Sähäkkää ja tulista
Kirjoittaja: Olivia
Fandomi: TVD
flawless lisäsi myös otsikkoonOikolukija: sisko lukasi<3
Genre: romance, piti ottaa pieni AU, koska muuten tää ei olis täysinäinen kokonaisuus täydellisesti...
Ikäraja: K-11
Paritus: Caroline/Klaus
Summary:
"Aina ja ikuisesti."Haasteet: Kolme tuntia (turpaan) tauotta
Varoitukset: lemmenhetki (voi että mä repesin) ja kuolemaa edeltävä hetki. Unohdin ruumiin tuolla tekstissä myös mainittavan... Pieni, ei niinkään havaittava spoilaus kolmos tuottarista!
A/N: Maailman parhaalla parituksella vuorattu sonfic tälle päivälle. Jännitti kyllä kolmen tunnin aikaraja ja vielä eka tätä koko fandomia... Pitäneen mainita että onnellinen loppu löytyy kyllä;) Mutta pankaa soimaan (jos pystytte kuuntelemaan) Antti Tuiskun Läpi jään -biisi ja lukekaa. (
http://youtu.be/NbPDaSPY9fk) <3
Kommentoida saa aina!:D***
Jos saan, niin kävelen sun luokse
En kiirehdi en juokse
En katso myöskään taakse
Tuun sua rakastamaan
Tajusin just äsken
Jäi paljon meiltä kesken
Siis palaan jos vain saan-Mielummin pakenen koko ikuisen elämäni sinua, kun asettuisin rinnallesi. Klausin korvissa soi Carolinen kylmät sanat. Sananpistokset viilsivät kylkeä. Oikeastaan Klaus ei edes itse tiennyt sattuiko se vai ei. Tunteet kauneinta, sähäkkää tyttöä kohtaan olivat sekaisin Klausin päässä.
Oliko olemassa onnea minkä Klaus voisi ansaita? Saisisiko hän joskus Carolinelta muutakin kuin sylkäisyn poskelle? Toivo, se eli silti. Hybridin sisässä se voisi kestää kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä tai -satoja, mutta Klaus tiesi mitä hän halusi.
Ja mä kuljen eteenpäin
Teiden tomuu kengissäin
Toivoen et mua vielä kaipaat
Päästätkö sisään
Jos sun oven taakse jään
Aikaas pyytämään?Vielä sekavammissa mielenhaluissa Caroline käveli pimeää metsäpolkua puiden siimeksessä. Ajatukset solmun kaltaisena... Tahtoisiko hän mielummin Klausin kuin Tylorin?
Tylorin, joka oli selviytynyt kaikesta, eli minun rinnallani ja minäkö vain hylkäisisin hänet. Turhautunut henkäys pääsi tyttövampyyrin huulilta. Pimeässä yössä hän ei olisi varsinaisesti tarvinnut valoa tietääkseen minne kävelee, mutta silti hän toivoi kiperästi että hänellä olisi joku joka ohjailisi häntä.
Klaus... -Ah, mikä minua vaivaa, sanat pulpahtivat hiljaisuuteen. Ja vaikka olisi luullut ettei siellä olisi ollut muu kuin itsensä kanssa kamppaileva blondi, kuului jo seuraava ääni.
-Mitä nyt? Caroline hätkähti Tylorin kumeaa ääntä.
-Ei mitään, tyttö vastasi painaen päänsä alas kuin peittääkseen ajatuksensa, joita tuo susipoika ei kuitenkaan voinut kuulla.
-Tunnen sinut, Carl. Tiedän että sua painaa joku, poika suostutteli tyttöä avautumaan.
-Tylor, lähde pois. Caroline oli toivonut ettei hänen koskaan tarvitsisi sanoa noin kenellekkään, etenkään Tylorille. Ajat olivat vain muuttuneet ja hän ei voinut tunteilleen mitään.
-Mikä on? Sä et tosissas pyydä mua lähtemään? Tylorin kasvoille syntyi uurteita huolestuneisuudesta.
