Joulu 2012 Kotikolossa | RG:n hupsu joulukalenteri | S | drama, fluff | VALMIS, hyvää joulua! <3

[Milgia]

Jihuu Andromeda! En kyllä ole kuvitellut Andromedan olevan niin lyhyt, mutta ehkä hän on mennyt kasaan tässä vuosien saatossa?

Al kurkisti ovennurkan yli. Jos Molly ei olisi ollut keittiössä, Al olisi ehkä livahtanut poimimaan peltirasiasta sitruunakeksin, mutta kuten yleensä, Molly oli keittiössä.

Kuulostaa niin canonilta ettei mitään järkeä. Söpöä.

He molemmat tiesivät, ettei Molly oikeasti voisi olla vihainen ystävälleen, ei vaikka Andromeda olisi pudottanut kaapillisen pikkelssiä Mollyn varpaille, mutta toisaalta pitkäaikainen ystävyys antoi myös tiettyjä etuoikeuksia, joista yksi oli ehdottomasti mahdollisuus ilmaista tyytymättömyyttä toista kohtaan, etenkin mikäli siitä oli hyötyä läsnä olevien lasten tapakasvatuksessa.

Tämä! Ai, että kuinka makoisa ja nerokas yksityiskohta. Ja vaikka rakastan kaikkia tämän ficcipätkän hahmoja, ei ole mieleenikään tullut, että Molly ja Andromeda ystävystyisivät vuosien varrella.

No niin! Hyvä Molly, niin sitä pitää! Ehdottomasti pitää kutsua Meda ja Teddy, sitten vasta on oikea perhejoulu.

Andromeda nosti glögimukiaan ja hengitti punertavaa höyryä. Lämmin, tuttu tuoksu. Joulupäivä viltin alla Tedin kanssa, glögimukit pöydällä, kädet ja jalat sekaisin ja tuntikausia viihdykettä siitä, kuinka Tedin silmät näyttivät eri kulmasta eri värisiltä, vaikka pohjimmiltaan olivat kai harmaat. Siitä seuraavana vuonna viltti lattialla ja sen päällä Nymfadora, jonka silmien väri vaihtui muutenkin kuin Andromedan kuvitelmissa. Ja sitten vuosia, sitten ei enää Tediä eikä Nymfadoraa. Sitten vain Teddy, kirjeet Teddyltä koulusta, ja vanha viltti sohvannurkassa jo reikäiseksi kuluneena. Sitten glögiä Kotikolossa ja Molly, joka keskeytti lihaperunasoselaatikon valmistamisen ja antoi kakkutaikinan vatkata itseään tarpeettoman pitkään, koska Andromedan halaaminen oli niin kovin paljon tärkeämpää.

No melkein lainasin koko ficin mutta kun tätä oli vaikea katkaista, tuo kerrontatapa on oikein hauska ja kiintoisa, pidän siitä etenkin kun itse osaa tuollaista. Tämä hauska tapa sopi tähän tarinaan erityisesti, osaan jotenkin kuvitella tuon kaiken ja nyyh.

Tässäpä ei olekaan paljon syvällistä sisältöä mutta siis pidin tästäkin vaikka se onkin hyvin erilainen kuin toiset luvut, mutta se on ymmärrettävää. Molly ja Andromeda samoissa kohtauksissa on jo itsessään melko hankalaa ja kun taustalla on menetyksiä ja monen monta muuta jotka ovat koulineet näistä naisista sellaisia kuin nyt ovat... pidin tämän luvun vakavuudesta.

M

[RoastedGarlic]

Milgia: Ei kai Andromeda nyt niin erityisen lyhyt ollut? Kirjoitinko jotenkin hassusti? Mulle oli jotenkin itsestäänselvää, että jos Teddy on niin kuin perhettä niin miksei Andromeda, kun ovat Mollyn kanssa samoja ikiäkin ja kumpikin menettänyt lapsensa ja niin edelleen. En miettinyt edes kovin syvälle tätä päätöstä. Hyvä että vakavuus ei säikäyttänyt.


A/N: Olen kipeä. Nostin kädet peiton alta vain kirjoittaakseni tämän luukun.



Luukku 7

jossa jalat ovat pumpulia

Albus Potter ei tiennyt, mitä se pumpulintuntuinen oli, joka oli yön aikana levinnyt hänen raajoihinsa ja tehnyt niistä sellaiset räsynuken jalat, joita vahvinkaan marionettimies ei olisi jaksanut kannatella keppiensä päässä. Hän ratkaisi asian painamalla yllättävän painavan päänsä takaisin tyynyyn ja sulkemalla silmänsä.

