Otsikko: Kuolleita lauluja puiston raunioilla
Tekijä: Haruka
Genre: Slash, drama, dystopia, romance, oneshot
Paritus: Valtteri/ Davis
Ikäraja: S
//Rutto fiksasi ikärajaa alaspäin (vähäistä kiroilua)Varoitukset: Kiroilua ja miesten välistä söpöilyä
Vastuunvapaus: Minun poikia ovat, paikkakuntia en omista, enkä myöskään kappaleita, joista tämä ottaa vaikutteita.
Haasteet: Slash10, Originaali10 #2, Albumihaaste#3 (Tyhjiä sanoja), Yhtyeen tuotanto (Roses)
A/N: Päätinpä sitten kokeilla kirjoittaa tällaisen tulevaisuudesta kertovan oneshotin, joka sijoittuu suurimmaksi osaksi sodassa tuhoutuneille Brittein saarille. Hahmoista sen verran, että toinen heistä on suomalainen ja toinen paikallinen.
Ja Albumihaasteeseen osallistuvasta kappaleesta sen verran, etten ihan tarkkaan kyennyt tulkitsemaan sen sanoja, mutta toivottavasti edes jotain. Olavin sanoitukset nimittäin ovat välillä aika haastavia sisällyttää pidempiin teksteihin. Toivottavasti tästä ei tullut kauhean tönkkö ja kliseinen.
Nuo tuolla siteeraamani lyriikat kuuluvat muuten Poets Of The Fallin biisiin "Roses", jota en omista.
Jos joku lukee tämän, olisi kiva kuulla kommenttia
Vuonna 3000 musiikki on lähes kadonnut kolmannen maailmansodan rikki repimästä maailmasta. Pohjoismaat ja osa Venäjästä on yhdistetty omaksi valtiokseen. Mutta kukaan ei osannut aavistaa, että myös Brittein saarilla olisi useamman vuoden kestäneen sodan jälkeen elämää. Sinä aamuna mä heräsin Lontoossa pieneltä sivukujalta, jonne olin yön tultua ryöminyt nukkumaan lehtiin kääriytyneenä. Yksi niistä lehdistä oli mun aikoinaan ostamani suomalainen, peruskoululaisten omiin juttuihin pohjautuva ”Kevätpörriäinen”, jota ei enää varmaankaan Suomessa tehtäisi. Ei ainakaan nyt, kun Suomesta oli tullut yhteinen valtio muiden Pohjoismaiden kanssa. Mä olin lähtenyt pakoon meidän molempien naapurimaiden alaisuuteen joutumista enkä ollut perustellut kenellekään lähtöäni, en edes sukulaisilleni.
Brittein saarista, tai siitä, mitä niistä oli jäljellä sodan jälkeen, oli tullut mun turvapaikkani. Mä olin vaellellut enimmäkseen autioita katuja, hengittänyt sisään ja ulos tyhjiä sanoja, kun kukaan vastaantulija ei pysähtynyt juttelemaan mun kanssani ja tunsin oloni ulkopuoliseksi. Samalta musta oli tuntunut Suomessakin, mut silloin mä olin suhtautunut asiaan eri tavalla ja purkanut ahdistustani juomalla viiniä ja turvautumalla kaikkiin mahdollisiin teknisiin laitteisiin, joita silloinen yhteiskunta oli meidän huvitukseksi tuottanut.
Vaikka sota oli ollut raivokas, se ei ollut vienyt kulttuuria, kirjoja ja kuvataidetta. Musiikki oli lähestulkoon kadonnut sen seurauksena, mut enpä mä osannut kaivata sitä Briteissä. En ollut kaivannut sitä Suomessakaan.
Mä kohottauduin seisaalleni kylmästä maasta, jossa olin nukkunut lehdet peittonani ja patjanani. Mä en tiennyt, joutuisinko tulemaan seuraavaksi yöksi takaisin samaan paikkaan nukkumaan, ei sillä, että mä edes olisin halunnut tulla takaisin. Ravistelin viileydestä jäykistyneitä vaatteitani, venyttelin jäseniäni ja mun ensimmäinen ajatukseni sinä aamuna oli, että mä tarvitsisin jostain mahdollisimman nopeasti ruokaa ja rahaa.
