Nimi: Kevät kivilabyrintissa
Fandom: Kreikan mytologia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angst
Paritukset: sivussa Haades/Persefone
Yhteenveto: Ennen kevät merkitsi kaiken alkua vaan ei enää.
Haaste: Fanfic-bingo sanalla keinutuoli
Kevät kivilabyrintissa
”Ihan sama, vaikket menisikään”, hänen miehensä huomautti tympääntyneen kuuloisena.
Nainen ei kuunnellut vaan silitteli rypytöntä mekkoaan. Hän kääntyili puolelta toiselle tarkastaen, että kaikki oli varmasti hyvin pukua, kampausta ja meikkiä myöten.
”Ei hän huomaa kuitenkaan”, mies jatkoi. Nainen vilkaisi häntä tuimasti peilin kautta. Katseessa oli viiltävää teräksisyyttä ja hyytävää kylmyyttä. Mies vaikeni.
”Älä puhu minun äidistäni noin”, nainen tiuskaisi. ”Minä menen. On kevät.”
”Niinhän siellä on”, hänen miehensä myönteli laiskasti ja ojensi kättään. ”Tule tänne, kultaseni.”
”Haades”, nainen huokasi ja heilautti rannettaan. ”Ei minulla ole aikaa.”
Manalan valtias kohotti kulmiaan.
”Parasta järjestää sellaista”, Haades tokaisi. ”Et voi lähteä ennen kuin olet antanut jäähyväissuukon.”
Persefone huokaisi, mutta käveli miehensä luokse. Hän painoi Haadeksen poskelle kevyen suukon.
”Ei riitä”, Haades sanoi ja suuteli vaimoaan kunnolla. Mies kietoi kätensä omistavasti kapealle vyötärölle eikä päästänyt irti ennen kuin suudelma oli riittävä.
”Sotket vielä huulipunani”, Persefone ärähti erkaantuessaan. Haades myhäili omahyväisenä ennen kuin retkahti pitkäkseen sängyn silkkilakanoille.
”Näytät ihastuttavalta, rakkaani”, hän vakuutteli. ”Keväiseltä.”
Persefone ei vastannut vaan kiiruhti peilin eteen huomatakseen, että huulipuna oli täysin virheetön. Huoli ei kuitenkaan poistunut jumalattaren lämpimänruskeista silmistä.
”Oletko varma, että haluat mennä?” Haades kysyi uudestaan, tällä kertaa kuitenkin ilman ivaa. ”Nämä vierailut saavat sinut aina ahdistuneeksi ja minusta on ikävää nähdä kuningattareni surullisena.”
”En minä ole surullinen”, Persefone vastasi tyhjällä äänellä. ”Enkä liiemmin ahdistunut.”
”Väitätkö, että olet hyvillä mielin?” Haades kysyi epäileväisenä.
”En”, hänen vaimonsa kuiskasi ja katsoi miestään peilin kautta. Se oli kuitenkin vain pikainen silmäys ja Persefone katsoi jälleen omaa peilikuvaansa. ”Syyllisyys on sana, jolla sitä voisi kuvailla.”
Haadeksen tympääntynyt ja ivallinen naamio mureni. Se paljasti takaansa hellän ja huolehtivaisen ilmeen. Sitä ilmettä ei nähnyt muu kuin hänen vaimonsa ja hänkin useimmiten vain silloin, kun he olivat kaksin.
Manalan valtias nousi sängystä ja tuli vaimonsa luo. Kädet kietoutuivat vyötäisille ja niskaan painettiin intiimi suudelma.
”Se ei ole sinun syytäsi, rakas”, Haades vakuutteli vaimolleen. Persefone silitti miehensä yhteen ristittyjä sormia.
”Siinä”, Persefone totesi katkeran huvittuneeseen sävyyn, ”sinä olet kuolettavan väärässä, rakkaani.”
Suudelma suupieleen, pikainen ”rakastan sinua” ja sitten Persefone oli poissa jättäen jälkeensä vain raikkaan, hieman kostean tuoksun, joka toi mieleen kevään.
~…~
Vanhainkoti Flora oli yksityinen ja tasokas laitos, jonne hieman paremmin menestyvä keskiluokka ja rikkaat työnsivät iäkkäät sukulaisensa, kun omakohtaista vastuuta ei kukaan halunnut lähellekään itseään. He ajattelivat, että sen velvollisuuden voisi hoitaa lahjoituksilla ja muutamalla vierailulla vuodessa. Muutoin he työnsivät omat vanhempansa, isovanhempansa, tätinsä, setänsä tai muun sukulaisen mielestään ajatellen, että heistä kyllä pidettäisiin huolta.
