Ikäraja: k-11
Hahmot: Johannes, Aarni, Kai
Tiivistettynä: Johanneksen äiti kuoli kun hän oli 13, ja silloin hänen hymynsäkin hävisi. Nyt hän on lukiossa ja yrittää löytää hymykuopat, jotka jäivät hautakiven luo.
A/N: On se kumma, kun yhtäkkiä päässäni vilisee joukko hahmoja :-D En oikein osaa kuvailla tätä tekstiäni. Ensin se oli vain kauhean surullista, ja Johannes säälitti minua. Sitten jostakin ilmestyi Aarni ja yhtäkkiä Johanneksesta tulikin vähän iloisempi. Ehkä. Otsikko on... kummallinen. Mutta ehkä se kuvaa tätä tekstiä jollain tavalla. Pähkäilin sen kanssa aivan liian kauan, ottaen huomioon, että kello on kolme yöllä ja koulu alkaa huomenna puoli kymmeneltä.
En osaa sanoa, tuleeko tähän jatkoa. Luultavasti. En lupaa mitään. Osallistuu Originaali10-haasteeseen sanalla 1.Väärin.
Aarnin laulu (lukiolaiskummitukset ja kuinka löysin hymyni)
Kaikki meni ihan väärin. Muistan kun luulin, että olisin lapsi ikuisesti. Aina vain hymykuoppia ja pihapuusta napattuja omenoita, äidin lempeä käsi hiuksissani. Sitten puu lakkasi tekemästä omenoita, äiti kuoli ja hymy hävisi. En minä tiedä, minne se hävisi. Ehkä harmaan hautakiven luo, kun kevättalvella menin ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen katsomaan äitiä. Maa oli sulaa haudan luona, mutta kun yritin halata äitiä, tunsin vain kylmän kiven poskeani vasten. Sinne ne hymykuopat jäivät, sulautuivat harmaaseen ja kun lähdin, ne eivät seuranneet.
Kaikki puhuivat siitä, että olin muuttunut, mutta kukaan ei tehnyt mitään asialle. Sekin oli kai väärin. En minä edes odottanut, että kukaan tekisi mitään. Näytin enemmän äidiltäni kuin isältä. Siksi isä katsoi minua silloin niin surullisesti. Minusta tuntui kuin sisältäni olisi viety pala pois. Ystäväni yrittivät piristää minua, tulivat käymään ja miettivät selvästi, uskaltaisivatko hymyillä joskus. Eivät uskaltaneet, minun lähelläni. He vain tulivat syyllisen näköisiksi ja lähtivät pois.
On väärin että lapsuus loppuu kun täyttää kolmetoista. Väärin että yläasteella minä en puhunut kenellekään. Tuskin edes ajattelin mitään. Väärin että isä vuokrasi minulle yksiön kaupungista kun peruskoulu on ohi, ei siksi, että olisin pyytänyt, vaan siksi, että hän halusi minut pois silmistään. Hän vihasi minua, vaikkei koskaan sanonut niin. Vihasi sitä, että minä näytin äidiltä, mutten voinut tuoda häntä takaisin.
Minäkin vihasin itseäni. Kerran aioin hypätä jokeen, mutta en uskaltanut nousta kaiteelle. Silloin ajattelin, että sekin oli väärin. Se uskalluksen puute.
*
- En osaa puhua ihmisten kanssa
- En osaa olla hiljaa oikeissa kohdissa
- En osaa hymyillä
- En osaa itkeä
- En osaa soittaa
- En osaa laulaa
- En osaa piirtää
- En osaa hypätä sillalta
- En osaa olla suosittu
- En osaa olla
- En osaa
- En osaa
- En osaa
Lukiossa luokkamme tutustumistunnilla kaikkien piti kirjoittaa lapulle vahvuutensa ja lukea ne sitten muille ihmisille. Minä raapustin lyijykynänpätkällä A4-paperin täyteen valheita ja kerrottuani ne muille keskityin kirjoittamaan kirjaston lainakuitin toiselle puolelle todenmukaisemman listan. Tungin sen taskuuni ja kun tunti oli ohi, häivyin luokasta ensimmäisten joukossa. Matkalla lukion ruokasaliin mietin, mitä ihmettä tein täällä. Miksi en osannut muuttaa itseäni? Jos vain saisin ne väittämät kirjastokuitin takapuolelta jotenkin vääriksi, jos edes yrittäisin olla toisenlainen - ehkä minua ei silloin edes harmittaisi se, etten osannut hypätä sillalta.
