaan minua tuntemattomaan määränpäähän. Vilkuillessani ympärilleni huomasin useimman vartijan hymyilevän epäilyttävän tyytyväisenä ja muutaman vangin seuraavan uteliaana kaltereidensa takana kulkuani. Tähän saakka vartijat olivat mulkoilleet minua kuin luonnonoikkua (ehkä olinkin sellainen), mutta nyt sain osakseni jopa pilkkausta. Vaistoni sanoi, että mitä tahansa olikin tulossa, se ei voinut olla ainakaan hyvää.
Minut vietiin rautaisia portaita alas kapeaan käytävään, jossa oli jo jonossa muita vankeja. Meitä ei ollut kovin montaa, enkä tunnistanut yhtäkään heistä. Vartija takanani tönäisi minua aavistuksen eteenpäin ja jätti minut jonon perään odottamaan. En uskaltanut katsoa taakseni. Ei minun olisi tarvinnutkaan, koska ainoa asia, jonka olisin voinut nähdä, olisi ollut vartijan ruma naama. Keskityin kurkkimaan muiden vankien päiden ylitse, mikä meitä mahdollisesti odottaisi edessä. Pian kuulinkin raskaan oven aukeamisen ääntä ja käytävään tulvi auringon valoa. Jono lähti liikkeelle ja seurasin sen mukana.
Kävellessäni oviaukon kohdalle edessä avautuva auringonpaiste sokaisi minut valollaan hetkeksi ja siristelinkin arastaviani silmiäni. Näköni kuitenkin palautui, vaikka näkökenttäni oli täynnä laikkuja johtuen kirkkaasta valosta. Tunsin, että minua tönättiin eteenpäin ja jatkoin kävelemistä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että vartijat takanani eivät enää seuranneet minua ja että jonomme ei koostunut kovin monesta vangista.
Katselin ympärilleni ja huomasin pian, että olimme tulleet isolle sisäaukiolle. Korkeilla muureilla oli riviin asettuneita vartijoita aseidensa kanssa, mutta myös siellä täällä aukiolla oli muutama sotilas. Minulle tuli nopeasti tunne, että halusin pois paikalta mahdollisimman nopeasti ja katselinkin mahdollisia pakoreittejä, mutta jokainen mahdollisuus oli poissuljettu. Jos lähtisin juoksemaan, minut ammuttaisiin siihen paikkaan.
Yhtäkkiä kuulin jossain käskevän huudahduksen ja pysähdyimme hetkeksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulimme uuden käskynhuudon ja lähdimme jälleen kävelemään. Näin pian, mitä meitä oli odottamassa. Meidät johdatettiin seisomaan ison kuopan eteen riviin ja edessämme oli odottamassa rivi aseistautuneita sotilaita. Tämä oli
teloitus.
En tietenkään ollut ainoa, joka tajusi kohtalonsa, nimittäin eräs toinen vanki jonossa joutui ilmeisesti pakokauhun valtaan ja lähti epätoivoisesti juoksemaan pois. Sen tuloksena hänet tietenkin ammuttiin siihen paikkaan ja raahattiin alas kuoppaan muiden ruumiiden joukkoon. Tämä ei ollut arvokkain tapa lähteä, vaan minut haudattaisiin muiden rikollisten kanssa isoon joukkohautaan. Mahdollisesti minua yritettäisiin halventaa kaikin mahdollisin tavoin ennen kuolemaani, jotta nyyhkyttäisin viimeiset hetkeni säälittävimmällä tavalla.
Totta kai minua pelotti, en tietenkään halunnut vielä kuolla. Minua ei kuitenkaan tultaisi ampumaan ensimmäisenä, vaan edelläni oli yhä kolme muuta vankia. Se ei kuitenkaan riittänyt, eikä oikeastaan mikään muukaan aika maailmassa olisi valmistanut minua sen enempää tulevaan koitokseen. Eniten minua kuitenkin harmitti se, että olisin halunnut sanoa niin paljon vielä, kokea vielä enemmän ja tehdä vielä jotakin merkittävämpää kuin virua sellissä viimeiset päivät ennen kuolemaani. Minut täytti tyhjyys ja se oli paljon lohduttamattomampi kuin mikään aikaisempi tunne vankilavuosinani. Elämäni olisi tässä ja minut todennäköisesti tultaisiin muistamaan typeränä naisena, joka kehtasi vastustaa valtionsa johtoa.