Koska Al oli syntyjään aamuvirkku, hän sai nukkua usean ylimääräisen tunnin, ennen kuin Molly saapui ovelle.

”Al, viimeinen hetki ehtiä aamupalatarjoilulle, rupean sitten tekemään ruokaa”, Molly sanoi. Albus päästi epämääräisen ynähdyksen ja käänsi kylkeään, vaikka katuikin sitä sitten, kun pään sisältö ei oikein tuntunut seuraavan perässä.

”Al?”

”Väsyttää.”

”Voi kultapieni, oletko sinä kipeä?” Molly oli hetkessä huoneen sisäpuolella ja piteli kämmeniään Albuksen otsalla, joka totta tosiaan tuntui hohkavan.

”Mitä se tarkoittaa? Meneekö se ohi?” Al ei ollut aivan varma, oliko Mollyn diagnoosin kuuleminen hyvä vai huono asia, saati jaksoiko hän keskittyä koko asiaan. Hän tuli siihen tulokseen, että voisi yhtä hyvin vain vajota takaisin uneen.

”Iltaan mennessä, älä huoli, kulta! Käyn hakemassa inkivääritahnan. Se korjaa kaiken sillä välin, kun nukut sikeästi. Laitan vähän sitruunamelissaa sekaan, niin näet vielä hyviä unia koko ajan.  Se on oikeastaan aika mukavaa”, Molly selitti. Al, joka ei ollut koskaan ollut kipeänä, piti mummonsa sanoja varsin käypänä totuutena ja hymyili hieman, kun Molly kiirehti inkiväärin perään. Mollyn palatessa Al nukkui jo sikeästi.

[Milgia]

Hauska luukku. Tykkään ficeistä missä hoivataan ^^ Molly oli aivan ihana mummo, minustakin tulee semmoinen sitten joskus.

Voi hitsi kun sun yksityiskohdat on kivoja ja elävöittävät tekstiä ihanasti, esimerkiksi tuon alun marionettimies : )

Kaipaatko sinä pienikin huolenpitoa? Kuumaa teetä ja lämpöisiä villasukkia? Kun niin tälläistä hoivausta kirjoitat? Mutta on mielenkiintoista ja oikea valinta, tuo realistisuutta, että joskus ollaan kipeinä jopa joulun alla tai jopa ihan jouluna (kuten allekirjoittanut on joskus ollut.)

Inkivääritahnaa ja sitruunamelissaa, kuulostaa siltä, että ne saattaisivat jopa ihan oikeasti tehota ^^ Ja tietysti nyt mummoa pitää uskoa kun on kyse sairastumisesta ja kuinka parantuu mahdollisimman pian!

Tykkäsin siis tästäkin

M

[Skottiruutuinen_aamutakki]

Heissan jälleen!

Ajatus joulukalenterillisesta pelkkää M/A:a saa mut suunnileen laskemaan päiviä joulukuun 2013 alkuun. Ja jee ja hyvä, Ginny ei ollutkaan epäginnymäisesti kotiäiti.

Kutosluukku oli (taas vaihteeksi, mä alan toistaa itseäni, mutku mutku...) ihana, eikä musta ainakaan mennyt liikaa h/c:n (hurt/comfort, jos ymmärsin termin oikein?) puolelle. Tuli vaan hirveä surku Andromedan puolesta. Yksinäisyys on hirveän surullista ja ahdistavaa, raukka menettänyt sekä miehensä että tyttärensä ja Teddykin valtaosan vuodesta koulussa. Onneksi on Kotikolon lämpö ja Molly halaamassa. Juuri tuo 6. luukun viimeinen kappale oli silti ehdoton suosikkikohtani koko luukusta. Alan myös luukku luukulta pitää yhä enemmän noista otsikoista (6. luukku, jossa leijutetaan pikkelssiä ♥).

Seiskaluukun alun pumpuli jaloissa on jotenkin tavattoman söpö ilmaus ikävälle fletkuvoimattomuusfiilikselle. No, Kotikolossa Mollyn hoivissa Alilla on kyllä hyvä paikka sairastaa. Äyh, kipeänä on kurjaa olla, pikaista paranemista sulle ja Alille!

[RoastedGarlic]

Milgia: Susta tulee ihan paras mummo! Joo, kaipaisin kovin huolenpitoa, ainakin eilen olisin kaivannut. Olin ihan kujalla 38,5 asteen kuumeeni kanssa enkä muista yhtään mitä tossa luukussakaan on... Inkiväärinhän on oltava tunnettu taikaominaisuuksiltaan, kun kerran mekin olemme sen hyödyistä kuulleet, ja sitruuna tuo hyviä unia, koska Al pitää sitruunasta

Skotti: Kiitos kiitos! Molempien olo on jo parempi! Itsekin edelleen rakastan noita otsikointeja


A/N: Tästä on tulossa joku ihme mummokalenteri. Mitähän ihmettä... Tämän kanssa meni vähän viime tinkaan, mutta ilmestyypähän tänään kuitenkin.



