Otsikko: Älä ole onneton
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Kuroko no Basket
Genre: Songfic, romance/fluff ja draama/humor vaihtelee ja miksi en osaa luokitella tätä.
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Daiki Aomine/Ryouta Kise.
(+ Sakurai ja Kuroko käyvät kylässä, koska he ovat mahtavia.)Disclaimer: En omista alkuperäisteosta, en omista hahmoja, en tienaa rahaa tai yritä loukata.
Haaste: Fanfic-bingo sanalla "leivänpaahdin".
Summary: "Kaikkeni annan, mutta mikään ei ikinä riitä!"A/N: (Tärkein: tämä on siinä mielessä AU, että hahmot ovat muutamia vuosia vanhempia). Nyt tekee mieli pyytää
anteeksi biisivalintaa.
Se on tosiaan Leevi and the Leavings - Onnelliset. Vaikka itse kuuntelen kyllä Napapiirin sankarit -versiota. Voisin selittää ikuisuuksiin, miksi tämä ficci on tällainen (tiivistettynä: Kise/puhelin on joku OTP ja tämä on kirjoitettu pätkissä). Nauttikaa, kyllä minäkin vähän. Ai niin, ja otsikko on kanssa biisistä napattu.
Tosiaan, osallistun fanfic-bingoon tällä fandomilla, saa nähdä mitä tulee.
Kaikki tuleva on kuitenkin vain KagaKuroa. No vitsivitsi yritän jotain muutakin. * * * * * * * * * * * * * * * *
Älä ole onneton
Älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa
"Daikiiiiii-"
Sekunnin murto-osan ajan Aomine ehti luulla, että Kise oli oppinut hänen nimensä oikein. Ja hetken hän ehti jo olla hiukan iloinenkin siitä, mutta miten koira lopulta karvoistaan pääsisi...
"-cchiii!"
Niinpä niin. Syvästi huokaisten Aomine nosti kasvojaan tyynystä, kierähti ympäri ja nousi istualteen vastaanottaakseen toisen syliinsä. Kise syöksyi voimalla, ja jos Aomine olisi hiukankin hentoisempi, hän olisi takuulla kaatunut ja kuollut. Ei sillä, että heidän patjassaan olisi ollut mitään vikaa. Se oli täydellinen, ihan tarpeeksi pehmeä. Eivät he sänkyä mihinkään tarvinneet, eivät ainakaan jos Aominelta kysyttäisiin.
Juuri kun pahaa aavistamaton Kise oli saanut huulilleen koko kasvot valaisevan hymyn, sellaisen, jonka olisi voinut huomata ainoastaan silmistäkin, Aomine tarttui molemmilla käsillä häntä poskista ja venytti niin paljon kuin pystyi.
"Auf!"
"Se on D-a-i-k-i."
"Anveekti."
"Oikeasti, onko pakko lisätä siihen jotain?"
"Se tudee luontovtaan..."
Aomine päästi irti ja Kise hieraisi kasvojaan mutristaen huuliaan.
"Tuo sattui."
"Ihan oikein sinulle."
Kise katsoi hetken toista paheksuvasti, yrittäen päättää, pitäisikö hänen vihoitella vielä hetki. Aominea hänen ilmeensä vain nauratti, joten hän päätti antaa periksi, ainakin tämän kerran.
"Hei,
D-a-i-k-i, mennäänkö pelaamaan?" Kise kysyi, silmät toiveikkaina.
"Heti aamusta? Ei nyt jaksa."
"Kello on yksi... No, mennäänkö sitten ulos? Elokuviin? Syömään?"
"Oikeasti, en voi kovin hyvin. Ei nyt jaksa." Aomine ei edes valehdellut. Pelkkä ehdotusten määräkin sai hänen päänsä vihlomaan, eivätkö lauantait olleet lepopäiviä?
"Eikä! Olet vain laiska."