Päällisin puolin kaikki näyttikin hyvältä. Henkilökunta oli ystävällistä, hoito ensiluokkaista ja vanhainkodin sijainti hyvin kaunis. Se oli suuri, valkoinen ja vanhanaikainen kivitalo, jossa oli isot tilukset. Se oli paljon upeampi paikka kuin jokin pieni, ahdas kaupunkilaitos, mutta edes ympäristö ei voi ratkaista kaikkea.
Yksinäisyys oli tämänkin vanhainkodin murhe. Oli sydäntä särkevää katsella, miten vanhukset tuijottelivat puhelimia tai vuosia vanhoja postikortteja ja kirjeitä tai ovea odottaen, että sieltä saapuisi joku vierailemaan. Harvemmin kukaan tuli. Vanhainkodin työntekijöistä tuntui uskomattomalta, että ihmiset ajattelivat fyysisten tarpeiden huolehtimisen olevan kaikki, mitä he tarvitsivat. Aivan kuin vanhana riittäisivät pelkät muistot perheestä ja ystävistä. Vanhuus oli elämänvaihe, jolloin tuki, ystävät ja perhe olivat tärkeimmät, mitä saattoi olla. Se, että piti istua yksin päivästä toiseen tuntemattomien ihmisten ympäröimänä, oli kohtuutonta, suorastaan julmaa. Mutta kun omaisille sanottiin siitä, he suuttuivat. Alkoivat luennoida kuinka paljon he olivat uhranneet sukulaiselleen tai ystävälleen, että tämä voisi hyvin ja sitten vielä kehdattiin vihjata heidän olevan välinpitämättömiä. Mutta toisinaan jotkut painoivat päänsä häpeissään ja mutisivat selityksiä kiireistä, joita heillä oli, uskomatta niitä itsekään.
Se ei tarkoittanut sitä, ettei vanhainkodissa olisi vierailtu, mutta valitettavasti jotkut vanhainkodin ihmisistä olivat jo niin huonossa kunnossa, että he vain istuivat ja tuijottivat eteenpäin puhumatta ja reagoimatta puheeseen tai kosketuksiin. Hoitajat ymmärsivät, että heidän luonaan oli raskasta vierailla, mutta olivat hyvillään, kun ihmiset kävivät yhä uudelleen. He olivat yleensä aivan lähisukua, lapsia tai sisaruksia, toisilla myös ystäviä.
Yleensä he olivat tuiki tavallisia ihmisiä, mutta toisinaan vanhainkotiin saapui myös erikoista joukkoa ja kumma kyllä, aina saman iäkkään naisen luokse.
Tämän vanhuksen nimi oli Demeter.
Muutamia kertoja kuussa hänen luonaan vierailivat kaksi naista, jotka sanoivat olevansa hänen siskojaan. Vanhainkodin hoitajat epäilivät väitettä, sillä kumpikin heistä näytti olevan alle viidenkymmenen, kun Demeter taas oli yli seitsemänkymmentävuotias ja kaikki kolme olivat aivan erinäköisiä. Tosin, heillä oli aivan yhtä erikoiset nimet kuin ”siskollaan”. Hoitajat eivät ruvenneet kiistelemään asiasta. Osaksi siksi, että toisen naisen kanssa, hän oli nimeltään Hera, oli hyvin vaikea kiistellä voitokkaasti ja toisen, Hestian, kanssa kukaan ei halunnut kiistellä. Loppujen lopuksi heillä kaikilla oli sama tarkoitus: ajatella Demeterin parasta.
Lapsia Demeterillä oli vain yksi ja hän saapui aina keväisin. Ei samana päivämääränä tai edes samana kuukautena. Kummallista kyllä, tytär tuntui saapuvan aina kevään ensimmäisenä päivänä, mikä tuntui mahdottomalta, sillä miten kukaan voisi tietää niin tarkkaan sellaisen sattumanvaraisen ajankohdan? Mutta sinä päivänä, kun hän tuli, kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kevät oli tullut. Aivan kuin nainen olisi tuonut sen mukanaan.
