Kirjoittaja Aihe: Ja jälleen aamu oli rauhallinen, Voldemort, K-11  (Luettu 2100 kertaa)

starseeker

  • ***
  • Viestejä: 76
  • touché
Nimi: Ja jälleen aamu oli rauhallinen
Kirjoittaja: starseeker
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, AU
Varoitukset: Dystopiaa
Summary: Vihdoinkin.

AN: Taustatiedoksi riittää se, että ennen tätä ficciä Harry kuoli, Weasleyt kuolivat kaikki, jolloin Bellatrix säästyi hengissä, eikä Snape ollut koskaan oikeasti Dumbledoren puolella, joten hänkään ei kuollut. Tämä on eräänlainen mukaelma Sherlock Holmes-faneille ehkä tutusta 221b-ficistä, jossa on 221 sanaa ja ensimmäinen tai viimeinen sana alkaa b-kirjaimella. Luvuksi otin 975 (9 ja 3/4, josta vedettiin mutkat hyvin suoriksi) ja sen verran sanoja tästä löytyy, kirjainyhdistelmä on KCS ja kolme viimeistä sanaa alkavat k:lla, c:llä ja s:llä.



Ja jälleen aamu oli rauhallinen


Aamu oli rauhallinen Kings Cross Stationilla. Ihmiset pujottelivat toistensa lomassa sukkelasti, satunnaista törmäystä
pahoiteltiin pikaisesti ja lähdettiin jälleen omiin suuntiin, kaikki liikkui omalla tahdillaan ja penkille hylätty sanomalehtikin pääsi kokemaan hetkellisesti elottomissa sisuksissaan sykkivän liike-energian, kun puuskainen tuuli poimi sen mukaansa sivuja riepotellen, hyläten lehden lopulta maahan kenkien tallottavaksi.
Ilmassa tuoksui junan kitkerä puhdistusaine, etäämmällä vanhojen miesten sikareista nouseva savu ja kaikki homssuiset perheenäidit nyrpistivät nenäänsä opitusti eivätkä välittäneet, vaikka lasten karamellit katosivat parempiin suihin ennen kuin oltiin edes oikeassa vaunussa. Tyylitietoisten nuorten naisten takit uhmasivat sateista säätilaa ohuilla kankaillaan ja suut kääntyivät ivalliseen hymyyn, kun ohi viiletti joku verryttelyhousuihin pukeutunut ressukka.
Pinnallisuudesta ja tihkusateesta huolimatta kaikki oli tyyntä ja rauhallista, joku olisi voinut jopa väittää tällaisen seesteisyyden enteilevän vain myrskyä, joka pyyhkisi pois kaiken vanhanaikaisen.
 
Hiukan kauempana asemasta, hiukan kauempana nykyisyydestä, Woolin orpokodissa Lontoon keskustan laidalla 1930-luvun loppupuolella muuan nuori poika pakkasi vähäistä omaisuuttaan matkalaukkuunsa. Harmaat seinät hilseilivät, home oli laikuttanut tapetin ja sisäilma haisi jatkuvasti märiltä koirilta. Poika oli tyytyväinen, että pääsisi pois siitä huoneesta, ymmärtämättömien ja äkkipikaisten työntekijöiden luota sekä kauas niistä muista pulleakasvoisista idiooteista, joita hänen jaloissaan pyöri jatkuvasti. Tommy, Tommy, auta minua! Eikä hän mikään Tommy ollut, vaan Tom. Lyhyesti ja ytimekkäästi Tom ja hän oli kyllästynyt ainaiseen ruinaamiseen.
”No, hyvästi nyt sitten.”
Poika hätkähti kuullessaan tutun äänen selkänsä takaa ja huomasi johtajan, rouva Elizabeth Woolin tunkeutuneen hänen huoneeseensa. Nainen kulki hiukan kumarassa, keppiin nojaten ja voi kuinka Tom olikaan halunnut potkaista tuon tukivälineen pois rouvan painon alta joka päivä, joka ikinen hetki, kun tämä hänen katseensa alle sattui.
Hienot naiset eivät tee työtä, niin Tom ajatteli omahyväisesti nyökätessään jäykästi vanhukselle ja tarttuessaan nyt jo suljetun matkalaukkunsa kahvaan, Hienot naiset eivät tee työtä, etkä sinä silloin voi olla hieno nainen, eikä minun siis pitäisi kuunnella sinua.
Hatarien portaiden alapäässä odottivat kaikki muut orpokodin lapsiparat siistissä rivissä ja vieläpä pyhävaatteet päällä, Tom huomasi. Hänen vuokseen. Se tuntui 11-vuotiaasta pojasta hauskalta, toiset pokkuroivat häntä noin pukeutuen parhaimpiinsa vain hänen lähtönsä vuoksi. Hän oli jokin, ei vain tavallinen rivikansalainen. Hän oli erikoinen ja nuo tuossa vierellä olivat – no – roskaa. Tom virnisti itsekseen ja heilautti muille, jotka luulivat olevansa hänelle hyviäkin ystäviä.
 Mutta eivät he olleet, vain rasittavia tarpeettomuuksia, ettei häntä olisi lähetetty lisätutkimuksiin, sillä sairaalan henkilökunta se vasta rasittavaa olikin. Eikä hän ollut mikään näytekappale, jota sai törkkiä ja viillellä ihan tuosta noin vain, ehei. Hän oli valioyksilö, niin se vanha mieskin oli sanonut ja sitten sytyttänyt kaapin tuleen ja vihdoin Tom oli tajunnut, miksi ihmeessä outo ylemmyydentunne oli asunut hänessä kaikki ne vuodet.
Helpotuksen tunne oli ollut valtava. Hän ei ollutkaan hullu, eikä mies ollut mielisairaalan työntekijä. Tom oli vain erityisen lahjakas, siitä kaikki johtui. Eikä hän enää muuta osannut ajatellakaan, ei ollut osannut pitkään aikaan. 
 