Aomine ei viitsinyt enää vastata. Hän vain nojautui lähemmäs, toisen korvan juureen, ja hengitti hitaasti. Ilmeisesti Kise tuoksui ihan Kiseltä tänäänkin, hänen oli vain pakko tarkistaa. Tuoksuun oli sekoittunut jotain, jonka alkuperä oli hänelle yhä suuri mysteeri - se oli kuin metsästä, kukka tai hedelmä. Aomine mietti, oliko sellaista partavettä oikeasti olemassa, vai suihkuttiko Kise ihoonsa jotain aivan muuta.
"Tai mehän voisimme jäädä tänne, mitä sanot?"
Aomine vannoi mielessään, ettei ikinä kyllästyisi tapaan, jolla hänen kumppaninsa aina jäätyi hetkeksi. Nytkin Kise oli aivan hievahtamatta, kun Aomine avasi hänen paitansa napit melkein kokonaan ja kurottautui sitten suutelemaan huulia.
Vasta sitten Kise palasi oikeaan maailmaan ja suuteli takaisin. Aominen mielestä se oli äärettömän suloista, vaikka hän ei olisi halunnutkaan myöntää sitä. Hän kuljetti sormenpäitään pitkin toisen kylkiä ja vatsaa, ensimmäistä kertaa tänä aamuna varsin tyytyväisenä tilanteen kehittymiseen.
Valitettavasti samaan aikaan Kisen kännykkä soi ja sekunnissa hän oli jo työntänyt toisen kauemmas.
"Taas kuuma linja vai? Mieti nyt oikeasti, kenelle annat numerosi", Aomine totesi ärsyyntyneenä. Kise hymyili anteeksipyytävästi, mutta vastasi kuitenkin.
"Haloo?"
Ihan yleistä julkeuttaan Aomine suuteli Kisen kaulaa ja rintakehää ja yritti saada reaktiota aikaiseksi. Kise hyssytteli ja yritti vetäytyä hiukan kauemmas.
"...Ei, ei, en puhunut sinulle, anteeksi... Niin, siis tänään se olisi mahdollista?"
Hiljaisuutta. Jotain etäistä kantautui puhelimesta ja Aomine ajatteli
ei, ei, ei.
"Nyt heti?"
EI."Selvä, tulen sinne. Hei hei."
Käyttäen hiljaista hetkeä hyväkseen Aomine pohti, pitäisikö hänen yrittää koiranpentutaktiikkaa vai taklaustaktiikkaa. Koiranpentu voitti niukasti, se toimi yleensä Kiseen yllättävän hyvin, vaikka Aomine ei ollutkaan erityisen hyvä hempeilyssä.
"Naapurintäti on sinulle tärkeämpi kuin minä?"
"Hän ei ole täti, vaan nuori nainen", Kise vakuutti tuhannetta kertaa: samalla hän alkoi heltyä toisen ylidramaattiseen päänkallisteluun ja kulmien alta tuijotteluun. Kise pörrötti Aominen hiuksia ja ymmärsi samalla, että ne olivat kasvaneet tarpeettoman pitkiksi. Muutamat suortuvat roikkuivat otsan päällä, tavoittelivat silmiä, mutta eivät sentään vielä yltäneet niihin. Mahtoikohan hän itse edes huomata?
Ajoituksensa tarkkaan miettinyt Kise ponkaisi pystyyn ja väisti jalkaansa tavoittelevaa kättä. Hän puhkesi lievästi omahyväiseen hymyyn -
tänäänhän sujui. Osittain menestys saattoi johtua siitä, että hän oli jaloilleen kompuroidessaan nojannut eteenpäin niin, että toiselta oli melkein lentänyt ilmat pihalle, mutta moinen oli tietysti vain pikkuseikka.
"Anteeksi, rakas", Kise pahoitteli, äänensävy ainakin puoliksi aitona ilmeestä huolimatta, "Hän on lähtemässä ihan kohta. Pitää tehdä ne kaupat nyt."
Aomine olisi halunnut vain murjottaa.
"Et sinä nyt oikeasti osta meille naapurintädin vanhaa sänkyä. Mieti, mitä kaikkea siinä on tehty."