-Lähden nyt vaan, mun vuokseni.
-Sun vuokses? Mä en lähtis jos en tietäisi kenen kanssa sä vehtaat. Pojan sanat viilsivät tytön kasvoja tuskallisesti. Totuus. Sana mitä Caroline ei olisi ikinä uskonut löytyvän hänen ja Klausin väleistä. Varsinkaan kun sen sanoi Tylor. Vähemmästäkin Caroline olisi samassa tilanteessa murtunut jos hän olisi ollut ihminen.
Sydämen seuraaminen oli samalla henkeä pitelevä itsemurha, kun hän kääntäisi kasvonsa Tyloriin ja sanoisi kenet hän valitsisi.
Ennen en tiennyt mutta jälkeenpäin mä sain vastauksen
Tahtoisin istua viereesi, kertoo sen
Kertoa sulle sen
Vain kertoa sen-Kuulostat hullulta noiden sanojesi kanssa, Caroline naurahti Klausille, joka oli juuri saanut luritusensa loppuun.
-Vain ja ainoastaan sinulle, kulta, Klaus sanoi. Hän tulisi tekemään mitä vain edessään seisovan tytön vuoksi.
-Tiedät jo mitä mieltä olen sinusta, tyttö sanoi. Vaikka se sattuikin hän uskoi kaiken olevan parhaiten. He eivät ole missään tekemisissä, niin olisi parempi. Heidän kuului olla vihollisia.
-Voisin olla rakastajasi kunhan vain päästäisit minut lähellesi. Älä pakene. Klaus tosiaan tarkoitti sitä mitä sanoi ja olisi tarjonnut vaikka sydämensä sanojensa pantiksi. Hänen piti vain saada Caroline uskomaan itseään.
-Klaus, jos vain voisinkin. Tyttö tiesi mihin luottaa, Klausiin, mutta hän ei vain saanut sitä myönnettyä itse pojalle.
-Luota minuun. Olet minun sähäkkä tuleni ja minä voin olla sitä samaa sinulle.
-Jos vain voisinkin, Carolin toisti kuisksten itselleen.
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vain
Jotta taas
Sun kauneutesi näänOlet kultaa rakkaampi, Klaus ajatteli. Tulen rätinä lämmitti häntä, vaikka hänen oli vaikea tuntea mitään ilman Carolinea. Tuli vain loimotti mitään sanomattomana takassa ja vain Klausille tulen elvyttämiseksi Caroline oli sen avain.
-Esteitten kautta voittoon, Klaus sanoi. Hän kohotti viskilasiaan tuolissa retkottaen. Lausahdus oli pojan uskomus sinä päivänä ja huomenna taas uusi. Seuraavaksi se olisi varmaan -kolmas kerta toden sanoo tai kerranhan me täällä eletään.
Sekavuus, sekavuus ja sekavuus. Tuota sanaa varmaan kannattaisi ruveta hokemaan niin että se menettäisi pian merkityksensä. Tai Caroline... Mitä Klaus ajattelikin sen polut törmäsivät aina tyttöön, jota voisi toiselta nimeltään kutsua tuliseksi.
Minun tuleni, lieskani kultaisimmat, Klaus ajatteli. Vain rakkaus voisi tuolta pojalta viedä mielenterveyden tuhansien elinvuosien jälkeen.
Vaikka Klaus sanoisikin itselleen, että rakkaus oli tuhoamista hän ei voinut olla muistamatta Rebekahin sanoja: "Aina ja ikusesti." Nuo kaksi pientä vaivatonta sanaa olivat vieneet poikaa rakkauden ja välittämisen voimalla eteenpäin.
Nyt hän halusi tarjota samoja sanoja hänen elämänsä valitulle tytölle.