Nykyään Tom oli kuitenkin jo vanha, eikä kukaan ollut kutsunut häntä ristimänimellä sitten sen miehen, joka oli sytyttänyt kaapin palamaan silmänräpäyksessä. Dumbledore oli kuollut, hänen käskystään surmattu. Ja vihdoin, vihdoin myös se sietämätön muka-pyhimys, muiden velhojen ja noitien varjoissa piilotellut poika, joka elää oli kuollut. Tapettu. Häväisty. Murrettu. Hajotettu. Poistettu tästä ajan ja tilan jatkumosta lopullisesti. Hän ei varmaan koskaan unohtaisi sitä katsetta, joka Potterin ystävillä oli ollut silmissään, niitä epätoivoisia huutoja joille hykerteli iltaisin siemaillessaan tummaakin tummempaa punaviiniä, humaltuessaan voitontunteestaan ja mennessään sekaisin suunnitelmissaan tuhota jästit ja saavuttaa puhdasverisille velhoille heille kuuluva asema. Vihdoinkin.
 
Juna-asemalla tuuli oli yltynyt aina vain enemmän ja nyt miehet pitelivät kiinni takinliepeistään harppoessaan kasvavien vesilätäköiden halki uusissa nahkakengissään ja jossain eksynyt lapsi huusi äitiä. Maassa lojui levinnyt ja rapainen pussi hedelmäkarkkeja ja sen vieressä retkotti nalle, jonka pää oli puoliksi irti. Ilmaa halkoi kirkas välähdys ja jotkut kyyristyivät vaistomaisesti, vaikkei ukkosen jyrinää kuulunutkaan juuri sillä hetkellä. Ja pian laiturilla seisoi neljä hahmoa, joilla kaikilla oli yllään mustat kaavut.

Voldemort vilkuili kesken kiireensä jähmettyneitä jästejä omahyväisesti herrat Avery, Snape sekä rouva Lestrange takanaan kuin sotilaat, joita he olivatkin palvelijoiden lisäksi. Mies saattoi kuulle Bellatrixin hykertävän tuuleen kuin itse piru, niin synkästi, että se sai kylmät väreet juoksemaan jopa mestarinsa iholla. Voldemortin uskottiin olevan kykenemätön rakastamaan mitään, mutta sitä naurua hän rakasti. Bellatrix itsessään oli luonnollisesti vain osa suunnitelmaa, mutta jos naisen kovaäänisen, maanisen käkätyksen, pienet ivalliset tirskahdukset ja etenkin tuon matalan hyrinän olisi saanut tallennettua jotenkin, Voldemort olisi suojellut tallennetta kuin hirnyrkkejään.
Mies nuuhkaisi ilmaa ja vaikkei ollutkaan mikään ihmissusi, pelko leijui jästien yllä niin vahvana ja löyhkäävänä, että jopa hän saattoi tunnistaa sen. Hien kitkerän hajun, joka tahrasi naisten paitapuserot ja miesten kauluspaidan. Lapset eivät vielä hikoilleet niin, mutta kyllä hekin pelätä osasivat, sen näki silmistä, sisäänpäin kääntyneistä katseista ja aroista pälyilyistä kohti vanhempia.
Eikä Voldemort olisi voinut moittia heitä. Averyn laskelmoiva viileys, Snapen rujo olemus koukkunokkineen ja luihuine hartioineen, Bellatrixin hullunkiiltoa peilaavat silmät ja kesyttämätön hiuspehko sekä hänen eriskummallinen käärmemäisyytensä herättivät kunnioituksen sekaista pelkoa kenessä tahansa velhossa tai noidassa. Mies saattoi vain kuvitella, miltä jästeistä mahtoi tuntua todistaa sellaista näkyä, eikä mikään olisi voinut ilahduttaa Pimeyden Lordia enempää.

”Onks tää joku piilokamera?”

Voldemort vilkaisi salamana äänen suuntaan ja huomasi erään finninaamaisen pojan kohottaneen leukansa ylväästi pystyyn. Typerä hölmö. Haaleanpunaisine hiuksineen poika muistutti hiukan siitä Weasleyn perheestä, kuinka sääli olikaan ollut tappaa niin puhdasverinen suku vain likaisten ajatusten vuoksi.
”Avery”, hän suhisi hiljaa, ”Ota selvää, mitä tämä piilokamera oikein tarkoittaa.”
”Välittömästi, herrani”, vaaleahiuksinen mies nyökkäsi ja ilmiintyi jästien silmien edessä ja nämä eivät kyenneet muuhun kuin tuijottamaan suu auki kohtaa, jossa kuolonsyöjä oli vielä hetki sitten seissyt. Voldemort käänsi huomionsa takaisin poikaan hivuttaen samalla sauvaansa esille hihastaan.
”Valitettavasti en yhtään tiedä, mistä sinä puhut. Enkä valitettavasti voi sietää sellaista, mitä en ymmärrä. Avada Kedavra!”
Tuttu vihreänsävyinen valo leimahti ja poika luhistui maahan äänettä. Se sai jästeihin viimeinkin liikettä, paniikki purkautui huutona, kirkumisena, juoksemisena, yhtä turhaa kaikki. Bellatrix ulvoi mielihyväänsä sinkoillen tappoloitsua sinne ja kidutusloitsua tuonne, Snape oli ilossaan jähmeämpi ja vain hymisi tyytyväisenä. 
Ja kun he olivat valmiita asemalla, kun viimeinenkin jästi oli tavalla tai toisella kuollut ja ruumiit kadotettu, he häipyivät.   

 Ja jälleen aamu oli rauhallinen Kings Cross Stationilla.
You are the result of four billion years of evolutionary success. Freaking act like it.

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 278
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Vs: Ja jälleen aamu oli rauhallinen, Voldemort, K-11
« Vastaus #1 : 22.12.2012 21:57:15 »
"Jaha, joku ihme matikkahaaste, emmä tajuu... hei, miks King's Crossin rautatieasema on kirjoitettu stationina?"

Opetuksena lienee, että kannattaa lukea kirjoittajan kommentit ennen kuin alkaa kovan ääneen ihmetellä. :D Ja toinen opetus on, että kannattaa tarttua uudenlaisiin teksteihin - en ole koskaan aikaisemmin lukenut tällaisesta asetelmasta, jossa oli jotain hykerryttävän hauskaa ja samalla tosi kammottavaa. Lyhyt dystopiapätkä sopii kuin nakutettu joulutunnelmapalaksi, sillä tunnelmaa tässä riitti.

Jouduin lukemaan kahdesti takauman Voldemortin menneisyydestä vaikka se olikin erotettu hyvin. Jotenkin en päässyt oikein sisään vanhuksiin ja sairaalaan ja kompuroin jossain aivan muualla, mutta siitäkin huolimatta kohtaus oli mielestäni hyvä, kutkuttelevan luotaava ja tarpeellinen. Jotkin kielikuvat särähtivät korvaan aika pahasti (esimerkiksi pyyhkien pois kaiken vanhanaikaisen) mutta tykkäsin kyllä kielestä, se oli runsasta. Pieni saksiminen olisi kenties tehnyt siitä helppolukuisempaa, esimerkiksi -kin-päätettä olisi voinut annostella varovaisemmalla kädellä?

Lainaus
Averyn laskelmoiva viileys, Snapen rujo olemus koukkunokkineen ja luihuine hartioineen, Bellatrixin hullunkiiltoa peilaavat silmät ja kesyttämätön hiuspehko sekä hänen eriskummallinen käärmemäisyytensä herättivät kunnioituksen sekaista pelkoa kenessä tahansa velhossa tai noidassa. Mies saattoi vain kuvitella, miltä jästeistä mahtoi tuntua todistaa sellaista näkyä, eikä mikään olisi voinut ilahduttaa Pimeyden Lordia enempää.