Kuunnellessani ilmassa painostavasti, usvan lailla leijuvaa hiljaisuutta Lontoon kaduilla, mä mietin, mistä helvetistä mä saisin itselleni rahaa. Puhelimen akku oli lopussa, joten mä en voinut soittaa Suomeen ja pyytää perheeltäni, että lähettäisivät mulle rahaa. Mä olin tuhlannut viimeiset säästöni päästäkseni tänne. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi luultavasti kerjääminen.
Mut ennen kuin mä ehdin nostaa reissussa rispaantuneen, sään syömän hatun päästäni ja asettaa sen maahan eteeni, jotta ohikulkijat voisi heittää siihen lantteja, mun ajatukseni keskeytti hiljainen ääni. Mä höristin korviani: lauloiko täällä joku? Ei, se ei mitenkään voisi olla mahdollista, sillä musiikkihan oli kadonnut.
Ääni kuului hetken päästä voimakkaampana. Mä kuuntelin uudelleen: kyllä, se kuulosti pieneltä laulunpätkältä, kuolleelta laululta, joka oli jostain syystä löytänyt tiensä tänne. Mun uteliaisuuteni otti vallan: mä halusin tietää, mistä laulu oikein tuli, joten lähdin kulkemaan eteenpäin raahaten samalla mukanani muutamaa lehteä, joita ajattelin käyttää seuraavana yönä johonkin majoittumiseen.
Päästessäni Hyde Parkin alkuun, tai niille raunioille, jotka kyseisestä puistosta oli jäljellä, mä kuulin sen laulun jo kolmannen kerran. Tällä kertaa erotin selkeästi sanatkin:
So, when I’m crying alone,
Yeah, when I’m cold as a dying stone
Grow me a garden of roses,
Paint me the colours of sky and rain.
Teach me to speak with their voices.
Show me the way and I’ll try again.Laulajan ääni oli pehmeä ja matala, mä jäin lumoutuneena kuuntelemaan sitä, vaikka en nähnytkään, kuka lauloi. Ja hetken etsittyäni huomasin pienen, värikkään kioskin kaiken harmauden keskellä. Laulu tuli sieltä. Ja mun sieraimiini kantautui rasvaisen ruoan tuoksu, joka sai mun vatsani kurisemaan äänekkäästi. Mä kirosin mielessäni sen, ettei mulla ollut rahaa, vaikka mä olisin tarvinnut ruokaa.
Kioskin ovi avautui ja ulos tuli hoikka, punatukkainen poika, joka asetteli vihellellen rumia, muovisia tuoleja ja pöytiä kioskin eteen. Välillä poika nosti esiliinansa taskusta kostean liinan, jolla pyyhki suurimmat pölyt pöytien pinnasta ja kohotti katseensa hymyillen vielä harmaalle taivaalle kuin toivoen, että aurinko paistaisi tänään. Mä seurasin pojan työskentelyä toivoen, että mullekin hymyiltäisiin vielä jossain, annettaisiin olla aihe juuri siihen. Kuin vastauksena mun ajatuksilleni kuulin, miten matala, pehmeä, laulava ääni huikkasi mulle:
”Huomenta.”
”Huomenta”, mä vastasin hieman häkeltyneenä.
”Eikö ookin kivaa, kun ei sada?” poika jatkoi sitten. Mä nyökkäsin epävarmana mennen lähemmäs poikaa.
Pojalla oli esiliinan lisäksi yllään farkut ja tummansininen pusero, väri korosti pojan punaisia hiuksia todella upeasti. Voi hitto… Ja mäkö en muka ollut koskaan myöntänyt pitäväni pojista? Ruskeat silmät katselivat mua uteliaina punaisen tukan alta ja hymy leveni pojan kysyessä:
”Sä oot uusi täällä?”
”No, oon mä ollut täällä jo muutaman kuukauden. Eilen tuli huhtikuu”, mä vastasin.
