Nimi: Muista minut
Fandom: Alice in Wonderland
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Alice/Hatuntekijä
Tyylilaji: Draama
Yhteenveto: Kun katson häntä ennen kuin hän liukenee tyhjyyteen, en voi olla miettimättä, teinkö sittenkään oikean valinnan.Vastuuvapaus: Perustuu siis Burtonin 2010 tekemään ihanaiseen elokuvaan ja sen perusteella tämä siis on tehty
Oma sana: Juu, eilen katsoin tämän elokuvan ja sen lopussa alkoi vireillä idea, jonka päätin toteuttaa. Tämä osallistuu myös
Multifandom-haasteeseen.
Muista minutPäässäni pyörii enkä tuskin edes tajua, että taistelu on ohi. Olin voittanut Pekoralistin ja valta on taas Valkoisella Kuningattarella. Ruumistani kolottaa ja vasta nyt tunnen kaikki ne mustelmat ja kolhut, jotka sain taistelussa, mutta mieleni on siitä huolimatta pilvissä. Onnistuin tekemään mahdottoman. Mitähän isä sanoisi, jos näkisi minut nyt?
Sisälläni läikähtää voitonriemu, kun näen, minkä rangaistuksen Punainen Kuningatar ja hänen herttasotilaansa, Tahro, saavat. Yhteinen maanpako, ikuisesti. Suupieleni kaartuvat tyytyväiseen hymyyn. Ihan sitä, mitä he ansaitsevatkin.
Heidän huutonsa vaimenevat kaukaisuuteen, kun herttasotilaat raahaavat heidät pois.
”Riemuntai, hiphei!” riemukas huuto kääntää pääni ja näen Hatuntekijän riisuvan upean hattunsa ja hän alkaa tehdä mitä ihmeellisimpiä askelkuvioita ja hänen ruumiinsa taipuu tavalla, jonka ei pitäisi olla mahdollista. Mutta tapa, jolla rakas Hatuntekijäni sitä tekee, on ihmeellinen ja minä hurmaannun oitis, vaikka en tiedäkään, mistä oikein on kyse.
”Mitä hän oikein tekee?” tyrskähdän viereeni ilmaantuneelta Irvikissalta, kun olen katsonut Hatuntekijän tanssia vähän aikaa.
”Tuo”, Irvikissa vastaa virnuillen, ”on Leiskuporskaa.”
Aivan, tanssi, jota Hatuntekijä lupasi tanssia, kun Riemuntai koittaa. Katselen hymyillen, miten hän pistää tuulemaan tanssien mielipuolisen riemukkaasti. Se ei kestä kauaa ja huomaan olevani hieman pettynyt, kun hän lopettaa, mutta taputan kuitenkin, kun hän kumartaa esityksensä päätteeksi. Ehkä näen hänen tanssivan sitä vielä jonakin päivänä.
Valkoinen Kuningatar näyttää onnelliselta katsoessaan ympärilleen, mutta sitten hän tekee jotain outoa. Hän menee Pekoralistin pään luokse ja pitää pientä putkiloa hirviön hampaiden alla ja siihen valuu violettia verta. Kuningatar nousee hymyillen ja lipuu luokseni pitäen pulloa näppärästi siroissa sormissaan.
”Pekoralistin verta”, Kuningatar hymähtää. ”Olemme sinulle ikuisesti kiitollisia.”
”Ja vaivojesi palkaksi…”
Hän ojentaa pullon minulle ja tiedän, mitä varten se on.
”Viekö tämä minut kotiin?” kysyn tiiraillessani erikoisen näköistä nestettä ja koetan olla ajattelematta, mistä se on peräisin. Sydämeni laukkaa hurjasti ja sisälläni kihisee kun vain ajattelenkin, että pian olen taas kotona, Lontoossa ja elämä kääntyy taas oikeille uomilleen. Hulluudessa ja nurinkurisuudessa ei ole mitään vikaa, mutta pelkkä ajatus ikuisuudesta Ihmemaassa saa mahani kääntymään. En ole valmis sellaiseen.