Tarkemmin ajateltuna, miten tuo hölmö alun perin alkoi puhua sängyistä naapurin kanssa? Aomine ei tiennyt vastausta omaan kysymykseensä eikä varsinaisesti halunnutkaan tietää.
"Siihen laitetaan oma patja päälle, se on halpa, se on hyvä, minä en halua nukkua lattialla ikuisesti ja sinä ajattelet kaiken, tuota, oudosti!"
Aomine ei voinut olla virnistämättä, vaikka olikin vain hetkeä aiemmin yrittänyt pitää veristä väittelyä yllä.
"Joo, minä ajattelen kaiken oudosti. Tule nyt tänne, niin voin kertoa lisää ajatuksia, sinuun liittyen", hän maanitteli ja tuijotti toista tiiviisti.
"Ihme pervo", Kise töksäytti ja Aominea nauratti.
Se on kaikki vain pääsi sisällä. "Haluatko olla kiva? Käy ostamassa meille jotain, jolla tästä paikasta saa kodin oloisen."
Niillä sanoilla Kise katosi huoneesta napittaen paitaansa. Aomine oli järkyttynyt.
"Hei, älä nyt oikeasti mene! Ryouta!"
Oven kolahdus kantoi koko asuntoon, poukkoili seinissä ja vihlaisi miehen korvia. Hän lysähti takaisin makuulleen - tänään hänellä ei tosiaan riittänyt motivaatio mihinkään, varsinkaan, kun hänet niin kylmäverisesti jätettiin yksin ja särjettiin sydän palasiksi.
"Ihme pihtari", hän mumisi itsekseen ja päätti, että siinä oli hyvä heitto. Saisi Kisen varmaan väittämään vastaan ja todistamaan vastaan. Aomine virnisti tyynyynsä.
Kerää kynttilät pois
emme tarvitse nyt romantiikkaa
Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri
He olivat muuttaneet yhteen noin kuukausi sitten ja kysyttäessä Aomine ei olisi osannut vastata, tuntuiko hänestä siltä, että he olivat asuneet yhdessä ikuisuuden vai siltä, että jokainen päivä oli kuin ensimmäinen.
Sen Aomine tiesi, että he olivat asuneet yhdessä
vasta kuukauden ja kaikki saikin olla hiukan levällään.
Kise taas väitti, että he olivat asuneet yhdessä
jo kuukauden ja jotain pitäisi olla jo valmiina.
Ei heidän asuntonsa missään nimessä kolkko ollut. Mikä tahansa paikka, jossa olisi joko Aomine tai Kise, täyttyisi puhtaasti egosta - heidän oma pieni paikkansa oli siis mahtipontinen ja äänekäs melkein rasittavuuteen asti.
Sitä paitsi, osasivat hekin olla tunnelmallisia omalla tavallaan. Ensimmäisenä iltana Kise ei saanut jostain syystä unta - kenties siksi, että prinssi ei ollut tottunut nukkumaan lattialla. Hän sytytti muutaman kynttilän pitkin tyhjää huonetta ja herätti Aominen ilman sen kummempia perusteita. Herätetty ihmetteli, miksi ihmeessä toinen oli pakannut moisia turhuuksia mukaansa. Hän sulki silmänsä uudelleen ja päätti visusti nukahtaa.
Lopulta hän ei voinutkaan olla raottamatta silmiä, katsomatta miestä, joka tuijotti liian tiiviisti kynttilöitä ja jonka oma olemus hehkui lämpöä yöhön. Aomine veti hänet kiinni kylkeensä ja valitti, kuinka nyt oli niin myöhä, ettei voinut edes nousta ylös ja puhaltaa liekkejä sammuksiin.