Luukku 8

jossa joku on perinyt rutkasti pisamia

Jos Mollyn neulomat villapaidat olisivat olleet kenellekään yllätys, hän olisi joutunut näkemään toden teolla vaivaa operaationsa piilottelemisessa. Siltä ainakin tuntui, sillä juuri kun koko kasvojen leveydellä hymyilevä Ginny oli saanut lapsensa pois mummolan hoivista ja Molly oli päässyt asettautumaan neulonta-asemiinsa – päätettyään tehdä korjausliikkeen keittiön sitruunakeksitasapainon suhteen vasta lounaan jälkeen – oli hormista kuulunut tuttua rytinää.

”Allez-y!”

Molly oli yhtäkkiä kovin tyytyväinen, että oli sattunut viimeistelemään Dominiquen jumpperin edellisyönä. Olisi ollut kovin kurjaa tuuria, jos niin monista yksilöistä juuri se olisi sattunut olemaan hänen käsissään Fleurin hypähtäessä takasta Dominiquen ja Louisin kanssa.

”Molly!” Fleur tarttui anoppinsa olkapäihin kevytsormisin ottein ja heilautti tälle nopeasti haihtuvat poskisuudelmat molemmin puolin kasvoja. Dominique tutkaili takanreunaa selvittääkseen, oliko siihen turvallista nojata vai oliko se kenties tuhkan peitossa. Louis nyppi slipoverinsa reunaa tunnusomaisen ujoon tapaansa. Mollya ei koskaan ollut lakannut hellyttämästä se, että Billin ja Fleurin lasten vaaleatukkaisuudesta huolimatta Louis oli perinyt kaikkien kolmen edestä Weasleyn pisamia.

”Fleur kulta, jos olisitte ilmoittaneet, niin olisin laittanut suuremman padan tulille!” Molly sanoi kevyen toruvalla äänellä. Oikeastaan hän kyllä tiesi, ettei Fleur vieläkään erityisemmin arvostanut muuta kuin ranskalaista keittiötä, vaikkei sitä nykyään enää ääneen sanonutkaan.

”Mais non, olemme vain ohikulkumatkalla”, Fleur sanoi äänensävyllä, jossa rivien väliin jäävä osa oli suunnilleen yhtä näkyvissä kuin thestralit sotatantereella.

”Ja ajattelit, että lapsilla olisi niin kovin pitkästyttävää Viistokujalla, kun sinun pitäisi hoitaa kaikki ne kovin väsyttävät velvollisuudet Irvetassa?”

”Maman sanoi, ettei tänään tarvitse tehdä koulua”, ilmoitti Dominique.

Fleur hymyili anteeksipyytävästi.

”Jos ’e vain mitenkään voisivat?”

”Tottahan toki. Ei mitään ongelmaa”, lupasi Molly, joka kyllä tiesi oikein hyvin, kuinka vaikeaa pienten lasten äidin oli löytää tilaisuus ostaa lastensa joululahjat.

”Merci beaucoup!” Niine hyvineen Fleur hypähti takaisin takkaan: nilkka koukistui tanssijan elkein ja trenssin helma heilahti hivenen, mutta hetkeäkään hän ei näyttänyt epäilevän, että olisi ylittänyt valtuuksiaan tai minkäänlaisia sosiaalisia normeja.

Molly palasi sohvannurkkaan. Hän työsti liekehtivänpunaista hihaa Charlien paitaan, eikä pari yllättävää lasta jaloissa oikeastaan hetkauttanut hänen suunnitelmaansa. Louis kömpikin sohvan toiseen nurkkaan ja jäi hipeltämään viltin hapsuja epätasaisille leteille.

”No, mitäs te aiotte antaa äidille ja isälle joululahjaksi?”

Dominique näytti hämmentyneeltä, aivan kuin ei olisi tullut ajatelleeksikaan, että vanhemmille voisi antaa joululahjan. Mollylla oli kuitenkin ratkaisu valmiina alta aikayksikön.

”Mennään tekemään heille purkillinen sokerietanoita. Tiedän täydellisen reseptin”, hän sanoi ja oli jo puolimatkassa keittiöön, kun Dominique tajusi lähteä perään.