”Jos niin valitset”, Kuningatar vastaa ja hymyilee minulle lempeästi. Hänellä on hyvin kaunis, puhtoinen hymy ja hänen silmänsä tuikkivat lämpöä, kun hän katsoo minuun. Hän sipaisee poskeani ja minä vastaan hymyyn. Kuningatar kääntyy ja lipuu toisten luokse. Siellä on Irvikissa, Tittelityy ja Tittelitom, Bejardi, Valkoinen Kani, Rusakko ja Mally. He kaikki katsovat minua, iloisesti ja odottaen, en tiedä ihan tarkkaan mitä.
Kohotan pullon huulilleni ja valmistaudun juomaan sen sisällön, kun kuulen pehmeän äänen takaani sanovan:
”Voisit jäädä.”
Käännyn ja näen Hatuntekijän koreissa vaatteissaan ja suurenmoisessa hatussaan. Hänen suuret, kirkkaanvihreät silmänsä katsovat minua ja suu on kääntynyt toiveikkaaseen hymyyn. Hymyilen takaisin.
”Mikä ajatus”, sanon. ”Mikä hullu, kaheli, ihastuttava ajatus.”
Hatuntekijän silmät loistavat ja tiedän, mitä hän haluaa minun sanovan, mutta tiedän myös, etten voi sanoa niitä sanoja, en edes hänen vuokseen.
”Mutta en voi”, sanon ja tunnen hymyn putoavan kasvoiltani. Hiljaa Hatuntekijän hymy hyytyy ja hän katsoo minua silmät suurentuen vieläkin suuremmiksi ja niissä näkyy pettynyt, tuskaisa katse. Hän ei halua minun lähtevän.
”Minun on vastattava kysymyksiin ja hoidettava eräitä asioita”, yritän selittää hänelle ja vatsassani polttelee syyllisyys. Hatuntekijä ei sano mitään, katsoo vain minua murheellisena, kun kaadan violetin nesteen kurkkuuni.
”Palaan, ennen kuin arvaatkaan”, lupaan yrittäen piristää häntä. Toivon näkeväni hänen iloisen virnistyksensä ennen kuin palaan, mutta Hatuntekijää ei paljon hymyilytä. Hän pudistaa päätään, surullinen hymynkare huulillaan.
”Et muista minua”, Hatuntekijä ennustaa.
”Totta kai muistan”, vakuutan ja kurtistan kulmiani. ”Kuinka voisin unohtaa?”
Hän vain katsoo minua ja tiedän, mitä hän ajattelee, vaikkei hän sano sitä ääneen.
Unohdit jo kerran.Kurkkuani kuristaa, kun hän kumartuu ja kuiskaa korvaani.
”Hyväisesti, Alice.”
Sanottuaan ne kaksi sanaa, minua alkaa epäilyttää päätökseni ja kun katson häntä ennen kuin hän liukenee tyhjyyteen, en voi olla miettimättä, teinkö sittenkään oikean valinnan.
~…~
Saan kuitenkin päättäväisyyteni ja tarmoni takaisin, kun kömmin takaisin oikeaan maailmaan kaninkolosta ja palaan muun juhlaväen luokse. Kieltäydyn Hamishin kosinnasta ja puhun kerrankin suuni puhtaaksi koko joukolle ja se tuntuu hyvältä. Aivan kuin Alimaailman hullunkuriset asukkaat seisoisivat takanani kannustamassa minua. Ja kun lordi Ascot ottaa minut tosissaan ja lupaa tehdä minusta yrityksensä oppilaan, mieleni kohenee entisestään ja tunnen, miten alan saada elämästäni pikkuhiljaa otteen.
Silti, mielessäni kaihertaa Hatuntekijän vihreät silmät ja joka suuntaan harottava villinpunainen kihara tukka. Ja se eriskummallinen, upea hattu, jonka ympärillä on roosanvärinen silkkinauha. Hänen vaatteensa ovat vähän nuhjuiset, mutta silmiinpistävät ja Hatuntekijä kantaa niitä ylpeänä.