Ei, en ole onneton
nyt kun tiedän mitä onni on
Se on sitä kun töistä tullessaan
voi vaikka tunnelmoida kahden kesken
Ei heidän asuntonsa kolkko ollut, mutta hiukan tyhjä. Kaikki elämisen kannalta välttämätön löytyi, sohvakin oli, mutta kaikki muu yleisesti tarpeellisena pidetty loisti poissaolollaan. Heillä ei ollut tietokonetta, radiota, ei edes pölynimuria - ei sillä, että kumpikaan miehistä olisi ollut erityisen innostunut siivoamaan muutenkaan.
Kun Kise kerran käski, Aomine meni ja osti kaupan tyhjäksi - järkyttävän kokoisen auton hän oli jo käynyt lainaamassa. Omistaja huusi perään jotain varkaudesta, Aomine peruutti, antoi leivänpaahtimen lahjaksi ja sai kun saikin ottaa auton hetkeksi itselleen, sillä ehdolla, että jättäisi puhelinnumeronsa.
Ihan yleistä julkeuttaan Aomine jätti Kisen puhelinnumeron, tulisipa kuuma linja taas kerran, tällä kertaa astetta hauskemmalla sisällöllä.
Kaupassa käynti ei ehkä ollutkaan niin kamalaa.
Kerää kynttilät pois
emme tarvitse nyt romantiikkaa
Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa
Naks. Naks.
Kise pureskeli kynsiään. Ääni teki hänet hulluksi, hänen poikaystävänsä hulluksi ja etenkin näytti myöhemmin aivan liian rumalta, mutta Kise ei vain pystynyt lopettamaan. Aamusta oli vierähtänyt jo useampi tunti ja häntä hermostutti.
Naks. Naks.
Nuorukainen nosti sormensa silmiensä tasolle ja antoi kielensä liittyä ällöttävyyksien orkesteriin naksauttamalla sitä. Tuo kynsi oli nyt aivan vino,
aivan. Sitä ei takuulla saisi korjattua kukaan, ei hienoimmatkaan kauneudenhoitajat. Sen kasvamiseen kuluisi ikuisuus.
Keneltä hyvänsä kysyttiinkin, Kise ja Aomine samassa taloudessa tarkoitti näkymättömän vastuuttomuusmittarin räjähtämistä. Kisen täytyi jopa myöntää, että se ei ollut täysin tuulesta temmattua, mutta tänään oli hänen vuoronsa olla aikuinen - olo oli kuin äidillä tai Momoilla.
Kise oli hermostunut, koska Aomine olisi koska hyvänsä voinut sekaantua tappeluun, ajaa autolla ojaan, astua Pohjois-Korean diktaattorin varpaille,
naks, naks, naks...
Ovikello soi hullun lailla.
Onneksi yksi tietty henkilö ei ikinä käyttänyt avaimiaan - helpotus pyyhkäisi Kisen ruumiin yli ja hän hyräili hyväntuulisesti matkalla ovelle. Ehkä toinen ei sitten ollutkaan vihainen, ehkä toinen oli oikeasti käynyt ostamassa jotain hienoa ja kotiintulo oli siksi viivästynyt.
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri
Aomine rämpytti ovikelloa kärsimättömänä, koputti rystysillään puupintaa ja lopulta potkaisi hiukan - ei ehkä kovin järkevää ottaen huomioon, että hän oli oman ovensa takana. Ajatus ei poistanut hänen kestohymyään, joka oli nykinyt suupieliä ylöspäin jo hetken. Lukkoa kierrettiin auki ja Aomine valmistautui parkumiseen omaisuuden tuhoamisesta, ja hetken Kise näyttikin siltä, että kauhistelisi.
Ei niin sitten käynytkään.
Jostain syystä Kise katsoi tulijaa hämmästyneenä kuin ei tuntisi koko ihmistä. Aomine ei varsinaisesti pitänyt reaktiosta, mutta ei antanut sen pilata hyvää tuultaan.
"No niin, nyt on sitten rahaa tuhlattu kunnolla kuten käskit. Syödään kuukausitolkulla vain kuivaa leipää. Mutta tiedätkö mitä, nämä löytämäni jutut ovat aika siistejä! Ne ovat tuolla alhaalla autossa. Ostin semmoiset kaiuttimet, joista lähtee ihan kunnolla ääntä, ja..."
