Nimi: Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä
Kirjoittaja: TOKO ~
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Vastuunvapaus: Omistan vain itseni, muut henkilöt omistavat itse itsensä. Minä vain puran ahdistusta kirjoittamiseen.
A/N: Täyttä tajunnanvirtaa. Oli pakko päästä kirjoittamaan ja tämä oli päällimmäisenä mielessä. Kommenttia saa antaa c:
Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä
Mua ahdistaa. Ikkunoista tulvii sisään pelkkää mustaa, hengitys takkuaa.
'Yhden kyyneleen saavutus', mä muistan kommentoineeni tekstiin, jonka luin joskus. Se oli kaunis ja surullinen, siinä oli onnellinen loppu. Yleensä mä inhoan niitä. Liika onnellisuus on luonnotonta, mutta se olikin pelkän kohtauksen loppu. Pieni pätkä elämästä.
Ja tälle pätkälle mä luovutin yhden kyyneleen.
Nyt kyyneleitä on enemmän. Liikaa ja mikä pahinta, taas.
Vastahan mä muutama päivä sitten itkin itseni uneen.
Mä itken liikaa ja typeristä syistä.
Varmaan jokainen on joskus miettinyt, mitä pelkää. Mä ymmärsin sen tänään.
Vaikka mä pelkäänkin piikkejä, pimeää ja avuttomuutta, niin eniten mä pelkään luottamista. Sitä, että uskaltais välittää toisesta. Ja kyllä mä tietenkin välitän. Ystävistä, perheestä, kaikesta sellasesta mistä muutkin.
Mä vaan pelkään, ettei muut välitä musta, että ne on mun seurassa vain pakon takia. Mä pelkään, että ne hymyilee mulle siks, että se on kohteliasta.
Miksi mä luokittelen sen luottamiseksi? Ehkä, koska mulle luottaminen tarkottaa sitä, että uskaltaa päästää toisen lähelle. Ja sitä mä pelkään. Koska, jos mä välitän ja toinen kyllästyy tai väsyy muhun, mä hajoan.
Peloille on aina joku selitys, joku syy, miksi ne on olemassa.
Ja tottakai mä tiedän omani.
Syntymäpäivät.
Mun parhaan kaverin.
Sen, jota mä rakastin varmaan enemmän, kun itteeni. Ja kyllä sekin välitti musta.
Meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Vitsailtiin, pelleiltiin, syötiin kakkua, juostiin pihalla. Me oltiin varmaan jotain nelosluokkalaisia, sellasia pikkusia vielä.
Ja sitten tuli riita.
En mä enää edes muista mistä se alko. Mä nauroin väärässä kohdassa, sanoin jotenkin väärin, tai jotain.
Se veti mut sivuun muitten luota ja oli aivan älyttömän vihanen. Se oli sellanen sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä tyyppi, kyllä mä sen tiesin.
Meillä oli paljon riitoja, mutta ne sovittiin aina äkkiä.
Se oli vaan yks harvinaisen iso riita, mutta jos multa kysyttäis millon muhun on sattunut eniten, mä valitsisin sen epäroimättä.
Se huus mulle. Syyti kaikki loukkaukset mitä keksi. Olin kuulemma pilannut sen synttärit, olin idiootti ja tyhmä. Säälittävä ja rasittava.
Mä huusin tietysti takasin. Mä en ymärtänyt miksi se edes oli vihanen. En mä oikeestaan tiedä vieläkään. Kun me oltiin kiljuttu toisillemme hetki, se hiljeni. Tuijotti mua vaan syyttävästi vihreillä silmillään.
"Sä oot pilannu mun elämän. Mä en halua nähdä sua enää ikinä."
Sen mitä se sano ois voinut laittaa pelkän vihaisuuden piikkiin, mutta se äänensävy oli jotain niin kylmää. Ei mitään näkyviä tunteita, paitsi sellanen kytevä raivo.
Se katto mua hetken, käänty ja lähti pois.
Se sattu.
Se sattu aivan hemmetin paljon.
Ja tietenkin mä syytin siitä itteäni. Mä olin tehny jotain väärin, mä olin vääränlainen.
Kun mutsi haki mut kesken juhlien kotiin ja mä olin itkenyt tunnin huoneessani, mua alko pelottaan.
Mitä, jos mä menettäisin ystäväni?
Mä olin kasvanu liian kiinni siihen. Mä välitin siitä liikaa.
Kyllä me lopulta sovittiin, mutta en mä oppinu enää luottaan siihen. Enkä muihinkaan. Mä en halunnut luottaa, koska se sattui. En halua vieläkään.
Mutta silti mä luotan liikaa.
Miten mä voisin olla välittämättä ystävistä, jotka saa mut hymyilemään, ja joita mä rakastan omalla mittapuullani aivan liikaa.
Miten mä voisin olla välittämättä mun perheestä, vaikka ne sanoo soittavansa poliisille, jos mä yritänkin lyödä niitä. Kai se sitten on sairasta. 'Me ei sallita välivaltaa', sanoo nainen, jota mun kaiken järjen mukaan pitäis nimittää äidiksi. Se vaan tuntuu mahdottomalta, siinä vaiheessa, kun mä pakenen huoneeseeni sitä ja sen uhkauksia kytille soittamisesta. Mä kun olen taas mennyt potkasemaan pikkuveikkaa.
Mä välitän ihmisistä aivan liikaa ja mä vaan toivon, että nekin välittää musta.
Mä en halua pilata enää kenenkään elämää.