Muistan hänen kasvonsa selkeästi mielessäni eivätkä ne haalistu edes vuosien varrella, kun pääsen oikeaksi jäseneksi lordi Ascotin kauppayritykseen ja saan matkata ympäri maailmaa hoitamassa työtä, joka oli isälleni niin rakas ja tärkeä. Tiedän nyt miksi. Silmäni janoavat uusia kaupunkeja toisensa jälkeen ja matkustaessani tapaan enemmän ihmisiä kuin koskaan Lontoossa asuessani. Ja kun saan liikekumppanini allekirjoittamaan tärkeät sopimukset, vatsassani kuplii voitonriemu, joka on melkein yhtä suuri kuin tappaessani Pekoralistin, mutta ei ihan. En koskaan enää koe sitä samaa voitonhuumaa kuin silloin riippumatta siitä kuinka huhkin neuvotteluissa ja vierailuissa. Sekin kaihertaa mieltäni enkä voi olla miettimättä, tarjoaisiko elämä Alimaailmassa sittenkin enemmän kuin tavallinen elämä täällä.
Äiti on ylpeä minusta, kun jatkan isäni työtä, mutta häntä surettaa se, miten harvoin hän näkee minua nykyään. Mutta en voi olla paikoillani vaan sisälläni on tarve vaeltaa ja nähdä uusia, ihmeellisiä paikkoja jatkuvasti. En tajunnut sitä silloin, mutta luulen, että halusin vain korvata kaipuutani Alimaailmaan ja yritin tyydyttää haluni näkemällä uusia asioita tässä maailmassa, mutta se ei riittänyt minulle, ei läheskään. Tämä maailma kaikkine paikkoineen ei voisi koskaan olla niin suuri, ihmeellinen ja taianomainen kuin Alimaailma, ei, vaikka näkisin kaiken, mitä se voisi tarjota.
Lordi Ascot esitteli minulle myös Thomasin, jonka myöhemmin nain. Olivat muutkin miehet sitä yrittäneet, mutta näin Thomaksessa jotakin, joka kalvaa myös minua, alati aina vain. Seikkailunhalu ja taipuvaisuus hassutteluun ja hänellä on ihana nauru. Niin vallaton ja tarttuva. Hän saa minut aina nauramaan. Muistan vieläkin toisten päiden pudistukset, kun me kiisimme Lontoon öisiä katuja hassutellen ja höpötellen omiamme.
Lisäksi hän on tyylikäs nuori mies ja äitini oli pyörtyä ihastuksesta, kun toin hänet kotiin näytille.
Ehkä minä todella rakastin häntä. Haluan uskoa niin, koska muutoin se olisi niin hirvittävän väärin Thomasia kohtaan, joka on ollut minulle niin hyvä ja ihana, mutta Hatuntekijän kasvot ja surumieliset vihreät silmät eivät jätä minua rauhaan.
Vaellan yöt levottomasti yhteisen kotimme huoneissa ja Hatuntekijästä ja Alimaailmasta tulee vähitellen minulle pakkomielle. Ajatukseni kääntyvät jatkuvasti sitä kohti ja pyörittelen mielessäni yhä kirkkaita muistikuvia, jotka tuntuvat kirkastuvan entisestään, mitä enemmän aikaa kuluu. Thomas huomaa, miten etäiseksi muutun, mutta en kerro hänelle ajatuksistani. En ole kertonut seikkailuistani Alimaailmassa koskaan kenellekään. En siksi, että pelkäisin toisten pitävän minua hulluna. Puolet tutuistani ajattelee niin jo nytkin. Ei, Alimaailma, Ihmemaa, on minun oma maailmani, henkilökohtainen unelmani. Pelkään sen menevän rikki, että unohdan kaiken, jos kerron jollekulle, edes Thomasille. Pelkään, että jonain aamuna herään enkä saa enää Hatuntekijän kasvoja mieleeni.