”Niin tuli. Ja siksi mä oon tänään erityisen hyvällä tuulella, koska pian ilmat lämpenee Lontoossakin ja mä saan kesäksi taas enemmän asiakkaita kuin mulla on ollut tässä parin kuukauden aikana”, poika kertoi.
Mun vatsani murisi uudelleen kovaäänisesti ja mä huokaisin. Poika kuuli sen ja kysyi:
”Onko sulla nälkä?”
”Onhan mulla”, mä uskalsin myöntää, vaikka mua hävettikin suunnattomasti. Mä en ollut mikään vitun kerjäläinen enkä halunnut varastaa ruokaa saadakseni poliisit perääni. Enkä mä olisi halunnut tehdä itseäni naurettavaksi, koska mä olin kotimaassani saanut kuulla niin paljon romanikerjäläisten aiheuttamista ongelmista. Ja niitä ongelmia oli edelleen, kiitos valtioiden yhdistymisen.
”Mistä sä oot tullut Lontooseen? Sä puhut hassulla korostuksella englantia”, poika jatkoi.
”Suomesta mä oon alun perin, mut tosiaan asunut täällä jo muutaman kuukauden paeten niitä velvollisuuksia, jotka mä jätin taakseni”, mä vastasin ja ojensin käteni pojalle, joka tarttui siihen epäröimättä ja esittelin itseni:
”Mä oon Valtteri.”
”Davis Nixon”, poika esitteli itsensä ja sukunimi sai mut pyrskähtämään ja kysymään:
”Onkohan Richard Nixon sulle jotain sukua?”
”Se USA:n presidenttikö? Enpä usko. Mut hei… Sulla oli nälkä, joten ota vaan tuosta paikka itsellesi ja katso tuolta seinällä olevasta listasta, mitä haluat syödä”, Davis sanoi sitten.
Ja niinpä mä istuin kioskin edessä olevan pöydän ääreen ja rupesin miettimään tilaustani. Davis seisoi kuuntelemassa, kun mä pohdiskelin ääneen ja sitä näytti huvittavan. Mikä musta teki niin huvittavan, että se hymyili jatkuvasti mulle? Mutta sitä hymyä oli mahdotonta vastustaa.
Fish ’N Chips meni multa alas vaivatta ison limun kanssa. Ja kun tuli maksun aika, mä sanoin Davisille pahoittelevasti, ettei mulla ollut rahaa. Se sanoi, ettei se haitannut ja tarjosi mulle töitä kesäapulaisena, jotta mä voisin tienata omaa rahaa ja ettei mun tarvitsisi enää elää kiertolaiselämää. Mä suostuin.
***
Viikkojen kuluessa mä opin tietämään enemmän Davisista. Se oli syntyjään britti ja utelias kuulemaan mun menneisyydestäni, niistä paikoista, joissa mä olin viettänyt aikaa ennen Lontooseen tuloani. Vastaavasti se kertoi mulle siitä, miten suuressa ahdingossa yksi maailman suurimmista kaupungeista oli sodan jälkeen, miten monet paikalliset olivat muuttaneet muualle Eurooppaan ja Amerikkaan töihin ja Lontoo oli kutistunut.
Työskennellessään Davis lauloi kuolleita lauluja, joiden mä olin luullut unohtuneen sodan seurauksena. Mutta Davis ei kumma kyllä ollut unohtanut niitä. Se yritti opettaa muakin muistamaan ja joskus mäkin hyräilin jotain sen laulamaa laulua, joskaan en aina pysynyt niin hyvin nuotissa kuin Davis pysyi.
Mä seurasin useasti katseellani, miten Davis meni ottamaan vastaan tilauksia asiakkailta, miten sen punainen tukka kihartui niskasta, miten sen ruskeat silmät loistivat sen ilmoittaessa mulle tilaukset, jotka me valmistettiin yhdessä. Eräänä iltana poikkeuksellisen kiireellisen päivän jälkeen me jäätiin molemmat vielä siistimään paikkoja, vaikka Davis yleensä jätti sen homman mulle.
