Sinne, takaisin ja ÄKKIÄ
Kirjoittaja: Olivia
Oikolukija: Myself tän lukasi läpi:)
Fandom: Taru sormusten herrasta
Tyylilaji: romnce
Ikäraja: S (laitetaan noin nyt varmuuden vuoks...)
Paritus: Olivia (eli minä)/Legolas
Haasteet: En minä mutta kun ne muut. Ja minäkin |eli parita itsesi fiktiiviselle hahmolle| -haaste
Multifandomi -haaste (fandomilla TSH)
Saaga-haaste (one shot sarja)
A/N: Myself saakoon kaikki kiitokset sittä, että julkaisin tämän tänne!<3 Tässä on siin pieni kohtaus ensimmäisees THS elokuvaan perustuen. Kun Frodou sanoo, että hän lupaa viedä Sormuksien sormuksen Tuomiovuorelle, niin sitten minä vähän niin kuin saavun sinne ja tahdon päästä mukaan... Lukekaa toki, toivottvasti en paljastanut liikaa=/
Ensimmäinen fikkini kun kirjoitan TSH:ta... enkä siis tiedä tuliko tästä lukemisen arvoinen, mutta kommentoikaa! Legolas oli minulle heti alku metreistä, kun näin elokuvat niin se silmäterä minulle, joten siksi varmaan tuo parituskin.
Tätä voisi kai pieneki songficiksi väittää, kun tossa alussa on pienet lyriikat, mutta emmää tie... Siis kuitenkin biisi on Ed Sheeran -Give me love.
Give me love like her,
'cause lately I've been waking up alone,
Paint splattered teardrops on my shirt,
Told you I'd let them go,
And that I'll fight my corner,
Maybe tonight I'll call ya,
After my blood turns into alcohol,
No, I just wanna hold ya.
"Minä tulen", nainen sanoi päättäväisesti. Vihertävät silmät - siinä auringon paisteessa väri muuttui lähemmäs sinistä - tuijottivat lempeästi, mutta lujasti miehen omiin sinisiin silmiin. Mies, jolla oli vaaleat, silkkiset, pitkät hiukset, suipot korvat ja kaunis pitkä beesin sävyinen mekko päällään.
"Sanot tulevasi, mutta sinä tiedät etten päästä sinua lähtemään", mies sanoi. Mies seisoi selin kauniiseen, lumoavaan näkymään, joka aukesi kaiteen toisella puolella. He seisoivat kinastelemassa parvekkeella. Sädehtivät auringonsäteet kimaltelivat marmorista.
Rivendell, jossa haltiat asuivat, oli tehty kauniista vaaleasta marmorista. Siellä ei koskaan voi nähdä pimeyttä tai varjoja. Aina kirkas aurinko paistoi minkäkin puun oksiston takaa. Paikka on hyvin kätkettynä Sumuvuorten juurikukkuloille.
"Ja sinä tiedät sitten ettet pysty estelemään minua", nainen vastusti miehen sanoja. Hänellä oli jalassaan korkeavartiset nahkasaappaat ja ruskeat hiukset oli vedetty tiukasti pois pyöreiltä kasvoilta. Harmaa nahkasta valmistettu taisteluun sopivan takin hän oli vetänyt kalpean ihon lämmittämiseksi.
"Sitten usko minua: minä voin pakottaa sinut jäämään. Jos on pakko, niin käytän suurempaa voimaa kuin sanani", mies sanoi. Hänen äänensävynsä oli lopullisen kuuloinen. Miehellä oli neliön muotoiset kasvonpiirteet ja hän oli hoikka.
"Turhaan sanot noin, koska tiedät ettei Rivendellin seinät tai sen asukkaat estä minua lähtemästä perääsi. Jäljittämään seuruettasi, joka minun kuonollani ei kestä muutamaa tuntia kauempaa." Nainen oli hyvin lyhyt ja tämän pää hipoisi miehen olkapäitä jos he olisivat olleet lähempänä toisiaan kuin metrien päässä. Naisen oikean olkapään takaa pilkisti hopeakahvainen miekka.
"Teit tai päätit sitten mitä tahansa minä suojelen sinua, Olivia", miehen ääni muuttui käskevästä lempeäksi. Voisi jo luulla, että mies rupesi menettämään hermojaan. Nainen kun osasi olla hyvinkin itsepäinen.
"Tee sitten niin, Legolas." Olivia hymyili nyt ensimmäisen kerran haltia-Legolasille Thranduilin pojalle.