Rintaani puristaa ja ahdistus ei jätä minua rauhaan ja minua kaduttaa päätökseni, jonka tiesin jo silloin vääräksi. Minun ei olisi pitänyt palata. Olisin voinut jäädä sinne, heidän, ystävieni ja Hatuntekijän luokse. Miksi olin kuvitellut, että tämä maailma tarvitsisi minua niin kipeästi, että
minä tarvitsisin sitä niin kipeästi?
Sitten eräänä aamuna minä en enää kestä. Sanon Thomasille, että minun täytyy mennä selvittelemään ajatuksiani kunnolla. Pahoittelen hänelle sekavaa käytöstäni ja hän päästää minut, vaikka huomaan hänen silmissään ahdistusta kuin hän tietäisi, ettei näe minua enää koskaan. Suutelen häntä hellästi ennen kuin astun vaunuihini ja käsken ajuria viemään minut lordi Ascotin tilalle, joka nykyään tosin kuuluu Hamishille ja hänen vaimolleen.
Matka on pitkä ja levottomuus kaihertaa mieltäni pahemmin kuin koskaan enkä voi olla miettimättä, että olen seonnut lopullisesti. Tavoittelenko minä vain unelmaa, jonka olin tuhonnut jo vuosia sitten? Olisiko Alimaailmaa enää olemassa? Olisiko Hatuntekijää enää olemassa?
Toisin kuin hän oli ennustanut, en koskaan unohtanut häntä. Miten olisin voinutkaan? Muistin yhä hänen lumoavan tanssinsa Riemuntaina, muistin hänen mielipuolisen virnistyksensä ja hullunkuriset juttunsa. Miten kovasti kaipasinkaan niitä. Miten kovasti halusinkaan nähdä hänet.
Alice, osaatko kertoa minulle miksi korppi on kuin kirjoituspöytä?Arvoitus, johon en ollut koskaan osannut vastata ja joka lopulta oli paljastunut yhtä mysteeriseksi itse Hatuntekijällekin.
Kun vihdoin pääsen lordin maille, en tuhlaa aikaani. Tartun mekkoni helmoista kiinni ja juoksen, nyt ihan yksin, ilman Valkoisen Kanin opastusta kaninkololle, josta olin pudonnut jo kahdesti Alimaailmaan. Ensimmäisellä kerralla tietämättömänä, toisella muistamatta mitään, mutta nyt minä tiedän ja muistan, ihan kaiken. En ole unohtanut hetkeäkään.
Tiirailen kaninkoloon, mutta se on vain tavallinen monttu ja tunnen sen multaisen seinämän vasten kättäni. Jos siinä joskus oli ollutkin tie Ihmemaahani, se on nyt poissa. Vedän käteni hitaasti pois ja silmäni täyttyvät kyyneleistä. En todella koskaan ollut ajatellut, että vaikka minä muistaisin Alimaailman ja siellä asuvat ystäväni, he saattaisivat unohtaa
minut.Avaan aikuismaisen hiusnutturani ja päästän vaaleat kiharani valloilleen. Sormeilen kiharoitani enkä voi olla miettimättä Hatuntekijän punaista kuritonta tukkaa. Istun entisen kaninkolon viereen ja päästän värisevän huokauksen. En sittenkään pystyisi pitämään Hatuntekijälle antamaani lupausta. Että minä palaisin vielä. En palaisi. En voinut. Hatuntekijän sanomat hyvästit olivat olleet lopulliset eikä paluuta ollut.
Maa tuntuu painuvan allani ja yritän kompuroida pois, mutta minä putoan suoraan alaspäin kuin vajoaisin maan läpi.
Pudotus on yhtä pelottava kuin aikaisemmilla kerroilla enkä voi olla kiljumatta kun putoan omituisten tavaroiden ympäröimänä, mutta jossain välissä pelästynyt huutoni muuttuu riemukkaaksi, kun olen saanut viimein sen, mitä olin halunnut siitä saakka, kun palasin omaan maailmaani. Palaisin viimein takaisin sinne, omaan Ihmemaahani, jonne minä kuulun.