"Siitä onkin hetki... Kun olet näyttänyt noin onnelliselta", Kise hengähti ja toi kätensä suun eteen melkein dramaattisesti. Hetken näytti siltä kuin vaaleahiuksinen alkaisi oikeasti vetistellä eikä Aomine tiennyt yhtään, mitä tehdä.
"Äh. Mitä hittoa? Ihan niin kuin jotkut kauppakassit tekisivät minut onnelliseksi", hän mumisi ja takelteli ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, koska Kise oli haudannut kasvonsa käsiinsä ja tärisi suurieleisesti. "Siis. Onnellisemmaksi..."
Kuin sinä.Aomine olisi saattanut lipsauttaa moisen ällöttävän repliikin, jos hän ei olisi samaan aikaan kuullut kahden jalkaparin kevyitä askeleita iskemässä vasten portaikkoa.
"Anteeksi, häiritsemmekö?"
Kise nosti päätään välittömästi ja ilme kirkastui sekunneissa.
"Kurokocchi!" hän riemuitsi ja ansaitsi pahan mulkaisun Aominen suunnalta - vaikka hän olisikin oikeasti liikuttunut äsken, kaikki oli liioittelua. Ainakaan Kisen kasvoilla ei ollut merkkiä kyyneleistä, mikä olisi ollut Aominelle helpotus, jos hän ei olisi jo ehtinyt sönköttämään ja tekemään narria itsestään.
Kise ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan toisen murhaavaa katsetta. Hän oli iloinen siitä, että Kuroko oli tullut käymään - ja Sakurai myös ilmeisesti, kyllä hänenkin seuransa Kiselle kelpasi. Oli kuitenkin kaksi asiaa, jotka hämmensivät nuorukaista. Ensinnäkin se, että Kuroko ja Sakurai olivat epätavallinen kaksikko: se kuittaantui lopulta sulavasti uskomalla, että Aomine yritti tosissaan ryhtyä sosiaaliseksi ja aloitti lempi-ihmisistään.
Toiseksi, Kuroko ja Sakurai seisoivat keskellä portaikkoa: ensimmäinen selkä kohti portaiden alkupäätä ja jälkimmäinen selin menosuuntaan. He kantoivat isoa, painavan näköistä pakettia, saaden Kisen kallistelemaan päätään kummastuneena.
"Kantoapua", Aomine kuittasi kuin lukien toisen ajatukset. Kise oli edelleen hiukan hämillään: oliko kantoapu todella Aominelle välttämätöntä, ja jos oli, eikö hän tuntenut paljon rotevampiakin tyyppejä? Kurokon ja Sakurain vähemmän saumaton yhteistyö ja tärisevä olemus saivat Kisen melkein huolestumaan.
Eikä ihan suotta.
KRASH!Ääni oli sanoinkuvaamattoman kamala. Kise olisi halunnut hypätä kymmenen metriä ilmaan, Aominekin katsoi silmät pyöreinä. Kuroko oli kuin ihmeen kaupalla ehtinyt väistää lattiaan iskeytynyttä pakettia. Hän katsoi hetken hämmentyneenä ympärilleen selkä seinää vasten.
"Arvioin ehkä tarvitsemani voiman väärin. Anteeksi."
"
Kurokocchi!"
"Minä olen pahoillani, olen niin
hirveän pahoillani, antakaa anteeksi..."
Älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa
"Ryouta!"
"Hmm?"
"Tuo huolestunut ilme ärsyttää. Ehkä se televisio meni rikki, ja ehkä se oli kalleinta mallia, mitä löysin. Mutta katso, mitä Sakurai antoi."
"Hyvänen aika... Tässähän on ihan liikaa..."
"...Puhdasta käteistä."
"Voit mennä ostamaan uuden!"
"Niin juuri."
"Mutta hei, kulta? Miksei meillä vieläkään ole leivänpaahdinta?"
