Author: Haava
Beta: Ei oo
Genre: femme, one-shot, angst
Pairing: Ruusa/minäkertoja
Rating: K11
Summary: Sitten kappale alkoi ja Ruusa vei mua, se piti mua käsistä ja pyöritti ja painoi itseään vasten. Unohdin, että olin yrittänyt sanoa vastaan ja vähän kaiken muunkin, esimerkiksi sen, että Ruusa oli humalassa ja mä en ollut ja että ei tämän pitänyt mennä näin.Disclaimer: Kaikki on mun, paitsi otsikko on Ultra Brata.
Warnings: Ei oo
A/N: Tuntui sopivalta hetkeltä kirjoittaa vaihteeksi yksi angstinen femmenovelli. Tämä on tosiaan aika samaa sarjaa kuin ne kaikki muutkin joita olen täällä julkaissut, otsikkokin on ihan yhtä random! Nappasin sen tosiaan pitkällisen tuskailun jälkeen Ultra Bran Vesireittejä-kappaleesta, kun sitä tuolla tekstissäkin niin salakavalasti lainasin. Tämä on sitten kirjoitettu yhdeltä istumalta arveluttavaan kellonaikaan ja tarkistettu puolihuolimattomasti ehkä puolitoista kertaa eikä mulla ole tällä koneella edes Wordia, joten jos ja kun sieltä löytyy joku nolo virhe, niin siitä saa sitten kertoa. Muutenkin, kommentit on aina enemmän kuin jees. (:
Kävelin heikoin jaloin kotiin
Ruusalla oli hiukset valtoimenaan kun se tanssi. Se näytti unohtaneen kaiken ympäriltään, senkin, että sillä oli täysinäinen lasi kädessään. Vettä tai jotain vahvempaa läikkyi lattialle ja muiden päälle, mutta kukaan ei välittänyt, koska se oli Ruusa. Ruusa teki mitä se halusi.
Mä letitin yhtä ohutta hiussuortuvaani ja olin hiljaa, muut näyttivät unohtaneen olemassaoloni ja olisin ehkä halunnut unohtaa sen itsekin. Katsoin miten Ruusan risaisten sukkahousujen peittämät jalat hakkasivat lattiaan ja sitten katsoin, ettei kukaan katsonut miten katsoin. Kappale loppui ja Ruusa joi lasistaan yhdellä kulauksella sen, mitä ei ollut läikyttänyt.
Ja äkkiä se oli jo mun edessä, oli se lyhyt hetki juuri loppuneen ja seuraavaksi alkavan kappaleen välissä ja se ojensi kättään.
”Tule, tanssitaan”, se sanoi ja hymyili sitä hymyä, jolla se sai kaikki ne tytöt ja pojat asuntoonsa valomerkin jälkeen.
”En mä tanssi”, vastustelin ponnettomasti, mutta sitten kappale alkoi ja Ruusa vei mua, se piti mua käsistä ja pyöritti ja painoi itseään vasten. Unohdin, että olin yrittänyt sanoa vastaan ja vähän kaiken muunkin, esimerkiksi sen, että Ruusa oli humalassa ja mä en ollut ja että ei tämän pitänyt mennä näin.
Ruusa tanssitti ja mä tanssin ja toivoin, ettei se kappale loppuisi koskaan ja samalla, että se loppuisi nyt heti ja mä voisin karata.
”Tule, mennään tupakalle”, Ruusa sanoi heti kun viimeinen sävel katosi hiljaisuuteen ja veti mua taas kädestä ennen kuin ehdin reagoida. Päädyin ranskalaisen parvekkeen oviaukkoon katsomaan miten Ruusa puhalsi savurenkaita ja vaikutti ylpeältä taidostaan.
Astuin muutaman askeleen taaemmas saadakseni paremman kokonaiskuvan; Ruusa näytti prostituoidulta runotytöltä. Tummien hiusten virtaa sekoitti huolellisen huolettomat takut, vaalea harsohame oli rähjääntynyt liian monessa reissussa ja mustat sukkahousut olivat pelkkää seittiä. Se oli kaunis sillä harkitun traagisella tavalla, jota harva osasi vastustaa.
Savuke paloi loppuun ja katosi alas kadulle, mua tartuttiin taas kädestä ja kohta huomasin olevani eteisessä. Ruusa etsi kenkiään kenkämerestä ja viskasi samalla mulle maiharini, en tiennyt mistä se tiesi, että ne oli mun. Lopulta se löysi tennarinsa, sitten me oltiinkin jo porraskäytävässä ja lopulta kadulla kesäyössä.
”Mihin me mennään?” kysyin, vaikka tiesin vastauksen jo ennalta.