”Miks sä halusit jäädä mun kanssani tänne?” mä ihmettelin.
”Mun on vaikea sanoa tätä, mut kiitos helvetisti, että oot ollut mun apuna koko tän kesän”, Davis aloitti.
”Älä suotta kiittele. Kuka tahansa toinenkin mun kanssani samassa tilanteessa oleva olisi varmasti kysynyt sulta töitä”, mä sanoin.
”Ei kun oikeesti… Mä en osaisi kuvitellakaan ketään muuta sun tilalles tänne kioskiin mun seurakseni töihin. Sä ymmärrät mua ja oot ihan omaa luokkaas. Etkä sä oo koskaan tuominnut mua mun laulujeni takia”, Davis sanoi hieman vaivaantuneena.
”Onko sua sitten kiusattu joskus sun laulamisesta?” mä halusin tietää.
Davis nyökkäsi. Siinä vaiheessa mä kiedoin käteni sen ympärille hellästi haudaten samalla kasvoni sen olkapäähän, haistelin sen pehmeitä, punaisia hiuksia, joita mä olin ihaillut ensimmäisestä päivästä lähtien. Davis huokasi syvään, onnellisena ja ennen kuin mä irrotin käteni sen ympäriltä, me suudeltiin ensimmäisen kerran. Mutta kumpikaan meistä ei irrottautunut hetkeksikään siitä suudelmasta. Vasta silloin, kun mä tunsin, että happi alkoi loppua uhkaavasti, mun oli pakko vetää henkeä ja mä katsoin Davisiin, joka nuolaisi huuliaan.
”Mä en haluaisi sun lähtevän takaisin Suomeen”, Davis rikkoi hetken kestäneen hiljaisuuden meidän suudelman jälkeen.
”Kuka väittää, että mä oon lähtemässä. Äläkä nyt ala, saatana, hymyilemään taas niin kuin joku Angelina Jolie”, mä puuskahdin, vaikka en itsekään voinut olla virnistämättä.
Me saatiin kioski suljettua, mut kun meidän piti lähteä eri suuntiin, Davis ottikin mua varovasti kädestä ja sanoi mulle hiljaa:
”Mennään kotiin.”
Ja siinä vaiheessa mä tajusin, että mä olin löytänyt viimein paikan, jonne kuulua, jonkun, jonka vuoksi voisin jäädä siihen, missä mä sillä hetkellä olin.
***
Olavi Uusivirta - Tyhjiä sanoja
Rakkaani, oletko vielä hengissä?
Pöly on laskeutunut ja luojat levolla luomisesta.
Olen vapaa lailla linnun liitämään,
mutta jään ja kanssasi kannan huolta huomisesta.
Televisio on aurinkoni.
Jossain vielä mulle hymyillään.
Jouluvalot ikkunoissa.
Ostin "Kevätpörriäisen", että tuntisin etäisesti eläväni.
Henkeäni ahdistaa, nyt turvaudun tekniikkaan,
joka minun tunteeni tunkeilevat turruttaa.
Viini vaikerrukseni vaimentaa,
hetki vain ja se väkevänä virtana
mieleni muurit murruttaa.
Sinun hymysi on todella vastustamaton,
kun se päivästä toiseen sama on.
Jouluvalot ikkunoissa.
Ostin "Kevätpörriäisen", että tuntisin etäisesti eläväni.
Anna minulle jokapäiväinen taisteluni.
Anna minulle jokapäiväinen taisteluni.
Anna rahaa ja karikatyyrejä,
minä olen viikonloppuna väsynyt mies.
Minä liikun, se saa mieleni rauhoittumaan,
sillä onhan osani olla myytäväni kuin naudat markkinoilla.
Minä liikun, se saa äänet vaikenemaan.
Virta vie eikä pysy paikoillaan,
sinun vuoksesi hengitin ja nauroin.
Eilen tuli huhtikuu ja huomenna olet poissa.
Tyhjiä sanoja hengittelen hiljaa
sisään, ulos, sisään.
Minä olen tahra, sinä olet kukka.
Äläkä saatana hymyile taas niin kuin Angelina.