Olin kyllästynyt itseeni. Olikohan se juuri silloin, tehdessäni päätöksen muutoksesta, kun kirjastokuitti tippui taskustani? En minä sitä huomannut. En, ennen kuin ruokalan jonossa vieressäni seisova poika puhui minulle.
"Johannes hei", hän sanoi ja minä säpsähdin. Miten hän muisti nimeni?
"Sinulta tippui tämä", hän jatkoi ja ojensi minulle kuitin. Tiesin oikein hyvin, mitä toisella puolella luki, ja yritin selvittää pojan ilmeestä, oliko hän lukenut listani. Hän katsoi tarjotintaan. Sitten hän vilkaisi minuun, varovasti. Säälikö hän minua? Ehkä hän ei ollut edes lukenut niitä kamalia asioita, joita olin kirjoittanut itsestäni.
"Kiitos…" sanoin. Yritin epätoivoisesti muistaa hänen nimeään samalla kun laitoin kuitin taas taskuuni.
"Aarni", hän sanoi ja katsoi minuun vähän ystävällisemmin. "Minä olen Aarni."
Kohotin suupieliäni hieman ylöspäin, mutta kun olimme saaneet ruoat, odotin tahallani, että hän menisi ensin pöytään. Menin istumaan toiselle puolen ruokalaa kuin hän. Yksin.
Ensimmäinen lukion jakso meni niin kuin olin odottanutkin. Yritin puhua ihmisille, mutta olin kai unohtanut sen taidon sen jälkeen kun äiti kuoli. Oli aika ennen äidin kuolemaa, ja aika äidin kuoleman jälkeen. Valo ja varjo. Jotenkin toivoin, että varjo olisi voinut jo haalistua, mutta koulupäivän jälkeen yksinäiseen asuntoon meneminen ei auttanut asiaa.
En minä enää oikeastaan kaivannut äitiä niin paljon. Ikävästä äitiin se oli lähtenyt, minun alakuloni. Sitten kun se oli vallannut minut kokonaan, minä kai vähän unohdin, miten ollaan onnellisia. En ajatellut äitiä joka päivä. En ajatellut mitään, paitsi joskus isää ja hänen pettymystään ainoaan poikaansa.
"Olit joskus onnellinen, Johannes", hän sanoi kerran, kun olin vielä yläasteella. Minä kohautin olkapäitäni ja vastasin:
"Niin olit sinäkin." Sen jälkeen isäni kai alkoi vihata minua.
Nyt minä halusin olla taas onnellinen. Listani oli täynnä vääriä asioita, mutten tiennyt, miten korvata ne oikeilla. Tai mitä ne oikeat asiat edes olivat.
Menin aina viikonloppuisin kotiin ja siellä minä yritin pitkästä aikaa hymyillä isälle. Juttelin hänelle, kerroin opettajista ja luokastamme ja siitä, miten koulu sujui. Pyysin häntä auttamaan matikan läksyissä. Luin hänelle äidinkielen esseeni, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Ensimmäisen jakson viimeisenä viikonloppuna hän taisi ensimmäisen kerran hymyillä minulle takaisin. Istuimme syömässä ja yhtäkkiä vain huomasin että hän katsoi minua ja osa rypyistä oli silennyt hänen otsaltaan.
"Näytät välillä ihan äidiltäsi", hän sanoi. Lempeästi. Ehkä hän ei vihannutkaan minua. Ehkä minä olin vain kuvitellut.
*
Musiikintunnit olivat kellarikerroksen bändiluokassa. Kun kävelin sinne ensimmäistä kertaa, poika joka istui vieressäni ruotsin tunneilla (hänen nimensä oli Kai, olin alkanut oppia ihmisten nimiä), juoksi minut kiinni ja sanoi:
"Minä luulen, että täällä kummittelee. Loisteputkivalojen alla piinattujen lukiolaisten sielut kulkevat läpi seinien ja ulvovat tuskaisina. Välillä he soittavat musiikin luokassa huonoja poikabändicovereita. Mutta niin he tekevät vain keskiyöllä."
Kai kertoi minulle aina tunnillakin mitä mielikuvituksellisimpia juttuja. Minä olin ruvennut piirtämään hänen vihkonsa kanteen ja monisteiden marginaaleihin epämääräisiä koukeroita, eikä hän näyttänyt välittävän siitä. Olimme molemmat yhtä huonoja ruotsissa, ja olin alkanut hymyillä, kun hän tuli vastaan käytävällä.
"Pitävätkö ne enemmän Green Daysta vai Maroon 5:sta?" minä kysyin. Kai näytti ilahtuneelta, kun menin juttuun mukaan. Hän ei ollut kai ollut kovin suosittu peruskoulussa. Toisaalta, kukapa olisi.
