Nimi: Melkein tyhjiä katseita
Kirjoittaja: Jadie
Oikolukija: -
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: joo en edes tiedä
Ikäraja: S
Paritus/hahmot: Theta & Koschei (=Tohtori & Mestari)
Vastuunvapaus: BBC:n jutut on BBC:n, en saa rahaa etc.
Varoitukset: -
Summary: Tohtori ja Mestari lapsina. Oon aina miettiny et miltä Mestarista tuntui sen timevortexiin tuijottelun jälkeen ja tästä nyt vaan tuli… tällainen. Also mun fanonissa Tohtorilla on aina ollut solmiofiksaatio. Olennaiset asiat on olennaisia. Ja relevantit etanat relevantteja.
A/N: Joululahjafikki Jeremylle ja moribartylle koska ootte muruja ♥
Melkein tyhjiä katseita
Koschei kuuli kahisevia askelia takaansa ja vilkaisi olkansa yli. Hän ei ollut varsinaisesti odottanut Thetan tulevan, mutta minne tämä nyt ei seuraisi häntä? Sen sijaan että olisi tervehtinyt toista, Koschei potkaisi maassa lojuvan oksanpalan kauemmas, vetäisi jalkansa kivelle ja kietoi kätensä niiden ympärille. Painavina hänen yläpuolellaan roikkuvat oksat tiputtelivat oudon haalistuneita vesipisaroita pojan päälle. Itsepäisesti Koschei jatkoi metsänreunassa olevan tyhjän tilan tuijottamista eikä ollut huomaavinaan Thetaa.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Enpä mitään.”
”Etpä tietenkään. Istut kivellä enkä minä jaksa miettiä miksi. Oliko sinulla jokin erityinen syy kutsua minut tänne?”
”Kuulostat kärsimättömältä. Onko sinulla kiire johonkin?” Theta huokasi vastakysymykselle raskaasti, astui muutaman askeleen lähemmäs ystäväänsä. Oli hyödytöntä väitellä hänen kanssaan tuossa tilassa, vaikka tämä ilmiselvästi tahtoi puhua jostain. Thetan pitäisi vain selvittää mistä, osata käsitellä asiaa oikeasta näkökulmasta ja sitten vielä keskustella siitä. Ja suostutella Koschei alas märältä kiveltä. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
Theta istahti hiljaa ystävänsä viereen kivelle, hivuttautui kiinni tämän kylkeen ja pudotti kenkänsä maahan. Hän upotti varpaansa kiven kosteaan sammalpeitteeseen odottaessaan Koschein avaavan suunsa. Kun Theta kumartui maata kohti (hän oli huomannut etanan ja tahtoi ottaa sen käteensä lähempää tutkiskelua varten), hänen isältä lainaamansa solmio osui kiven juurella väreilevään lätäkköön ja kastui. Poika suoristautui nopeasti ja valitti toiselle siitä miten hänen isänsä suuttuisi. Tummatukkainen poika puolestaan mulkaisi häntä ja tämä vaikeni. Hetken ajan kumpikin vain istui paikoillaan, tuulen pudotellessa edelleen haaleita sadepisaroita kiven pinnalle ja iättömien puiden runkoja pitkin maahan.
”Koschei kuuntele, minusta tuntuu että nuo on niitä meidän tuulikelloja! Niitä joita me ripustettiin – ”
”Minusta tuntuu että ne tekivät minulle jotain. Siellä aikapyörteen luona.” Theta oli erottavinaan pienen paniikinomaisen vivahteen Koschein äänessä,
mitä tämä on mitä tapahtuu minä en tiedä Theta kiltti auta minua. Hän näki saman avuttoman pyynnön parhaan ystävänsä kirkkaissa silmissä, mutta niistä heijastui myös jotakin muuta, se jokin tuntui luonnottomalta ja väärältä. Theta ei osannut sanoa mitä se oli, mutta se huolestutti häntä. Märät ja likaisennäköiset vesipisarat valuivat Koschein naamalla, kun toinen ojensi varovaisesti kätensä ja pyyhkäisi pojan poskea. Pieni, huoleton hymynpuolikas levisi Thetan kasvoille Koschein tarttuessa siihen, mutta hymy valui nopeasti pois Koschein vain siirtäessä pojan käden takaisin tämän syliin. Thetan mielestä toisen käsi oli aivan liian viileä eikä hän tahtonut päästää irti.
