Nimi: Tukehdun olemattomuuteesi
Kirjoittaja: Kuurankukka
Fandom: BBC!Sherlock
Tyylilaji: Harhaa, angstia
Ikäraja: K11 varmuuden vuoksi
Paritus: John/Sherlock
Vastuunvapaus: En omista mitään: alkuperäishahmot ovat Arthur Conan Doylen, BBC:llekin kuuluu osa
A/N: Teksti jonka olemassaolon olin ilmeisesti kokonaan unohtanut, kunnes avasin tiedoston ihan sattumalta. En jostain syystä muista tämän kirjoittamisesta paljon mitään, voi olla että tässä oli oikeasti joku kiva, suurempikin idea takana. Koska tätäkään ei ole betattu, kirjoitusvirheitä on luultavasti eksynyt joukkoon. Älkää antako sen häiritä, vaan nauttikaa c:
Tukehdun olemattomuuteesi
Hengittäminen on vaikeaa, sillä hän tuntee katoavansa. Sydän hiipuu vähitellen ja on lyyhistymäisillään. Sydänten siltakin on palanut tuhkakehäksi, hänen uurnakseen.
Kuurankukkia ikkunanlaudalla, riitettä vesilätäköissä: heidän suhteensa on samanlainen, auringonvalossa haihtuva. Tai niin John ainakin näkee asian, vaikka Sherlock on palannut asuntoon 21 mikään ei ole ennallaan eikä kai koskaan tule olemaankaan. Ohutta jäätä jonka voi yhdellä ainoalla askeleella murskata, aivan kuten hauraan mielensäkin. John ei tiedä miten haluaisi olla, vahva vai heikko.
Sherlock ei tiedä mitä on meneillään, hän ei ole vielä näyttäytynyt maailmalle vaan kuluttaa vuosisatatunnit Johnin vaivihkaiseen tarkkailuun. Muutos on tapahtunut miehessä joka oli ennen niin tavallinen, helppo ja kaikista vaihtoehdoista turvallisin. Hän näkee sen kasvoista joiden sileyden murhe on rikkonut ja joissa varjot asuvat, viipyilevät liian pitkään. Hymykin on harvinaisempi vieras. Jossain heidän välillään on lukko, joka saa Johnin kyyristymään ja hänet turhautumaan, pienenpieniä eroja kaikki, mutta silti hän ei voi keskittyä työskentelyyn tai mihinkään muuhun samalla tavalla, ennen kuin ongelmat on ratkottu.
Hän kuulee huudon viikko paluunsa jälkeen, joka onnistuu vain kerran elämässä. Hätkähtää hereille sen voimasta ja hapuilee jopa jotain kättä pidempää suojakseen, kunnes tajuaa äänenlähteeksi ylhäällä nukkuvan Johnin. Tai Johnin, jonka ainakin piti nukkua, eikä kärsiä enää painajaisista. Hän on avuton, ei osaa tehdä mitään, jäätyy patsaaksi ja yrittää lopulta vain nukahtaa uudelleen, täysin turhaan tietenkin. Edes aamun valo ei saa mielikuvia hajoamaan, John ei nouse vuoteesta koko päivänä eikä hän käy edes kysymässä.
Kohta Sherlock kuitenkin katoaa. Taas. Onko hän alakerrassa nytkään vai jossain kuoleman porttien takana? Onko katse selkärangassa pelkkää kuvittelua, paradoksaalista tunnetta jostain jota ei koskaan edes ollut?
Sherlock ei ole kertonut mitään lavastetusta kuolemastaan tai sen syistä, eikä John ole kysynyt. Ei Jimiä, hautajaisia tai paljastusta minä pelastin teidät, ennen kaikkea sinun henkesi John, olin jopa valmis kuolemaan puolestasi. Kerran tai kaksi Sherlock ajattelee, pitäisikö hänen selittää: hän ei ole koskaan uskonut puhumisen ja kuuntelemisen todelliseen voimaan, joten vaikenee ja yrittää keksiä mikä oikein lukitsee Johnia. Ratkaisu ei synny helposti, Sherlock on neuvoton koska ei yhtäkkiä tiedäkään kaikkea asuinkumppanistaan, jonka luuli kerran tunteneensa, kuten matemaattiset yhtälöt, joita hän eräänä sunnuntaiaamuna laiskuuksissaan ratkoi.
