Name: Prinsessa-enkeli
Rating: K-11
Pairing: kertoja/Juha
Genre: tajunnanvirta, yleinen karuus
A/N: Tämä syntyi täysin spontaanisti tajunnanvirtana erittäin omituisessa mielentilassa - ja sen huomaa. En edes tiedä, mitä tästä pitäisi sanoa.
Paitsi ehkä sen, että osallistuu
Tajunnanvirtahaasteeseen ja
Lainaushaasteeseen (
"Tätä ei ole kiva sanoa, mutta koska en ole kiva ihminen, ei ole väliä." -Kyösti Pöysti [Pasila]).
Mun ja Juhan ensimmäinen riita oli silloin, kun oltiin juuri päästy kahdenkymmenen paremmalle puolelle ja siedetty toisiamme muutama kuukausi. Se oli jotain tyhmää ja pientä, liittyi kai jollain tavalla siihen kuinka piittaamattomasti se oli kitannut mun luona vieraillessaan vikan tölkin maitoa, vaikka vallan hyvin tiesi että mun aamupalaviilit oli loppu ja aioin tehdä uutta. (Maidosta ja yhdestä viilipurkista litran verran viiliä valmistaminen oli köyhän opiskelijan pirkkaniksi, jonka olin joskus oppinut lukiossa bioteknologian kurssilla. Paljon muuta en siellä oppinutkaan, lähinnä koska mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – olin ilmoittautunut sille kurssille vaan, koska Juhakin oli siellä, ja halusin mahdollisuuden tuijotella sitä ja punastua joka kerta, kun se huomasi.)
Lähdin tihkusateessa kävelemään läheiseen Siwaan, koska mun aamu on aina totaalisen pilalla jos en saa aamupalaksi viiliä ja paahtoleipää. Lähdin, vaikka vihaan sadetta ja märkää yli kaiken, ja vaikkei se viili enää olis ehtinyt valmistuakaan, mikä tosin ei ollut Juhan vika, mutta tykkäsin mieluiten syyttää sitä siitäkin. Lampsin hakemaan eteisen kaapista sateenvarjon, ja räpelsin sen hihnaa auki samalla kun työnsin jalkojani rumiin vaaleansinisiin crocseihin, jotka olin joskus muinoin saanut siskoltani tuliaisiksi ulkomailta. Juha vilkaisi mua kohti, kun repäisin takkini henkarista sellaisella voimalla, että henkari pamahti kovaäänisesti seinään ja jäi siihen heilumaan. Se kusipää kehtas vielä näyttää paheksuvalta mun äksyilylle, kuulemma olin lapsellinen.
”Sateenvarjoa ei saa avata sisällä, se tietää huonoa onnea”, se tiesi ilmoittaa mulle tylsistyneeseen äänensävyyn. Mä tuhahdin, avasin hypistelemäni sateenvarjon mielenosoituksellisesti, mutisin jotain siitä kuinka takuulla kävelisin kauppamatkalla tikapuiden alta jos sellaiset löytäisin, ja pamautin oven kiinni perässäni toivoen, että se ääni jäisi soimaan Juhan korviin yhtä kovana jumputuksena kuin munkin korviini.
Ja ehkä tämän koko sotkun takana sitten oli se perkeleen sateenvarjo.
Mä olin joskus rakastanut Juhaa, ihan oikeasti. Olin ihastunut siihen melkein koko lukion ajan, ja kadotin hetkeksi elämäniloni kun en abivuoden loppuun mennessäkään ollut saanut pullautettua sitä ulos. Ajattelin, että ehkä me ei koskaan enää nähdä, mutta jänistin silti. Kai musta tuli tällainen suorasukainen ja pippurinen ämmä vasta sen jälkeen, kun aloin seurustelemaan Juhan kanssa. Joskus mä tykkään syyttää Juhaa omasta vittumaisuudestanikin (kenestä tahansa prinsessasta tulisi hirviö sen seurassa), lähinnä koska yleensäkin kaiken laittaminen sen piikkiin tuntuu paremmalta kuin tosiasioiden myöntäminen. Tai siis, eiväthän ne tosiasioita ole, vaan Juhan syy.
Ja mä kai oikeasti olin joskus sen prinsessa – vaikka se kyllä suosi enkeliä hellittelynimenä. Mä muistan vieläkin kirkkaasti, mistä sen nimityksen alkuperä juonsi juurensa. Oltiin istuskeltu kliseisesti viltin alla sylikkäin keinutuolissa ja katseltu syyskuista sadetta, kun se yhtäkkiä käänsi naurettavat suklaasilmänsä mun suuntaani ja kysyi: ”Miksi sä itket?”
”En mä itke”, mä olin vastannut hölmistyneenä ja miettinyt, onko se taas vetänyt jotain kamaa, vaikka oli luvannut lopettaneensa aikoja sitten.
”Äiti sanoi, että kun sataa niin enkelit itkee.” Silloin virnistelin hölmösti ja punastuin – nykyään Juha sai mut naamastani punaiseksi vaan silloin kun huusin raivosta (taas pöntönkansi auki jumalauta) niin että suoni pullistui otsassa.
Jossain vaiheessa matkan varrella, kai siinä parinkymmenen yhdessä vietetyn vuoden jälkeen, mä tajusin etten enää rakastanut sitä. Mua vaan lakkasi kiinnostamasta, ja mä tein sen seikan Juhalle varsin selväksi käytökselläni. Jossain vaiheessa kolmattakymmenettä seurusteluvuotta mä tajusin, että vihasin sitä, mutta siinä vaiheessa oli ollut sormus jo niin pitkään sormessa, ettei se varmaan olis enää edes lähtenyt pois. Eikä mua kiinnostanut hankkia ketään muutakaan, ja ainakin siltä sai rahaa, joten mä ajattelin että ihan sama. Ainakaan ei tarttis olla yksin, oli joku jolle huutaa, oli sekin tyhjää parempi, kuten sanonta kuuluu.
Mun ja Juhan viimeinen riita oli silloin, kun olin ostanut yläkerran vessaan uuden maton ja se oli Juhan mielestä ruma. Se valitti, kuinka mä en koskaan kysynyt siltä mitään ja tuhlasin sen rahat turhaan paskaan, ja mä valitin kuinka se ei koskaan ollut tyytyväinen ja vääristeli asioita. Sinä iltana se nukkui sohvalla ja mä sain rauhassa vallata ison parisängyn, ja seuraavana aamuna löysin sen ammeesta leivänpaahtimen kanssa. Mua vitutti, koska kylppärin lattia tulvi ja uusi matto oli pilalla, enkä saanut aamupalaksi paahtoleipää. Se oli aina ollut kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoinen mulkku; tappoikin itsensä väärin ihan vaan viimeiseksi vittuiluksi.
Siinäpä vasta tragedia, naapurustossa kauhisteltiin, mutta mä en tavoittanut jutun emotionaalisia ulottuvuuksia. Olinkin jo miettinyt, olisko se ollut tarpeeksi vanha tönäistäväksi portaista niin, että voisi laittaa pikkuhiljaa hiipivän vanhuuden motorisen takapakin piikkiin ja saada rahat, joten ihan kiva että se hoiti ite ittensä päiviltä niin ei tarvinnut vaivautua.
Kai tää kuulostaa ulkopuolisen korviin aika kamalalta, mutta ei mua juurikaan kiinnosta ajatella sitä, mitä mun pitäisi ajatella. Oon aina ollut aika paska ihmiseksi. Tai siis, tietenkin vasta sen jälkeen kun tapasin Juhan (kenestä tahansa prinsessasta tulisi hirviö sen seurassa).