Huomasin, että jossain kauempana istui valtiomme johtaja seuraamassa teloitusta. Minun lisäkseni rivissä oli ilmeisesti muita valtiota vastustaneita henkilöitä, mutta kun heidän nimet lausuttiin omani lisäksi, en tunnistanut vieläkään ketään heistä. Meille lausuttiin tuomiomme ja kerrottiin, että niinkin jalo Isämme oli antanut meille mahdollisuuden sanoa viimeiset sanamme ennen kuolemaamme. Minun teki mieli nauraa lohdutonta ja hysteeristä naurua.
En halunnut sanoa mitään kliseistä, mutten halunnut olla sanomattakaan mitään. Olisin halunnut pilkata vielä viimeisen kerran, mutta minut olisi todennäköisemmin ammuttu kesken lauseen. Edelliset vangit ennen minua hoitivat kuitenkin sen puolen puolestani, joten minun oli keksittävä jotain muuta.
Kolme laukausta tapahtui liian nopeasti ja vuoroni tuli. Kohotin katseeni kohti taivasta ja lausuin mielessäni viimeisen rukoukseni. Jos tämä oli kerta kohtaloni kuolla näin, niin hyväksyisin sen mukisematta. En katunut yhtäkään lausuttua sanaani, enkä yhtäkään tekoani, koska tehdessäni niin olin uskonut tekeväni oikein ja uskoin yhä. Olin elämäni aikana pyrkinyt tekemään aina oikein ja huolehtimaan läheisistäni, sekä huomioimaan, ettei yksikään tekoni aiheuttaisi harmia viattomille. Olin mielestäni onnistunut siinä, mutta jos Jumala oli eri mieltä kanssani, niin sitten en voinut kuin luottaa hänen olevan armollinen minulle.
Laskin katseeni sotilaaseen, jonka oli määrä ampua minut. Nyt oli aikani sanoa viimeiset sanani ja sulkea silmäni ennen laukausta. Olin ehtinyt jo kuvitella, että olisin voinut tehdä tämän lähes tyynesti, kunnes yllätyksekseni tunnistin sotilaan kasvot. Edessäni seisoi mies, johon olin aiemmin rakastunut ja jota rakastin yhä, valmiina ampumaan minut hengiltä.
Ja tietenkin olin järkyttynyt. Silmäni laajenivat kauhusta niin, että pelkäsin silmämunieni pullahtavan ulos kuopistaan. Tuijotin järkyttyneenä sotilasta silmiin niin kauan, että huomasin hänenkin tunnistavan minut ja kauhistuvan samalla tavalla kuin myös minä olin kauhistunut.
Tämän oli pakko olla kohtalon ivaa tai vähintään rangaistus minulle. Kenenkään ihmisen ei pitäisi tulla rakastamansa henkilön ammutuksi tai joutua ampumaan omaa ystäväänsä. Saman tien tiesin, mitä halusin sanoa.
”Hei sinä, ammu minua tähän”, huikkasin hänelle vieden sidotut käteni otsani kohdalle.
Olisin halunnut kertoa hänelle, kuinka paljon rakastinkaan häntä, mutta en hennonut. En halunnut tuottaa hänelle sen enempää mielipahaa kuin joutuisin jo nyt tuottamaan. Sen sijaan ainoa asia, jonka voisin tehdä, oli rohkaista häntä ja antaa anteeksi sellainen teko, joka ei missään nimessä tulisi olla koskaan anteeksiannettavissa. Hymyilin hänelle, mutta samaan aikaan tunsin, kuinka lämmin kyynel valui pitkin likaista poskeani ja silmäni sumentuivat. Suljin silmäni ja laskin käteni otsaltani eteeni, ja jäin odottamaan sitä viimeistä laukausta, joka tulisi päättämään päiväni.
Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut, ja kadun yhä, etten koskaan saanut tilaisuutta kertoa hänelle tunteistani.