Hän koluaa turhaan asuntoa läpi sillä välin, kun John on pakollisella kaupparetkellä. Näkymätön hirttosilmukka kiskaisee häntä henkitorvesta miehen huoneen oven kohdalla, hän on askeleen päässä helvetistä tai paratiisista, hän ei edes muista onko koskaan käynyt Johnin huoneessa. Ei ainakaan moneen viikkoon tai kuukauteen. Mutta se onkin aivan tavallinen pedattuine sänkyineen ja siisteine työpöytineen, hieman hämärä ja tunkkainen ehkä muttei mitään muuta. Sherlock tietää kyllä, että ei saisi kajota Johnin yksityiseen, onhan hän tehnyt sen jo monet kerrat ennenkin, eikä siksi epäröi avata miehen pikkuriikkisen työpöydän ylintä laatikkoa. Vasta kun käsi haparoi alimman laatikon pohjaa, hän törmää johonkin henkilökohtaiseen.
Mitä jos Sherlock ei olekaan todellinen?
Lukee nopeasti kirjoitetussa, unohduksiin jätetyssä lapussa. Nopealla päättelyllä hän arvaa sen hieman alle viikon vanhaksi. Juuri silloin alaoven lukkoa avataan hitaasti, Sherlock sulloo paperin taskuunsa ja ehtii olohuoneen sohvalle loikoilemaan juuri ajoissa ennen kuin John astuu ovesta sisään. Hänen mielensä on jälleen sama entinen valtava temmellyskenttä, karuselli täynnä erilaisia muuttujayhtälöitä, mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, jotain ratkaisematontakin. Sherlock on nukkuvinaan hyvin sikeästi, taito jonka olemassaolon John on jo unohtanut. Entinen sotilas katselee sohvalla makoilevaa miestä, luulee ettei tämä tiedä ja tahtoisi uskaltaa ja yrittää, tehdä edes jotain. Rikkoa kuplan jossa sinnittelee pysyäkseen hengissä ja pitääkseen koossa mielenterveytensä.
Punoa sormensa unenkarheisiin tummiin kiharoihin, tietää olevansa haluttu ja tärkeä, kaikki on muuttunut mutta loppujen lopuksi vain hyvällä tavalla: mitään sellaista ei tapahdu sillä hänen vaivihkaisesti tärisemään alkanut kätensä laskeutuu ja hän kääntyy keittiöön purkaakseen ostokset. Sherlock raottaa vaivihkaa silmiään ja näkee Johnin, joka nojaa raskaasti keittiön tiskiin, vetää syviä, uppoamasta estäviä henkäyksiä käsiensä takana.
Murtunut, alistunut John. Mitä oikein on tapahtunut?
Lähestulkoon kenen tahansa muun ihmisen kohdalla Sherlock heittelisi henkilöä sarkastisilla, viileillä, ylimielisillä tai muuten vain raivostuttavilla kommenteilla, eikä edes räpsäyttäisi silmiään yllättyneisyyden merkiksi. Mutta se on John, jonka psyykeen terveyden hän näkee nyt rakoilevan, John jonka hän on jo useat kerrat pelastanut, aivan kuten tämä hänetkin. Pitäisi tutkia ja tarkkailla lisää, ajatella objektiivisesti ja toimia rauhallisesti: entinen Sherlock jonka ei ollut vielä koskaan tarvinnut valmistautua todelliseen kuolemanhyppyyn, saattaisi ehkä tehdäkin niin. Mutta ei enää.
Uusi Sherlock on Johnin luona nopeammin kuin uskoisi, ohjaa miehen kädet lempeästi pois kasvoilta ja puristaa sormia tiukasti. Katse on vauhkoontunut, heti silmien takana myrskyää, jokin jäätävä valuu Sherlockin selkänikamia pitkin alas kun kaikki ei heti palaudukaan normaaliksi. Hän lisää puristusta ja yrittää tulkita Johnin suusta valuvaa sekalaista sanapyörrettä, ainoa minkä hän saa selville on Sherlock jätti minut yksin. Se lamauttaa hänet pitkäksi aikaa, todellisuudessa vain pariksi sekunniksi, mutta sekin riittää sillä hän on tehnyt virhelaskelmia ja katuu monia asioita kenties raskaammin kuin koskaan. Narrin tummilla väreillä maalattu kauhun ja hämmästyksen toinen iho hänen omansa päällä ratkeaa, kun John tukistaa kevyesti hänen hiuksiaan. Ihmispeto on tyyntynyt, katse tarkentuu vähitellen, Sherlock on juuri sanomassa jotain, tunnustaakseen ehkä lopulta kaiken...
John repii itsensä väkisin hereille, hapuilee valon päälle, kaivaa paniikinomaisesti jotain yöpöytänsä laatikosta ja katselee esinettä pitkään. Oletko odottamassa minua toisella puolella, Sherlock? Olethan? En kestä tätä enää.