Ruusa ei vaivautunut edes vastaamaan, se vain hymyili mulle sitä kaatohymyään.
Matkaa oli korkeintaan kilometri, me ei puhuttu mitään ja musta tuntui yllättävän rauhalliselta. Olin kuvitellut, että jos tämä tilanne joskus koittaisi, mä olisin kuolla hermostuksesta ja koettaisin karata kunnes onnistuisin siinä ja sitten katuisin sitä loppuelämäni. Mua ei kuitenkaan hermostuttanut, koska Ruusa piti mua liian tiukasti kädestä ja kulki tanssivin askelin.
Sillä oli asunto kerrostalon ylimmässä kerroksessa eikä se päästänyt mun kädestä irti edes hississä, mutta en tajunnut vaivautua. Ovi aukesi helposti, asunto oli yksiö eikä siellä ollut paljon muuta kuin paljon kirjoja, vihkoja ja kirjoitusliuskoja jokaisella vapaalla pinnalla, mukaanlukien lattian. Kaaosta hallitsi suuri patja melkein keskellä lattiaa, siinä oli ryttyyn nukutut (tai valvotut) lakanat, joissa oli kukkia ja marjoja.
”Tykkäätkö sä kylpyammeista?” Ruusa kysyi mutkattomasti ja istui patjalleen. Se piti mua kädestä yhä edelleen, jotan en oikein voinut tehdä muuta kuin istua perässä. Alkoi lopulta vähän hermostuttaa.
”En mä tiedä, eikö ne ole vähän pelottavia?”
”Ei, paitsi jos niihin joutuu menemään yksin. Sitten ehkä.”
”Ai. En mä ole koskaan ollut kylpyammeessa kuin yksin.”
Sitten Ruusa suuteli mua. Noin vain. Ensin se käänsi mun päätä, koska me oltiin vierekkäin ja sitten se eksytti kätensä mun hiuksiin ja suuteli. Vastasin, koska en tiennyt mitä muutakaan olisin oikein voinut tehdä, eikä se sitä paitsi ollut paha juttu ollenkaan. Tai siis, kai mä olin unelmoinut siitä enemmän tai vähemmän salaa jo niin kauan, että melkein unohdin, unelmoinko edelleen.
Ruusa vei kätensä mun olkapäälle ja painoi taaksepäin, kohta se oli jo mun päällä ja kaikkialla. Muistin taas, että se oli humalassa ja mä en ollut ja että se teki tätä joka viikonloppu ja varmaan arkisinkin ja mä en koskaan.
”Ruusa”, sanoin tukahtuneesti sen huulia vasten, se nosti päätään vähän hämmentyneenä ja mun huulipunat oli sen huulilla ja vähän muuallakin. ”Mä en ole...”
”Ei se mitään”, Ruusa sanoi vain, sillä lailla lempeästi eikä ollenkaan välinpitämättömän kuuloisesti ja mä uskoin ja ajattelin, että heräisin seuraavana aamuna ja tämä olisi unta. ”Aamulla mennään kylpyyn”, Ruusa sanoi ja hymyili ja mä hymyilin takaisin ja me suudeltiin taas.
*
Me istuttiin vastakkain kylpyammeessa, mä ja Ruusa. Me ei puhuttu mitään eikä katsottu toisiamme silmiin.
”Missä sä olit viime yönä”, kysyin hiljaa, vaikka en tiennyt, halusinko kuulla vastausta. Olisin mieluummin jatkanut hiljaisuutta, mutta se tukehdutti mua niin että melkein painuin veden alle.
Ruusa ei vastannut, se painoi päänsä polviin ja niiden väliin pinnan alle. Se oli hengittämättä kauan, sitten pintaan nousi muutama kupla eikä se pystynyt pitämään kasvojaan vedessä kauempaa. Henkeään haukkoen se nosti päänsä ja katsoi muhun unohtaen, ettei niin saanut tehdä.
”Ruusa”, sanoin hiljaa ja vihasin sitä, miten mun ääni särähti sanan loppuun. ”Missä?”
”Kyllä sä tiedät”, Ruusa sanoi tummalla äänellä ja nousi ammeesta niin että loiskahti, se kiskaisi suuren pyyhkeen oven yläreunalta ja katosi kylpyhuoneesta vettä valuen.