Mieleeni kasvosi ikuistin
Oot ihanampi kuin muistin
Sun nimeäsi toistin
Se tarttui kieleen
Mä sinut kyllä löydän
Puhdistaisimme pöydän
Sä painuit mieleen-Caroline, Caro- Hyvä luoja, Klaus sanoi hämmästyneenä. Hän katsoi ruskeilla silmillään lattianrajassa istuvaa tyttöä. Tytön vaaleat kutrit olivat sekaisin ja ne peittivät tytön kasvoja. Hän oli kaartunut istuma-asennossa kuolleen ihmisruumin ylle. Pitkä hopea veitsi lojui muutaman metrin päässä, verisenä.
-Hän on kuollut, Caroline kuiskasi itkun seikaisena. Ääni paksuna ja kova niiskahdus sai Klausin heräämään. Hän asettui tytön viereen ja sulki tämän halaukseensa.
-Kaikki kääntyy vielä parhain päin, Klaus lupasi. Ja salaa hän oli onnellinen, tyttö oli nyt hänen käsivarsillaan.
-Isäni, Klaus, hän oli isäni. Taas yksi itkun purkaus. Klaus nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä korvaan.
-Tiedän, poika kuiskasi takaisin ja kantoi tytön pois varastohuoneesta. Tuon lyhyen, mutta onnellisimman, sydäntä pakahduttavan hetken kuolleen ihmishengen vierellä tulivat oleman paras muisto Klausin tärykalvoilla.
Päästätkö sisään
Jos sun oven taakse jään
Aikaas pyytämään?Tuijotin oveni takana seisovaa hahmoa käytävän päästä, ohkaisen katulampun valon heijastamaai hahmon siluettia... Klaus. Ryntäsin ovelle. Lasisen oven sain työnnettyä pois väliltämme nopeasti ja kaikki tapahtui vain muutamassa murto-osa sekunissa.
-Sinä tulit, en mahtanut sanoille mitään. Olin hämmentynyt, hän oli pitänyt lupauksensa.
-Tottakai minä tulin ja tulisin vastedeskin. Sinun ei tarvitse kuin pyytää, Klasu naurahti hyvän tahtoisesti ja yhtä onnellisena kuin minäkin. Me olimme saaneet toisemme. Vihdoin ja viimein....Klausin käsivarsilla makasi, tummassa huoneessa juuri aamuun heräävässä huoneessa, tyttö. Caroline heräsi hätkähtäen unestaan hymyillen ja iloisena. Hän ilostui vielä enemmän, voimakkaasti niin kuin vampyyrinä olemisen voimistuneisiin tunteisiin kuului. Tyttö puristi pienen heiveröisen kalpean kätensä Klausin nahkatakin kaulukseen ja suuteli tätä.
Intohimoisesti poika vastasi siihen. Suupielet kaartuneina hymyyn hän kalisti tytön alleen ja suuteli. Suuteli suutelemistaan, niin ettei hän saisi koskaan tarpeekseen. Ihme ja kumma Caroline ei pannut vastaan. Vihdoin he olivat joten kuten samalla aaltopituudella.
Molempien hengitykset tihenivät ja pian jo tyttö repäisikin intohimoissaan pojan takin ja sitten harmaan t-paidan pois Klausin timmin ylävartalon tieltä. Hän siveli sormenpäillään pojan rintakehää.
Klausille ei voinut olla tuntematta kylmänväreitä koko kehossaan tytön kosketuksesta. Hän piti silmiään hetken auki, vain niin että sai painettua mieleensä tämän hetken. Hetken, joka tuntui unelta.
Vaikka tämä olisi vain hetki, muiden vihan pitojen joukossa otan siitä kaiken irti. Mitään säästelemättä ja pois jättämättä, Klaus ajatteli hyväntahtoisesti ja heitti lattialle Carolinen päältä riisumansa topin.
Ennen en tiennyt mutta jälkeenpäin mä sain vastauksen
Tahtoisin istua viereesi, kertoo sen
Kertoa sulle sen
Vain kertoa sen-Tiedät, että rakastan sinua, Klaus sanoi. Hän makasi pitkin pituuttaan rautakettinkeihin suljettuina. Hetkeksi Bonnie oli antanut minun puhua, vaihtaa elämäni viimeiset sanat Carolinen kansa.