"Mutta jos rupeat määräilemään tai joudut pieniinkin hankaluuksiin johdatan sinut nuolellani takaisin tänne. Tai voi Gandalf ehkä suostua vähän hellävaraisempaan menetelmään", Leogolas sanoi vakavana, mutta vastasi sitten Olivian hymyyn.
"Lupaan ettei niin käy tai jos niin tapahtuu toteen minun hampaani ja raatelukynteni ovat esillä", Olivia sanoi naurahtaen kevyesti.
"Sinä minun oma ihmissuteni. Mieluummin piiloudut valkoiseen lumeen kuin käytät muotoasi hyödyksi", Legolas sanoi. Heidän kiistelystään ei tulisi helpolla yksimielistä ratkaisua, mikä kelpaisi niin suojelevalle haltialle kuin oman tiensä kulkevalle sudelle.
"Ihmissutesi ehkä, mutta uskotko, että tekisin niin kuin sinä määräät?" Olivia kysyi.
"Kyllä, koska sinä olet minun vastuullani jos lähdet mukaamme", Legolas vastasi tyynenä.
"Sinun vastuullasi? Sinun. Minä osaan kyllä huolehtia itsestäni", Olivia sanoi lujasti. Haltia kääntyi nojaamaan käsillään marmorikaiteeseen ja kuuntelemaan linnun viserrystä. Hän huokaisi raskaasti. Olivia asteli hiljaisin askelin miehen viereen ja katsoi tämän levollisia kasvoja. Legolas oli painanut silmänsä kiinni.
"Tunnen sinut kyllä. Eikä minun siis auta kuin luottaa sinuun tässäkin asiassa." Legolas myöntyi tappioonsa tuhahtaen.
"Hyvä niin", Olivia sanoi iloisena ja silitti sitten kädellään miehen pitkiä hiuksia. Molemmille puolille korvia oli vedetty ohuet suortuvat pienille leteille.
"Minä toivon puolestasi, minä uskon sinuun ja minä rakastan sinua", mies sanoi ja kääntyi sitten Olivian puoleen. Hetkien vilahtaessa ohi he vain tuijottivat toisiaan ja sitten Legolas painoi kapeat huulensa tytön täyteläisille huulille.
"Me teemme retken yhdessä", Olivia myönsi pian. Legolas oli painanut tytön rintaansa vasten ja niin he katselivat yhdessä parvekkeelta alas eloisaan Rivendeliin. Miehen kädet olivat suojelevasti Olivian ympärillä.
"Me teemme vain pikaisen läpikulku matkan ja sitten me jo tulemme takaisin ja äkkiä", Legolas puhui nojaten leuallaan Olivian päähän. Molemmat hymyilivät itsekseen.
"Minä voin kuljettaa sinut selässäni läpi Tuomiovuorenkin", Olivia sanoi heleällä äänellä.
"Älä sano tai minä joudun purkamaan lupaukseni päästää sinut mukaamme", Legolas varoitti.
"Turha luulo. Hobitit haluavat silti että tulen. Sanoit sinä mitä tahansa. Olen Tukin mielestä huvittava valkoinen karvaturri", Olivia sanoi ja hän ei voinut olla nauramatta pienen puolituisen nimitykselle.
"Sepä oli mukava lempinimi. Karvaturri", Legolas sanoi kuiskaten lempinimen lempeästi tytön korvaan. Haltia ei voinut olla yhtymättä tytön nauruun.
"Tulkaa sitten sieltä kyyhkyläiset jos ajattelitte mukaan lähteä", kumiseva ääni hätkähdytti ihmissuden ja haltian irti toisistaan. Heidän edessään seisoi harmaaseen viittaan pukeutunut, pitkät harmaat hiukset ja parran omistava ja vaaleansinisen suippolakin päähänsä työntäneen velhon. Gandlaf Harmaa, matkan voisiko sanoa ´isännöitsijä´ tuijotti heitä vaaleansinisillä silmillään tietäväisen näköisenä.
"Me tulemme", Legolas sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti velholle.
"Paras onkin tulemanne, koska tarkkaa joustanne Legolas ja erehtymätöntä tarkkuuttanne Olivia, tarvitaan", Gandalf sanoi arvoituksellisesti, niin kuin aina ja kääntyi sitten vinkaten ensin silmäänsä parille.
~*~*~*~
Niin yhdeksästä kulkijasta tulikin kymmenen.