Ikäraja: K-11
Hei minä täällä taas. Tiedän, että en ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, mutta ajattelin julkaista tämän nyt kuitenkin täällä. Toivottavasti tykkäätte (:
Alennustila (vahingoittaa sinua ja ympärilläsi olevia)
Käsi hapuilee valokatkaisijaa pimeässä. Seinä on sileä, tapetti kukkakuviollista, mutta pimeässä silmät näkevät pelkkää mustaa ja kapean valoraidan ovenpielessä. Sormenpäät tunnistavat kohouman heti hipaistessaan sen reunaa. Poikkeavan muodon. Neliönmuotoisen. Katkaisija on kohollaan seinästä, ja sen muovipinta tuntuu viileältä iholla. Etu- ja keskisormi liukuvat nopeasti ylemmäs. Kevyt painallus, ja valot räpsähtävät päälle.
Kylpyhuone on silmiä kirvelevän valkoinen. Sen lattia on kaakelia, seinät ovat kaakelia ja katto – katto on jotakin muuta kuin kaakelia. Niin äiti on sanonut hänen ollessaan pieni. Äitikään ei ole tiennyt.
Askelten tassutus kaakelilattialla. Varpaat kipristelevät kylmästä. Niitä polttaa niin kuin silmiäkin. Mutta silmissä kipristelevät kyynelet ovat kuumia. Tulikuumia. Ne valuvat pitkin poskia, suupieliin. Huulet puristuvat tiukasti yhteen. Kyyneltäkään ei saa nielaista. Vain nyyhkäyksen.
Väristys ravistaa kylpytakkiin käärittyä vartaloa. Kylmyys hiipii sisään kaula-aukosta, iho nousee kananlihalle. Hampaat kalisevat kuin pureskellen kuumia kyyneliä.
Sylkäisy. Lattia kastuu syljestä ja kyynelistä. Itku yltyy, vartalo värisee ja tärisee.
”Miksi sinä noin teit?” äiti kysyisi, eikä hän vastaisi:
”Siksi että se käskee minun tehdä niin.”
Onneksi äiti ei ole näkemässä häntä nyt. Alennustilassa, miettimässä paljonko kyynelissä on kaloreita.
Karhea kylpytakki valahtaa olkapäiltä. Frotee raapii käsivarsien ihoa, kerääntyy kömpelöiksi laskoksiksi kyynärtaipeisiin. Käsivarret ojentuvat suoriksi, ja hihojen mukana lattialle putoaa koko kylpytakki. Sen helma leviää lattialle paljaiden jalkojen ympärille, kietoo ne karheaan syleilyynsä.
Toinen nielaistu nyyhkäys. Kylpytakin helma potkaistaan pois. Se jää siniruudulliseksi mytyksi kylpyhuoneen nurkkaan. Se on taas pelkkä isän vanha kylpytakki, ei hänen toinen ihonsa.
Käsivarret kiertyvät rinnan ympärille, sormet käpertyvät kainaloihin. Jalat seisovat vierekkäin lattialla. Toinen käsi singahtaa nopeasti niiden väliin, tarkistaa, etteivät reidet kosketa toisiaan. Että pakarat eivät ole suurentuneet. Että ne ovat litteät, eivät pyöreät.
Lantioon tarvitaan molemmat kädet. Kymmenen sormea tunnustelee huolellisesti sen kuoppia. Sormenpäiden seuratessa luiden kovia kaaria ihon läpi ilo täyttää mielen ja saa sairauden äänen hetkeksi vain nauramaan.
Kämmenet painuvat vatsalle. Se erottuu liian selvästi. Mielessä raikuva nauru lakkaa ja sen tilalle tulee pakokauhu. Sormet silittävät vatsaa rajusti, yrittävät painaa sitä sisäänpäin, pienemmäksi. Ihoon jää kirveleviä punaisia jälkiä. Silti vatsa pysyy sellaisena kuin on. Liian suurena.
Sormet alkavat laskea kylkiluita niin nopeasti, että menevät laskuissa sekaisin. Ne aloittavat alusta uudelleen ja uudelleen, saavat kerta toisensa jälkeen eri tuloksen.
Entä jos hän on lihonut niin, että kaikki kylkiluut eivät enää tunnu ihon pinnassa?
Sormenpäät uppoavat syvemmälle, rintakehä täyttyy naarmuista ja sydämen jyskytyksestä.
Jalat pettävät, nyyhkytys voimistuu. Laiha vartalo käpertyy täristen kaakelilattialle. Kädet painuvat rajusti korville. Sairaus riehuu mielessä. Huutaa ja raivoaa. Hän itkee ja painaa polvet tiukemmin vasten rintaa.
Siitä äiti hänet lopulta löytää. Alastoman ja luurankomaisen teinipojan, joka painaa saman verran kuin seitsemänvuotiaana kysyessään, miksi kylpyhuoneen katto ei ole kakkelia –
kaakelia, kulta – ja alkaa itkeä hänen toistassaan saman kysymyksen tämän pukiessaan hänen ylleen isän kylpytakkia.