Mutta nyt en putoakaan omituiseen huoneeseen, joka on täynnä ovia vaan palaan takaisin sille samaiselle taistelukentälle, jossa löin Pekoralistin. Tällä kertaa se on autio ja hiljainen eikä mitään näy tai kuulu missään.
Kompuroin ylös huohottaen ja puistelen mekkoani, joka on ihme kyllä säilynyt melko hyvänä pudotuksesta huolimatta. Katselen ympärilleni ja mietin, minne lähtisin ensimmäiseksi ja mistä löytäisin Hatuntekijäni.
”Alice”, pehmeä ja minulle rakkain ääni koko maailmassa, niin tässä kuin oikeassakin, ääni sanoo. ”Sinä palasit.”
Käännyn ja tunnen suupielieni kaartuvan leveään, onnelliseen hymyyn.
”Minähän lupasin”, sanon Hatuntekijälleni. Menen hänen luokseen ja tartun häntä käsistä. ”Ethän ajatellut, että valehtelisin?”
”Enhän minä sellaista, tyttökulta”, Hatuntekijä vastaa ja hymyilee niin, että rako hänen etuhampaidensa välissä tulee näkyviin. ”Mutta unohtaa saattaisit.”
”En olisi tässä, jos olisin unohtanut”, sanon.
”Voisit ollakin”, Hatuntekijä sanoo pohdiskelevasti. ”Ken tietää?”
”Minä tiedän”, sanon varmana.
”Jäätkö sinä tällä kertaa?” Hatuntekijä kysyy yhä hymyillen leveästi, mutta hänen suuret, vihreät silmänsä eivät kätke samaa surua, jonka näin hänen katseessaan viime kerralla.
”Kyllä”, vastaan katsoen hänen suuriin, ihmeellisen vihreisiin silmiinsä. ”Minä jään.”
Hatuntekijän tuuheat, punaiset kulmakarvat ampaisevat ylöspäin. Hän hihkaisee ja äkkiä saan todistaa samaa, mitä sain voitettuamme Punaisen Kuningattaren. Hänen hurjaa, ainutlaatuista ja ihastuttavaa Leiskuporskaansa. Nauran ja taputan käsilläni tahtia. Esityksensä päätteeksi hän riisuu hattunsa ja kumartaa. Sitten hän tarjoaa käsivarttaan minulle. Tartun siihen epäröimättä.
”Tulehan nyt, tyttöseni”, Hatuntekijä kehottaa ja marssittaa minut pois hylätyltä taistelukentältä. ”Rusakko, Kani, Mally ja muut haluavat ehdottomasti nähdä sinut. Lisäksi minä tahdon näyttää sinulle hattupajani, se on suurenmoinen ja pidän siellä myös nykyisin teekutsujani.”
”Kuulostaa suurenmoiselta”, hymähdän ja painan pääni hänen olkapäälleen. Hatuntekijä ei sano mitään, mutta sipaisee toisella kädellään hiuksiani.
”Minusta on mukavaa, ettet unohtanut minua”, hän sanoo kepeästi kävellessämme.
”Samat sanat”, tuumaan siihen. ”Hetken jo luulin sinun unohtaneen
minut.”
Hatuntekijä pysähtyy kuin seinään ja katsoo minuun silmät suurina.
”Minäkö unohtaisin sinut?” Hatuntekijä toisti. ”Taidat olla seonnut, rakas Alice.”
”Saattaa olla”, myönnän ja hengähdän, kun Hatuntekijä kumartuu puoleeni ja painaa huulilleni teenmakuisen suudelman, pökerryttävän suloisen ja ihmeellisen. Huuliltani purkautuu riemukas nauru ja halaan häntä. Hän sulkee minut syliinsä ja tunnen olevani viimein oikeassa paikassa, yhdessä oman Hatuntekijäni kanssa.