Molly kaivoi esiin kolme esiliinaa. Hänen omansa oli varustettu vahvoin liantorjuntaloitsuin ja imi itseensä kaikenlaiset roiskeet, mikä olikin varsin hyödyllistä. Kuosi oli skottiruutua – isoisän klaanin peruja. Dominique vaikutti hieman epäilevältä oman esiliinansa suhteen, eikä ihmekään, sillä hän muisti läikyttäneensä sille milloin mitäkin lukuisia kertoja, mutta muistaessaan sen olevan puhtaaksi taiottu solmi sen sitten selkänsä taa varsin näppärin ottein kapoisilla sormillaan. Louis tarttui pienimpään essuun, mutta jäi sitten penkin päähän istumaan eikä pukenut sitä ylleen lainkaan. Molly antoi hänen olla. Yksinkertaisempien leivonnaisten kanssa nelivuotias saattoi olla varsin hyödyllinen, mutta sokerietanat Molly tiesi haasteelliseksi tehtäväksi jopa Dominiquelle. Louis saisi kirjoittaa purkin etiketin.

”Ojennapa vaniljasokeri.”

Dominiquen ei tarvinnut kauaa etsiä. Sitten hän sitaisi hiuksensa poninhännälle sillä välin, kun Molly mittaili ensimmäisiä aineksia. Se jos mikä oli hymyilyttävä merkki. Kaikista lapsenlapsista Dominique oli kuin olikin se, joka jaksaisi varmuudella imeä itseensä kaikki Mollyn käytännölliset, vuosien kokemuksen kautta hankitut keittiöniksit.

”Voidaanko laittaa niihin vähän pippuria, grand-mère? Se korostaa makua. Äiti tykkäisi.”

Edes ranskalaisen keittiön kummallisuuksien tunkeutuminen Kotikolon maaperälle ei ollut omiaan häiritäkseen Mollyn hyvää mieltä.

”Totta kai, kultaseni.”

[Milgia]

päätettyään tehdä korjausliikkeen keittiön sitruunakeksitasapainon suhteen vasta lounaan jälkeen – oli hormista kuulunut tuttua rytinää.

Hauska ilmaisu

Louis oli ehdottomasti söpöin! Ja muutenkin tykkään siitä hahmosta, en tiedä miksi.

Oi kun hauskaa, Molly osaa ottaa Fleurin ranskalaisuudet neutraalisti vastaan. Hauskaa kun he tekevät noita etanoita ^^ Oi tykkään, tykkään kun olet tehnyt Domista sellaisen joka imee kaiken tiedon ja taidon Mollylta. Fleur ei varmaankaan siitä kovin pidä mutta silti!

Tämäkin oli hauska, mutta silti muihin mummuiluihin verrattuna erilainen. Hyvällä tavalla. Tässä oli hauskoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia joista selviää mitä Molly onkaan ottanut opikseen kasvatettuaan omat lapsensa ja nyt lapsenlapset.

Kiitos

M

[RoastedGarlic]

Milgia: Kiva että tykkäsit luukusta. Dominiquen ja Fleurin kirjoittaminen oli mulle yllättävän hankalaa. Tuntui että IC:stä on vaikea saada ote. Sen sijaan tuossa Alissa tuli roikuttua jopa huolestuttavan monta luukkua, vaikka en hahmoon ole edes erityisen kiintynyt


A/N: Tällä kertaa hurjan aikaisessa, koska kiireinen huominen. Kenties oma väsymykseni hieman heijastui tähän luukun sisältöön. Olisipa minulla Arthur.



Luukku 9

jossa lopulta sittenkin nukuttaa

”Lumos.”

Arthurin kuiskaus oli hiljainen. Hän ei varsinaisesti halunnut herättää Mollya, ei minkään niin turhalta tuntuvan takia kuin siksi, ettei hän vain sattunut saamaan unta. Huomattavasti järkevämpää olisi käyttää ylimääräiset yön tunnit hyväksi ja– niin, miksei vaikkapa paketoida joululahjoja. Niinpä Arthur sitten istui olohuoneen matolla ja katseli, kuinka hypnoottisella tavalla hänen taikasauvansa liikeradat saivat paperin ja lahjanarunpätkät kietoutumaan lahjan toisensa jälkeen ympärille.

”Arthur?” Mollyn aamutohvelit olivat niin pehmeät, ettei Arthur edes kuullut hänen saapuvan ennen kuin hän oli jo ovella.

”Anteeksi, kulta, en halunnut herättää sinua.”

”Etkö taaskaan saanut unta?”

Arthur pudisti päätään.