Ilmeisesti suvussa oli tapana nimetä lapsensa hyvin kummallisesti, sillä tyttären nimi oli Persefone, tai sitten he olivat ulkomaalaisia, vaikka kukaan ei osannutkaan sanoa, mistä he voisivat olla kotoisin. Joka tapauksessa heillä näytti olevan vahva mieltymys mytologisiin nimiin, kuten eräs hoitaja kerran keksi googlattuaan nimet. Kävi ilmi, että kaikki nimet olivat peräisin Kreikan mytologiasta ja ne olivat jumalten nimiä. Joko he siis olivat jonkinlaisia mytologiafanaatikkoja tai heillä oli kova tarve erotella itsensä toisista ihmisistä. Se kaikki tuntui hyvin omituiselta, koska kyseessä oli kokonainen suku, ei vain muutamia ihmisiä. Miten koko suku olisi voinut lähteä sellaiseen mukaan?
Arvoitus, joka ei varmaan koskaan tulisi selviämään heille, mutta se oli eräs hoitajien suosikkipuheenaihe, kun juorut olivat vähissä. Kummallisten nimien ja erikoisen suvun arvoitus. Siitä kelpasi jutella yhä uudelleen ja uudelleen.
Tullessaan vierailemaan äitinsä luona pitkän talven jälkeen Persefone toi aina kukkia. Yleensä ne olivat narsisseja, toisinaan krookuksia tai posliinihyasintteja. Kukkakimput naisen kädessä näyttivät aina suorastaan erikoisen elinvoimaisilta, kauniilta ja kukoistavilta. Ne pysyivät sellaisina viikkoja.
Nainen näytti aina kauniilta saapuessaan. Tällä kertaa hänellä oli kukkakuosinen, 50-luvun tyylinen kellomekko. Siinä oli kapea vyötärö ja kauniisti laskeutuvat helmat. Puku liikkui upeasti naisen kävellessä. Korot kopisivat hänen kävellessään eteenpäin. Persefone ei puhunut, mutta nyökkäsi hoitajille tervehdykseksi. Hän ei koskaan kysynyt, missä hänen äitinsä oli vaan suoristi suoraan sinne, missä hän oli, vaikka hän ei voinut mitenkään tietää sitä.
Demeter istui keinutuolissa lämpimään shaaliin kiedottuna ikkunan edessä, joka avautui puutarhaan. Se oli hänen lempipaikkansa.
Persefone viittoi lähintä hoitajaa hakemaan kukkamaljakon, mutta hoitaja, Ingrid, oli nähnyt Persefonen jo pihalta ja maljakko oli valmiina. Ingridin asetellessa valkoisia narsisseja, Persefone kumartui suukottamaan Demeteriä poskelle.
”Hei, äiti. Minä tulin taas”, Persefone sanoi. Hän istuutui tavalliselle tuolille äitinsä viereen ja otti tätä kädestä. Demeter ei reagoinut. Hän vain tuijotteli ulos tyhjä katse silmissään.
”On kevät, äiti”, Persefone rupatteli. ”Minä tulen aina keväisin, muistatko? Kohta puutarha kukkii ja tulee kesä. Muistatko ne kaikki kesät, jolloin palasin aina kotiin? Sinä olit aina odottamassa minua.”
Demeter ei vastannut. Ingrid ei ollut koskaan kuullut hänen puhuvan.
”Kukat vahingoittuvat, jos jatkat niiden asettelemista tuolla tavalla”, Persefone sanoi äkkiä terävästi katse yhä Demeterissä, mutta sanat olivat suunnattu Ingridille, joka ei edes huomannut käsiensä hypistelevän kukkia edelleen, koska oli kiinnittänyt huomionsa salakuunteluun. Ingrid oli kokenut nainen ja nähnyt paljon. Hän ei odottanut tytön sanojen hetkauttavan häntä, mutta yllätyksekseen hän huomasi punastuvansa ja astui kauemmas.
”Poistu, ole hyvä”, Persefone käski kuin kuningatar, mihin Ingrid ei osannut sanoa vastaan. ”Haluan olla kahden äitini kanssa.”
Ingrid ei ymmärtänyt yhtikäs mitään, mutta lähti huoneesta posket helottaen kuin tupakoimisesta kiinni jääneellä koulutytöllä.
~…~
Persefone odotti tarkkaan, että nainen oli mennyt ennen kuin kääntyi äitinsä puoleen. Hänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän näki Demeterin ilmeettömät kasvot ja tyhjät silmät. Kevään jumalatar olisi antanut mitä tahansa edes yhdestä hymystä tai mistä tahansa tunnistamisen merkistä, vaikka vihamielisestä sellaisesta. Kunhan vain hänen ei tarvitsisi katsella Demeterin tyhjää, ilmeetöntä kuorta ja murehtia oliko sen alla vielä jotain, jota hän saattoi kutsua äidiksi.
