Nimi: Hyvästi rakas
Kirjoittaja: Gingivere
Ikäraja: S
Beta: ChiisaiHana [Nekku <3]
A/N: Ensimmäisen runon olen kopioinut kirjasta Redwallin Taru 9: Jalokivien jäljillä. Toisen runon olen itse kirjoittanut.
-
Hyvästi, rakas.
En voi uskoa enkä käsittää, että hän on poissa, aina ja ikuisesti. Rakastin häntä ja rakastan vieläkin, vaikka en sitä pystynyt sanomaan hänelle, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän pysyy muistoissani aina.
Muistelen usein hänen iloista hymyään, jonka hän näytti minulle niin usein kun pystyi.
Tapasin itse hymyillä hänelle takaisin, mutta se hymy oli aina armottoman kova.
Silti hän ei siitä välittänyt. Hänen naurunsa kuulosti kultaiselta, kuin aurinkoinen ilma.
Hiukan kuiskausta kovempaa sanoin:
Näkemiin, jo lähdit luotamme
kirkkauden maita päin.
Siellä voi nyt jokirannoilla
käyskennellä päivittäin.
Saat nähdä metsäniitynkukat
keskipäivän lämmössä,
ja metsän hiljaisessa varjossa
asustaa jo moni mennyt ystävä.
Siellä kuljet nyt, oi rakas,
ja odottelet päivää
jona saavun sinne sinun
kanssas’ kulkemaan.
***
Olen hautuumaalla ja seison hänen hautakiven oikealla puolella.
Kaikkien näiden muistelmieni jälkeen nautin täällä olosta, tästä hiljaisesta ja viileästä ympäristöstä.
Käyn useita kertoja päivässä täällä rauhoittumassa ja tunnen selvästi hänen läsnäolonsa.
Muistan tarkasti sen illan, mikä muutti elämäni täysin ja pysäytti hänen elämänsä siihen. Sinä iltana tapahtui kamalia asioita, joita en saa mielestäni pois.
***
Minä olin sopinut hänen kanssa, että lounastaisimme luonani. Hän soitti minulle ja sanoi lähtevänsä luokseni. Menin ikkunani luokse istumaan, jotta näkisin koska hän tulisi.
Hetken istuttuani siinä, kuulin hälytysajoneuvojen ulinan aivan lähellä.
Paniikki iski minuun sillä sekunnilla. Jossain oli tapahtunut kolari. En tiedä, miten tiesin sen, mutta olin varma siitä. Puin takkini nopeasti päälleni ja pinkaisin ulos. Poliisiauto ja ambulanssi ajoivat ohitseni ja juoksin niiden perässä niin lujaa kuin pystyin. Ihmiset käänsivät katseensa minuun, ja silloin minä näin sen.
Hänen autonsa oli puristuksissa rekan ja toisen henkilöauton välissä.
Olisin juossut suoraan päätä autolle, mutta poliisit pysäyttivät minut. Huusin surun ja pelon vallassa, kun hänen ruumista kannettiin paareilla ambulanssiin. Miten tämä oli päässyt tapahtumaan?
Kysyin yhdeltä poliisilta, joka edelleen piti minua tiukassa otteessa, mihin sairaalaan häntä vietiin.
Poliisi ei tiennyt varmana, mutta todennäköisesti parin korttelin päässä olevaan sairaalakeskukseen. Rimpuilin itseni vapaaksi ja juoksin, juoksin niin kovaa, että vesipisarat sumensivat silmäni. En pysähtynyt kun vasta sairaalan ulko-ovilla. Toistin kysymystä päässäni… Miten tämä oli päässyt tapahtumaan?
Puolisen tuntia istuin sairaalan odotushuoneessa hermostuneena, peläten enemmän kuin koskaan. En osannut tehdä muuta, kuin rukoilla, että hän tulisi kuntoon. Lääkäri sanoi, ettei hän ollut varma, leikkaus saattaa kestää useita tunteja… Mikään ei ollut varmaa… Suuret vammat päässä… Halvaantumisen mahdollisuus…
Sitten se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli kuollut, kuollut omiin vammoihinsa. En edes tarvinnut lääkäriä sanomaan sitä, kun tämä tuli luokseni. Tiesin sen. Kaikki oli ohi.
Muistelen häntä joka kerta itkien, itkien rakkauden kyyneleitä, enkä edes yritä estää niitä enää.
Tuo hirvittävä ilta muistuttaa minua siitä, miten menetin hänet ketä rakastin.
Se on syy, miksi elämäni kuluu täällä, hautuumaalla. Se on syy, miksi itken itseni uneen, enkä tiedä enää mikä on todellista ja mikä epätodellista.
Kirjoitin hänelle runon. Se tulee aina olemaan yhtä heikko kuin minäkin, mutta ainakin se on tehty rakkaudesta.
Nyt lähdit luotani pois.
Sinua kaipaamaan jäin,
olet jäänyt lentelemään sieluuni ain’.
En ikinä sinua pysty unohtamaan.
Kauaks’, taivaan rantaan kulje,
ja aina minua ajattele.
Katsoin vielä hetken aikaa hänen hautakiveen kaiverrettua nimeä ja suljin silmäni estääkseni kyyneleet.
”Hyvästi, rakas Vivian, hyvästi.” kuiskasin hiljaa ja lähdin kulkemaan kotiinpäin.
---------
Ja kommenttia kiitos