Mä jäin nojaamaan päätäni seinään ja vajosin kaulaa myöten veteen. Ajattelin kuluneita kuukausia, naurunpyrskähdyksiä ja yhteen letitettyjä hiuksia, tummaa ja punaista limittäin ja kirkkaansinistä lettinauhaa. Ajattelin Ruusan levottomuutta, aggressiiviseksi muuttunutta käytöstä ja sulkeutuneisuutta. Ajattelin öitä, joita täyttivät pimeyteen katoavat huokaukset ja aamuja, joina sai haudata kasvonsa toisen niskaan ja kiskoa lämpimän vartalon paremmin itseään vasten, jättää menemättä sinne minne ikinä olisikaan pitänyt mennä. Ajattelin Ruusaa, joka vihasi jokaista sekuntia, jota rakasti.
Nousin kylpyammeesta, otin oman pyyhkeeni ja menin Ruusan perään.
Ruusa oli pukenut päälleen yhden liian suurista t-paidoistaan, märät hiukset olivat kastelleet sen selkäpuolen. Tyttö seisoi selin muhun ja tupakoi sisällä, palohälyttimen patteri lojui orpona lattialla.
Huokaisten menin Ruusan selän taakse ja koetin kietoa käteni sen vöytäisille, mutta se kääntyi niin nopeasti ympäri, että vedestä painavat hiukset löivät kasvoihin meitä kumpaakin.
”Etkö sä tajua?” se huusi ja katsoi mua ilmeellä joka sanoi
mä olen häkissä enkä pääse ulos, koska tähän ei ole avainta. ”Mä en kestä tätä!”
”Mitä sä et kestä?” mä yritin kysyä mahdollisimman rauhallisesti, vaikka mun sisällä kiehui ja olisin vain halunnut huutaa, että ei tämä ollut helppoa mullekaan, rakastaa jotakuta joka vihasi rakastaa takaisin.
”Sun piti olla sellainen kuin ne muutkin”, Ruusa sanoi ja mä tunsin, miten jotain mun sisällä meni kappaleiksi. ”En mä osaa rakastaa ketään. En mä voi olla riippuvainen kenestäkään, mä haluan olla riippumaton, elää niin kuin mä haluan välittämättä kenestäkään ja niin mä teinkin ja sitten sä kävelit sisään”, se selitti itkuisella äänellä.
”Sä raahasit mut sisään”, huomautin, koska muihin osiin mulla ei ollut sanoja.
”Sä olit niin suloinen, en mä voinut vastustaa”, Ruusa vaikersi. ”En mä arvannut, että mä rakastuisin suhun. En mä edes tiennyt, että osaan rakastua.”
”No anteeks”, puuskahdin ja etsin itselleni vaatteet päälle siitä kaatopaikasta jossa me asuttiin, sitten etsin selkäreppuni ja aloin tunkea sinne kaikkea vastaantulevaa, jonka tunnistin omakseni. Ruusa ei ensin tajunnut mitä tapahtui, sitten se alkoi itkeä entistä kovempaa ja unohti, että sillä oli käsissään palava tupakka kunnes siltä paloi sormet.
”Et sä voi vaan jättää mua”, se itki ja seurasi mua ovelle.
”Et sä mua halua”, sanoin ja lähdin taakseni katsomatta, koska tiesin, ettei tämä olisi viimeinen kerta.
*
Tupakkapaikalla ei ollut muita. Ruusa nojasi valkoiseksi rapattuun seinään ja näytti yhtä hyvältä kuin aina ennenkin, prostituoitu runotyttö rikkonaisissa sukkahousuissaan vaikka oli vielä talvi. Me kierrettiin toistemme katsetta ja odotettiin, kumpi sanoisi ensin jotain.
”Mitä kuuluu?” Ruusa kysyi lopulta.
”Ai, nytkö sä harrastat small talkia?” en voinut olla sanomatta.
Ruusa huokaisi.
”Ei sitten.”
”Parempaa.”
Ruusa vilkaisi mua ja tumppasi tupakkansa.
”Sulle?”
”Samaa kuin aina”, Ruusa totesi ja vilkuili ympärilleen odottaen tekosyytä poistua. Mä jäin katsomaan sitä, muistin kaiken pahan mutta myös kaiken hyvän, ne yhteen letitetyt hiukset ja sen, millaista oli nukahtaa jalat lomittain. Hetken mulla oli ikävä ja teki mieli astua ne kolme erottavaa askelta, ehkä tarttua olkapäistä ja suudella.
Sitten se tunne meni ohi.
”Ehkä mä törmätään vielä joskus”, sanoin vaisusti hymyillen, Ruusa hymyili samaan tapaan takaisin.
”Joo. Nähdään.”
Se alkoi tehdä vaivihkaista lähtöä, otti varovaisia askeleita ovea kohti.
”Nähdään”, sanoin.
Lähdin kävelemään pois ja sillä kertaa me molemmat katsottiin taaksemme koska me tiedettiin, että se oli viimeinen kerta.