-Tiedän, minä tiedän, Caroline nyyhkäisi. Nyt kun vihdoin he olisvat todella saaneet toisensa, eikä se ollut mitään unta kaikki oli kuoltava pois. Kaikki kaikkoaisivat...
-Vaikka kuolen sinä ainakin seuraat minua.
-Niin koska sinä olet minun verilinjani alullepanija, tyttö naurahti. Olisi siinä draamassa muutama onni löydettävissä. Tyttö ei voisi elää jos poikaa ei olisi hänen kätensä ulottuvissa. Ei samassa maailmassa, siitä ei tulisi mitään. Katkeruutta vain.
-Seuraat minua? Poika kysyi tuskallisesti hymyillen. Hänen ihonsa oli kuin verisuonet olisivat pullistuneet näkyville ja harmaa iho oli pingottunut kaikesta tuskasta, vaikkei hän ulkoisesti tuntenutkaan mitään. Sisältä hän oli vain tulta ja tappuraa.
-Seuraan, aina ja ikuisesti. Kyyneleet tipahtelivat Klausin ruumisarkun yllä. Eikä kummaltakaan löytynyt sanoja, enää mitään rakkauden tunnustuksia, joten he vain tuijottivat toisiaan. Silmiään räpäyttämättä, hengitys salpautuneena ja hetken he jo toivoivat, että aika olisi pysähtynyt.
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vaan
Jotta taas
Sun kauneutesi näänViimeisiin halauksiin...
Kyynelten tulivuoriin...
Tulten liepeisiin...
Sähäkkyyden viiltoihin...
Kaikki oli ohi ainakin niin kaikki väittivät, joten ei ollut muuta kuin vain usko noihin sanoihin. Kaikki todella tulisi olemaan pian ohi -luottaisin vielä kerran.
Siis vain enää tunti elinaikaa...
Askel askeleelta matkani lyhenee
Jos sä annat, niin saavun
En enää pois mee
Enää yksi käännös tuosta kulmasa oikealle... Pitkä, pieni kokoinen mies -kapeat hartiat, laiha ja miellytävät kasvonpiirteet- omistava mies käveli hitain ja varmoin askelin kohti valkoista puusta valmistettua omakotitaloa.
Miehen vaatteet olivat kuluneet ja likaiset, pölyn raidoittamat. Pieni sänki peitti miehen leukaa ja ilmeettömien kasvojen sisään kätkeytyi paljon muutakin kuin pelkkä määränpää.
Muutama porras askelma ja korotus ovikelloa kohti...
***
Ovikello kilahti korvissani. Mietittyäni hetken oven avaamista päätin kuitenkin mennä avaamaan sen. Masentuneena laahustin huoneestani, jossa olin maannut monta päivää putkeen, käytävän vuoraaman maton päälle ja siinä kohotin kasvoni.
En ollut uskoa silmiäni, tämä oli dejá vu -tunne. Kerran, muistoni sopukoista nousi uni, jossa olin ollut samassa hetkessä. Yhtäläisyys löytyi sopivasti ajatuksistani :"Tämä ei voi olla totta."
Mies lasioven takana, ulkokuistillani hymyili varovasti ja naurahdin mielessäni miehen aina niin varovaa käytöstö heti kun hän oli saanut minut. Hän oli ruvennut pitämään minua rikkoutuvana posliiniesineenä heti ensisuudelmasta alkaen.***
-Tulisit nyt vain avaamaan, Klausin hiljaiset sanat kantautuivat, jokakertaisena pakahduttajana Carolinen korviin. Hän juoksi ja jätti vain pienen ilmavirran löyhähtämään perässään, kun hän vaihtoi turbo-vampyyri vaihteen päälle.
He, kauan erossa olleet mies ja nainen halasivat toisiaan pienen Mystic Fallsin ympäröidessä heitä uusilla salaisuuksillaan.
Nyt he vannoisivat minkä tahansa valan jotta he voisivat olla yhdessä, minkään esteen tulematta tielle.