"Ei Green Day ole poikabändi!" hän huudahti.
"Teknisesti ottaen on. Se on bändi, ja siinä on pelkkiä poikia. Tai no, miehiä jotka yrittävät olla poikia."
"Poikabändi on aivan oma genrensä, eikä Green Dayn musiikki täytä niitä kriteerejä."
"Minä olen aina luullut, ettei poikabändien musiikissa ole minkäänlaisia kriteerejä", takaamme kuului ja käännyin katsomaan, kuka puhui. Se oli Aarni. Hänellä oli päällään Beatlesin paita, enkä voinut olla sanomatta:
"Teknisesti ottaen -"
"Tiedetään, tiedetään, teknisesti ottaen Beatleskin on poikabändi, koska se on bändi, ja siinä on pelkkiä poikia."
Aarni hymyili minulle. Siitä tuli jotenkin epämukava olo. En ollut tottunut aitoihin hymyihin, enkä siihen, että ne osoitettiin minulle. En ollut edes jutellut Aarnille sen jälkeen, kun hän oli löytänyt listani. Emme olleet kovin monilla samoilla kursseilla.
Olimme päässeet kellarikäytävän päähän ja istuimme käytävälle oven eteen odottamaan opettajaa.
"Green Day ei ole poikabändi", Kai sanoi taas. Hän taisi olla tuohtunut asiasta.
"Sovitaan sitten niin. Mutta minkä bändien musiikkia ne kummitukset soittavat?" minä kysyin. Olin oikeastikin kiinnostunut niistä kummituksista. Lukiolaisten sieluparat.
"Spice Girls on lukiolaiskummitusten sydäntä lähellä", Kai sanoi. Hän oli katsovinaan kaukaisuuteen, jonnekin kummitusten luo, luulisin.
"Se ei ole poikabändi", sanoimme Aarnin kanssa yhtä aikaa.
"Osaathan sinä puhua ihmisten kanssa", Aarni kuiskasi korvaani. Meinasin hypätä ilmaan ja nauruni katkesi kuin seinään. Hän oli siis lukenut listani. En halunnut katsoa häneen päinkään.
*
Seuraavalla viikolla kaikkien piti laulaa luokan edessä musiikintunnilla. Minun ääneni värisi ja katsoin jonnekin takaseinään omalla vuorollani. En edes muista, mikä oli kappale, jonka lauloin. Opettaja säesti pianolla ja sanoi "Hyvä, Johannes!" Mutta ei kai hän sitä oikeastaan tarkoittanut. Hän sanoi niin kaikille.
Aarni nappasi koulun kitaran käteensä ja istuutui opettajanpöydälle. Hänen ruskeat hiuksensa menivät silmille kun hän viritti kitaraa. Se ei meinannut pysyä vireessä, mutta ainakin hän yritti. En ollut puhunut hänelle edellisen viikon jälkeen. Välillä hän tuli vastaan käytävällä ja minä katsoin toiseen suuntaan.
Aarnin ääni oli karhea ja kaunis. En minä tiedä, miten se pystyi olemaan molempia samaan aikaan. Hänellä kesti kauan vaihtaa sointuja eikä hän saanut säestystään tasaiseksi, mutta se ei haitannut. Huomasin unohtavani kaiken muun kun katsoin häntä ja hänen kömpelöä soittoaan. Kun hän lopetti, opettaja ei sanonut "Hyvä, Aarni!" Sen sijaan hän näytti sanattomalta ja katsoi Aarnia tutkivasti. Aarni painoi päänsä ja lampsi omalle paikalleen.
Kun tunti loppui ja kävelimme pois luokasta Kain lörpötellessä minulle omiaan, Aarni ilmestyi vierelleni. En oikeastaan ihmetellyt sitä, olin melkein odottanut, että hän tulisi siihen.
"Osaathan sinä laulaa", hän sanoi. Tällä kertaa en viitsinyt hävetä listaani, vaan vastasin:
"Niin osaat sinäkin."
Aarni katsoi vaatimattomana muualle, ja minua alkoi hymyilyttää. Ehkä minä osasinkin laulaa. Ja puhua ihmisille. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin väärin kuin olin kuvitellut.
"Mistä te oikein puhutte?" Kai kysyi ja minä kohautin olkapäitäni.
"Laulamisesta."
"Koulun kummitukset laulavat öisin Gaudeamus Igituria nuotin vierestä."
Siihen meillä ei ollut enää lisättävää.