”Tahdotko… tuota, puhua siitä?” Theta aloitti hieman kömpelösti. Koschei huokasi, tökki ystävänsä kädet pois tämän sylistä ja asettautui makaamaan hänen jalkojensa päälle. Nyt poika näytti jo täysin tyyneltä.
”En oikeastaan.” Theta siirtyi hajamielisesti silittelemään Koschein märkiä hiuksia. Koschei näytti hieman ärtyneeltä, mutta antoi asian kuitenkin olla. Kesti hetken ennen kuin Theta yritti toisen kerran saada Koschein puhumaan, ja silloinkin hän vain totesi rauhallisesti, että tämän pää oli painava, asento epämukava ja
voisitko vaikka nousta ylös. Koschei vastasi näyttämällä ystävälleen kieltä ja tämä jatkoi sanatonta keskustelua tökkäämällä poikaa kipeästi poskeen. Hänen katseensa ei kuitenkaan kohdistunut juuri mihinkään ja Theta oli hämmentynyt, hän ei ollut tottunut näkemään Koscheitaan niin ilmeettömänä. Se oli erilaista verrattuna sellaiseen tylsistyneeseen ilmeettömyyteen, se oli vain lähes tyhjä, mihinkään kohdistumaton katse täysin vailla tunteita. Jostain syystä juuri sillä hetkellä Theta tunsi oikeasti välittävänsä ystävästään, ihan niin kuin ystävistä välitetään mutta silti kuitenkin ihan vähän enemmän kuin hänen oikeastaan kuuluisi. Sitten hän tajusi eksyneensä asiasta, kohotti kulmaansa hieman kysyen eikö Koscheilla tosiaan ollut mitään sanottavaa. Noustessaan ylös (ehkä hän oli tällä kertaa oikeasti vastaamassa kysymykseen) Koschei litisti vahingossa Thetan maasta poimiman etanan ottaessaan tukea kivestä kädellään. Kumpikin poika värähti inhosta kuullessaan rusahtavan äänen, mutta inho ei kohdistunut samaan asiaan. Theta ei kestänyt kuulla etana-paran kuolevan ja katsoi Koscheita säälivästi, kun taas toisen mielestä oli vain oksettavaa koskea limaiseen etananraatoon. Hän pyyhkäisi kuolleen otuksen jäännökset kiven pintaan ja kauhoi sitten vähän vettä pienestä lätäköstä pestäkseen kätensä.
”Minä… mitä sinä tarkoitat? Mitä ne tekivät sinulle?” Theta yritti siirtää ajatuksensa pois kuolleesta etanasta ja siitä, että vielä muutama viikko sitten Koscheikin olisi ollut vähän surullinen otuksen puolesta. Koschei piti etanoista.
”En minä tiedä… tuntuu… väärältä”, Koschei puuskahti viimein vältellen ystävänsä katsetta. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai selittämään niitä muille, mutta Theta oli erilainen ja Theta ymmärsi. Theta oli turvallinen ja Thetan kanssa oli hyvä olla, mutta sen illan jälkeen se ei ollut enää samanlaista ja kaikki tuntui lievästi, vain lievästi vääränlaiselta ja pelottavalta. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen, toinen pystyi jo aistimaan sen itsekin, mutta ei se kuitenkaan lopulta muuttanut lähes mitään. Kaikki se, mitä myöhemmin tulisi tapahtumaan, muuttaisi asioita pysyvästi.
Katsellessaan taas Koschein silmiä Theta huomasi niissä pientä värähtelyä. Näytti siltä kuin näkymättömät, pysäyttämättömät sekuntiviisarit olisivat hiljalleen rikkoneet niissä jotakin, hajottaen huolellisesti taivaansinistä viattomuutta palasiksi vain liikkumalla koko ajan vääjäämättä eteenpäin. Hän koetti peittää huoltaan hymyilemällä eikä Koschei huomannut hymyn kireyttä.
”Lähdetään kotiin ole kiltti.” Huokaisten Koschei hypähti alas Thetan eteen. Koschein siniset silmät vaelsivat hetkeksi puiden latvojen yli taivaalle ja hänen katseensa oli oudolla tavalla paljon painavampi kuin hänen ikäisellään aikavaltiaslapsella kuuluisi olla.
Ja kuitenkin sillä hetkellä kun Theta otti päättäväisesti Koschein kädestä kiinni, heidän tulevaisuutensa ainoa synkkä näkymä oli seuraavalle illalle ennustettu rajuilma, vaarat tuntuivat vain epätodellisilta, saduilta ehkä ja maailma tuntui kaipaavan heitä.