"Ai leivänpaahdinta? No... Ei vain tarttunut mukaan..."
"Haluan sellaisen."
"Etkä."
"Kylläpäs."
"Ei jumalauta, ei nyt
taas. Kaikkeni annan, mutta mikään ei ikinä riitä!"
Kerää kynttilät pois
emme tarvitse nyt romantiikkaa
Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri
Kädet kiersivät Kisen silmien päälle. Hän yritti poistaa ne ravistelemalla päätään kevyesti, mutta ote oli liian tiukka. Mies päätti vain pysyä paikallaan ja ihmetellä, mitä mahtoi olla tulossa.
"Minulla on sinulle yllätys", Aomine kertoi, taas kerran astetta iloisemmalla äänensävyllä. Kise päätteli, että hän oli löytänyt hyvän leivänpaahtimen - sellaisen, jonka leipiin tulisi sydämiä ja kukkia tai sellaisen, joka oli erityisen tyylikäs. Vaikkapa hillityn värinen. Se olisikin mukavaa vaihtelua kotiin, jossa jokainen huone oli uhkaavasti muodostumassa eripariseksi viereisen kanssa.
"Rakastan yllätyksiä", Kise naurahti, päättäen leikkiä mukana. Hän antoi toisen ohjata itseään hetken. Sormien vetäytyessä pois silmien päältä hän joutui räpyttelemään kerran, toisen, kolmannenkin. Rekisteröidessään ympäristöään hän huomasi toisen "yllätyksen", ymmärsi sen ja puhkesi hymyyn.
"Noita on oikeasti olemassa! Sehän on kaunis."
Aomine pyöritteli silmiään Kisen sanavalinnalle, mutta virnisti kuitenkin.
"Eikö? Olen aina halunnut tuollaisen."
Eihän hot dog -paahdinta voinut hyvällä tahdollakaan kutsua leivänpaahtimeksi, mutta toisaalta sydän- ja kukkaleivät eivät ehkä kuuluneetkaan Aominen tyyliin. Kise kääntyi toisen puoleen ja kohotti kätensä silittämään hänen poskiaan.
"Kiitos! Olet ollut ihana viime aikoina."
Aomine imitoi oksennusrefleksiä saaden Kisen melkein nauramaan, mutta sitten vaaleahiuksinen huomasi jotain omasta mielestään huolestuttavaa ja kuljetti käsiään otsalle, takaisin poskille, painoi hiukan. Hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
"Mitä lääpit?" Aomine kysyi - eivät hänen kasvonsa olleet mitään muovailuvahaa.
"Olet kuuma", Kise sanoi poraten huolestuneen katseensa toisen silmiin. Nekin olivat kumman sameat. Aomine kohotti kulmiaan huvittuneena.
"Aina."
"Ei kun! Olet ihan tulessa, sinullahan on varmasti kuumetta! Ja minä en uskonut, kun sanoit, että sinulla on huono olo..."
Aomine katsoi sanattomana, kuinka toinen etsi keittiöstä kuumemittaria, särkylääkettä, kaikkea mahdollista.
"Ja laitoin sinut juoksemaan ympäriinsä, anteeksi", hän mumisi syyllisen kuuloisena. Aomine keksi jotain nerokasta ja selvensi kurkkuaan niin, että toinen kääntyi katsomaan.
"Saat anteeksi, jos pidät minusta huolta."
"Tietysti!" Kise huudahti miettimättä kauaa - hän halusi päästä eroon tästä epämukavasta tunteesta mahdollisimman pian.
"Teet minulle ruokaa tuolla... leivänpaahtimella."
"Joo, enköhän minä osaa!"
"Kuljet ympäriinsä pelkässä esiliinassa."
"Joo! Ei... Siis mitä?" Kise takelteli ja puraisi lopulta alahuultaan. Hän oli joutunut umpikujaan. "Voi
ei..."
Aomine ei voinut olla virnistämättä.
Ryouta raukka, ei ole vielä oppinut, että minä voitan aina."Voi
kyllä."
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri
