No nyt tuli suosikkiparituksia! Eläköön, Albus/Gellert! Sitä on liian vähän! :D
Gellertin kuvailu oli hienoa, hänen huomionsa kiinnittymisen kohteet kertoivat paljon. Myös se miten Albus nousi ikään kuin huoneensa kautta esille, oli mahtavaa epäsuoraa kuvailua. Ja musta on ihana ajatus, että Albus ja Gellert olisivat loikoilleet jouluna sängyssä AU-viboista piittaamatta.
Kaunista!
Seitsemännessä luukussa oli tunnelmaa enemmän kuin pitäisi olla sallittua. Ihana, oudon huohottava fiilistely joka piirtää Narcissalle hyvin suuret silmät. Pidin monenlaisesta kuvailusta: hopeakiemuroista ja mielenpiirrosta, joka toi hahmot hurjan lähelle.
Silloin sormien vapina ei lakkaa, ja seinien takana omia teitään kiertävät kuolonsyöjät --
Niin! Hienoa! Pilkutus ei taasen ollut fikissä mieleeni. :< Se tuntuu kaikissa raapaleissa tosi, sellaiselta, en tiedä, vähän, sillä tavalla, liian voimakkaalta, jos ymmärrät, mitä tarkoitan, ja se tekee, välillä, lukemisesta raskaammanpuoleista. Toisaalta lauseiden rytmi on aika ihanainen. :>
Arthurin ja Mollyn söpöilyyn ja maailman kauneuteen sekoittui kauniisti huolta, mikä teki siitä paljon aidompaa. Kai se liittyy valoihin ja varjoihin ja rakastamisen taakkaan, vanhemmuuteen ja kaikenlaiseen. Tosi kaunista kuvailua jälleen kerran, sillä tähtitaivaaseen on mahdotonta kyllästyä.
Täällä Arthur oli kosinut häntä vuosia sitten, eikä hän ollut katunut suostumistaan vieläkään.
Tuo
vieläkään oli aika erikoinen vaikka tykkäsin kyllä sen herättämistä fiiliksistä.
Yhdeksännellä luukulla oli ehkä kaikista ihanin otsikko, sai kävelemään mukana, kutsuvainen kun oli. En tiedä kuvittelenko vain vai onko sinulla useammassakin fikissä
kevyt. Se on sopiva ja kuvaileva adjektiivi, kaunis missä sitä käytätkin, mutta ehkä siinä on annos maneeria?
Haudoilla vieraileminen oli aiheena loistava. Se sitoi fandomin ja tämän maailman toisiinsa juuri sillä tavalla että tämä lukija tykkää kovasti. :> Mustavalkoisuudet, lumet, kynttilät ja haudat voisivat olla myös suomalaisesta joulusta. Vaikkei Harrya paljoakaan kuvailtu, pidin hänestä.
Viimeisin oli tosi kipeä - ja samalla kipeän jouluinen. Joulu ja perhe, se voi olla joskus vaikea yhdistelmä.
Keltainen valokiila oli sen sijaan mahtava; keltaisen ja kultaisen ero on klisee! Mahtavaa! Raapale pureutui hankalaan aiheesti melkein kunniottavasti olematta kuitenkaan pönäkkä tai harras.
Mutta sydämenlyönnit, ne eivät kantautuneet mihinkään.
Oli suosikkini.
(Saako tätä kutsua joulukalenteriksi? Ehkä sanon sitten raapalesarjaksi tjsp.)