Helkkari millainen näky he ovatkaan olleet. x)

Kaiken kaikkiaan oli kiva lukea tällainen näkemys lordi Voldemortista ja hänen utopiastaan. :>
perhosen siivenisku


Letizia

  • ***
  • Viestejä: 269
Vs: Ja jälleen aamu oli rauhallinen, Voldemort, K-11
« Vastaus #2 : 22.12.2012 22:46:05 »
Täytyy myöntää, että en yleensä pidä täydellisestä dystopiasta ja kuolonsyöjäpropagandasta yhtään sen enempää kuin puhtaasta hattarasta ja Godrickin kultapojistakaan, mutta tässä oli jotain mikä sai tarttumaan tekstiin ja lukemaan toisenkin kerran.

Anteeksi että aloitin kommenttini "en yleensä pidä", tiedän sen olevan vähän ärsyttävää. :D Maailmanlopun tunnelma tässä oli väkevä, vaikkei se tästä näkökulmasta ollutkaan loppu vaan ajanlaskun alku. Pidin kyllä myös takaumasta, johon avauskohtauksen tuulenpuuska ikään kuin tuntui imaisevan jostakin aikaikkunasta.

En oikein osaa päättää, mitä tykkäsin 'piilokameran 'tapauksesta ja siinä Voldemortin ja Averyn sananvaihdosta. X) Toisaalta rakastan absurdiutta, mutta se toi tähän vähän sellaista komiikkaa, joka ei minusta ihan tuntunut istuvan yksiin fikin muun tyylin kanssa, mutta riippuu ehkä siitä mitä sillä hait.

Lainaus
Mies saattoi kuulle Bellatrixin hykertävän tuuleen kuin itse piru, niin synkästi, että se sai kylmät väreet juoksemaan jopa mestarinsa iholla. Voldemortin uskottiin olevan kykenemätön rakastamaan mitään, mutta sitä naurua hän rakasti. Bellatrix itsessään oli luonnollisesti vain osa suunnitelmaa, mutta jos naisen kovaäänisen, maanisen käkätyksen, pienet ivalliset tirskahdukset ja etenkin tuon matalan hyrinän olisi saanut tallennettua jotenkin, Voldemort olisi suojellut tallennetta kuin hirnyrkkejään.
Mielettömän hieno ajatus, että jos Voldemort jotain rakasti niin Bellatrixin naurua. Ja hykertävän tuuleen kuin itse piru, sen saattaa suorastaan kuulla tässä.

975KCS kuulostaa vinkeältä idealta (harmi vain että suomeksi c-kirjain tuottaa vaikeuksia, mutta ehkä sitä voisi jotenkin soveltaa). Kiinnostava teksti, ja hieno otsikko!
« Viimeksi muokattu: 23.12.2012 06:29:55 kirjoittanut Letizia »
Katharsis. Kello neljä keitän kahvin ja porkkanan. Istun verhon väliin kuulemaan kosmosta, yön sirkkuja ja postinkantajaa.

starseeker

  • ***
  • Viestejä: 76
  • touché
Vs: Ja jälleen aamu oli rauhallinen, Voldemort, K-11
« Vastaus #3 : 01.02.2013 12:23:49 »
Anteeksi, unohdin kokonaan koko ficin ja sitä myöten myös kommentit - vaikka ne päivää piristivätkin.

Renneto: Näin alkuun myönnän heti, että mulla on joku kieroutunut rakkaussuhde -kin-päätteen kanssa. Yritän päästä siitä eroon, vaihtelevalla menestyksellä, enkä aina itse edes oikolukiessa huomaa päätteen toistoa tekstissä. Kiitos siis huomautuksesta, luen ficin vielä uudelleen läpi ja poistan turhat päätteet. Mutta mukava että pidit ja kiitos kommentista.

Letizia: Kiitos kommentista. Mulla ei ollut mitään syvempää taka-ajatusta piilokamera-kohtausta kirjoittaessani. Halusin luultavasti Voldemortin tappavan jonkun jästin ja no, jästien keksinnöt ja typerät kysymykset tulivat ensimmäisenä mieleeni. Ja mikäpä täyttäisi kahden edellämainitun kriteerit paremmin kuin piilokamera ;D (vitsi, vitsi, ihan hieno ohjelma oli).
You are the result of four billion years of evolutionary success. Freaking act like it.