Kirjoittaja: pitfall
Tyylilaji: angst..
Ikäraja: K-11 (koko teksti rankkaa angstaamista)
Varoitukset: ei taida olla.
Frost eyewitness
Kaikki meni paskaks. Taas. Mun maailma romahti, ihan niinku taivas olisi pudonnut mun niskaan.
Siltä se tuntui, loputon määrä painoa ja murheita yhden ihmisen niskoilla.
Jossain vaiheessa sitä vaan romahtaa, eikä tuskan alta pääse pois ilman apua, koska se painaa liikaa.
Ja kun apu ei tule ajoissa, vauriot on vaikeita korjata jälkeenpäin.
Mulle tuli auttajia, ne nosti sen tuskan ja kivun pois mun päältäni,
mutta sen sijaan että asiat olis parantunu, mä tulin riippuvaiseksi noista pelastajista.
Enkä mä koskaan päässyt pois sieltä alta, vaan ne pelastajat on siellä nyt mun kanssa.
Kun ne kuulee miten huono mun on olla, mun huudot, niiden omakin olo vaan tukehtuu.
Juuri kun se oli itsekkin saanut itsensä kokoon. Ja ne muut, ne ei kuule mua, ne ei ymmärrä mitä mä tarvitsen,
ne kävelee mun päältä. Se taivas painaa päivä päivältä vaan enemmän, ja pian mä alan jo toivoa että kaikki olis jo ohi.
Mä piirrän sydämen käteeni, tunnen että se kuuluu mulle, sinne mistä se on viety jo monta vuotta sitten. Silmät on jäätynyt kiinni, värit haalistuu päivä päivältä harmaammaksi,
vain se punainen, joka kertoo mun olemassaolosta, säilyy kirkkaana ja kiljuu mun nimeäni.
Kun mä vihdoin pääsen pois, mä nousen ylös. Kaikki on maassa, kaikki on tuhottu, ja taivas on punainen.
Nykyään mun elämä on lasinsiruilla ja kuumilla hiilillä kävelemistä.
Aina välillä mun pelastajani nostaa mut tuskasta ja pudottaa puuvillaan, mutta tie on loputon.
Taukopaikat, jotka tuhoutuu aina kun mä olen saamassa punaisesta langasta kiinni, niitä tulee ihan liian harvoin.
Mun vieressä menee kultainen tie, ihmisiä nenät pystyssä, hymy korvissa. Ne ei näe mua mutta mä näen ne.
Kun joku pysähtyy, ja tarjoaa apua, se ei näe kahleita joilla mä olen kiinni.
Loppujen lopuksi jalanjäljet ei johda mihinkään, ne muodostaa sekavan ympyrän joka pienenee joka aamu vähän ahtaammaksi.
Ja mä koettelen sen rajoja kokoajan, mutta ne on tuliset, kun mä koetan päästä pois. Sanat muodostaa lauseita, ja lauseet niitä totuuksia,
mitä mä en voi muuttaa. Ja mä edelleen jaksan juosta näitä seiniä päin, jotka ei vaan kaadu.
Tuska saa seuraavan askeleen astumaan mut kruunua ei päästänsä enää irti saa.
Tää reitti on pitkä ja kivinen, ja mä odotan, että nään valon vielä joskus, jos vaan jatkan.
Pitää jaksaa, ne ei anna muita vaihtoehtoja.