”Äiti”, Persefone sanoi sinnikkäästi, sillä hän oli aina kutsunut Demeteriä äidiksi eikä hän aikonut muuttaa sitä, vaikka hän ei koskaan saisi vastausta. Hän toivoi sydämestään, että oli väärässä. ”Hestia kertoi, ettet ole syönyt. Miksi niin? Vika ei voi olla ruuassa. Hestiaa parempaa kokkia ei olekaan.”
Persefone nojautui hieman lähemmäs ja siirtyi ikkunan eteen katsoen suoraan Demeterin silmiin. Vanhempi jumalatar ei räpytellyt edes silmiään.
”Et kai sinä halua kuolla, äiti?” Persefone kuiskasi ja hänen äänensä värisi. Nainen puri huultaan ja puristi kurttuista kättä omassaan. ”Älä, äiti. Minä rukoilen sinua, älä tee sitä.”
Persefone vei käden suulleen ja sulki silmänsä. Demeterin kädelle valuivat kuumat kyyneleet hänen tyttärensä silmistä.
Hetken Persefone koetti kaikin voimin koota itseään. Hän hengitteli syvään etsien tyyntä pistettä sisältään. Sen löytäminen oli kuitenkin vaikeaa. Kevään ensimmäinen päivä oli aina merkinnyt hänelle paljon. Se nosti melkein aina hänen tunteensa pintaan. Varsinkin nykyään, kun Demeter oli täällä, kuihtuen hiljakseen kuolevaisten keskellä.
Manalan kuningatar katsoi äitiään kyyneleisillä silmillään.
”Tule takaisin”, Persefone aneli tukahtuneella äänellä. ”Minä teen mitä tahansa, äiti.”
Mutta kevään jumalatar ei saanut minkäänlaista vastausta. Yhtä hyvin olisi voinut puhua kalliolle ja odottaa sen vastaavan. Persefone uskoi kuitenkin, että hänen äitinsä oli yhä tuon kurttuisen ruumiin sisuksissa.
”Olen pyytänyt anteeksi. Monta kertaa”, Persefone sanoi hiljaa kärsivällä äänellä. ”Mitä minun pitää vielä tehdä, äiti? Kerro minulle.”
Hiljaisuus. Persefone nieleskeli ja laskeutui tuolilta. Jos joku olisi nähnyt hänet, hän olisi nähnyt naisen, joka oli menettänyt arvokkuutensa ja toivonsa. Persefone painoi päänsä Demeterin syliin kuin olisi ollut nuori tyttö, joka hakee lohtua äitinsä luota. Joskus hän oli ollutkin.
”Tule takaisin”, jumalatar kuiskaili. ”Äiti!”
Demeter ei vastannut. Ei hän koskaan vastannut.
”Anna anteeksi. En tarkoittanut, mitä sanoin”, Persefone sanoi. ”Se oli typerä riita. En olisi saanut tehdä sitä sinulle, äiti.”
Hän hypisteli shaalin helmaa. Se oli kudottu kirkkaanpunaisesta ja pehmeästä langasta.
”Tule takaisin”, jumalatar rukoili. ”Minä rakastan sinua, äiti. Rakastathan sinä minua vielä?”
Hiljaisuus. Persefone nikotteli.
”Vaikket rakastaisikaan”, nainen nyyhkytti, ”haluan sinut silti luokseni.”
”Jos vain voisin…” Persefone sulki silmänsä. ”Äiti, tulisit nyt vain...”
”Älä jätä minua yksin. Älä lähde näin, ole kiltti”, kevään jumalatar aneli. ”Minä tarvitsen sinua. Me kaikki tarvitsemme…”
Ennen kevät oli merkinnyt kaiken alkua. Nykyään Persefone tunsi kevään kadottaneen merkityksensä. Kevät oli aina ollut paluu kotiin, Demeterin – äidin – luo, mutta minne palata, kun äiti ei ollut enää vastassa? Persefone tunsi olevansa eksyksissä. Kivilabyrintissa, jossa ei ollut vuodenaikoja. Siellä oli kovaa ja kylmää. Tyhjyyttä, kuten Demeterin ennen niin lämpimissä ja eloisissa silmissä.
Eikä Persefone päässyt pois.