”Voi kulta, enkö minä ole sanonut, että sinun pitää herättää minut, jos –”

”Sinä nukuit niin rauhallisesti. En halunnut häiritä.”

”Senkin hölmö. No, paketoidaan sitten, kun kerran jo alkuun pääsit.”

Molly lysähti Arthurin viereen ja tukahdutti haukotuksen. Hän kaivoi sauvansa aamutakin taskusta ja alkoi kutsua Arthurin viimeistelemiä paketteja syliinsä, yhden kerrallaan. Sitä mukaa kun Arthur paketoi, Molly raaputti ilmasta esiin pakettikortteja - sellaisia, jotka tiesivät, kenelle paketti oli suunnattu, ja osasivat siksi nimetä vastaanottajan ilman, että pakettia tarvitsi avata uudelleen. Parempi niin, sillä väsyneine silmineen Arthur tuskin olisi ollut kovin käytännöllinen, ja niinpä Molly oli melko varma, että jollei hän itse olisi herännyt ja tullut avuksi, kaikki paketit olisivat löytyneet aamulla nurkasta nimeämättöminä.

Paitsi Mollyn paketit. Ne Arthur paketoi aina käsin. Niitä varten hän ajoi romuautollaan jästikauppaan ostamaan muutaman palasen huolella valittua kullankimalteista lahjapaperia ja teippiä.

”Kulta?” Mollyn syli oli tyhjä, sillä Arthurin paketointitahti oli huomattavissa määrin hiipunut.

”Mhm?”

”Mennään nukkumaan. Luulen, että saat nyt unen päästä kiinni.”

Molly nousi ja ojensi kätensä. Arthur tarttui tuohon ojennettuun käteen, vääntäytyi seisomaan ja sitten, päästämättä irti, lähti kävelemään kohti makuuhuonetta, jossa pehmeät tyynyt ja lämmin untuvapeitto ja vihdoinkin niin kutsuvalta kuulostava patja odottivat malttamattomina. Arthur oli jo melkein unessa, kun Molly kierähti aivan liki ja käpersi sormensa limittäin hänen sormiinsa.

”Kauniita unia, rakas.”

[Milgia]

Eikä! Mitä mainioin ja suloisin alku! Sait heti ensimmäisestä sanasta asti luotua hämyisen ja salaperäisen joulutunnelman.

”Arthur?” Mollyn aamutohvelit olivat niin pehmeät, ettei Arthur edes kuullut hänen saapuvan ennen kuin hän oli jo ovella.

Ihana yksityiskohta.

Toisaalta en aivan käsittänyt, miksi Molly nyt sitten jäikin paketoimaan mutta toisaalta taas käsitän sen oikein hyvin.

Paitsi Mollyn paketit. Ne Arthur paketoi aina käsin. Niitä varten hän ajoi romuautollaan jästikauppaan ostamaan muutaman palasen huolella valittua kullankimalteista lahjapaperia ja teippiä.

Kuinka söpö rakkaudenosoitus!

Arthur oli jo melkein unessa, kun Molly kierähti aivan liki ja käpersi sormensa limittäin hänen sormiinsa.

”Kauniita unia, rakas.”

Päivän siirappiannos on taas täynnä, kiitos oikein kovasti ♥ Luulen, että se on sinun vikasi, että multa ei synny fluffya koska mun fluffytarve on jo täytetty, kiitos sinun ja kalenterisi ^^

M

[Beelsebutt]

Huh, onpa taas aikaa kun oon tätä ehtinyt lukemaan. Toisaalta ihanaa lukea useampi kerralla!

5
Hehe, mietin hetken että mitvit Ginny lähtee vierailulle, edes vanhaan kotiinsa, paplarit päässä ja aamutakissa, mutta selvisihän sekin Herttaista, miten vaikea lapset on jättää, vaikka treffit odottavat. Ja ihanaa, että Harry/Ginny jaksaa hoitaa suhdettaan treffeillä edelleenkin Ja awwwwww, Poppa! Sammakonkutua etsiskellään ihan varppina, mutta että lohikäärmeenmuniakin? No, onhan se sentään Charlez <3 Mut äääh, en mä vaan keksi mistä Poppa tulee? Onko Charlie loitsinut sen lohikäärmeeksi sylkemään tulta ja polttanut sitten kätensä (poppaa!)? O.O Yhyy!

6
Voi herranjestas. Ensin alku täynnä lämmintä ystävyyttä, sitten se h/c osuus joka PYSÄYTTI kaikessa hengästyttävyydessään! Aivan mahtavasti samaan kappaleeseen kerrottu kaikki pötkylään siten, että miltei menee halaaminen ohi, mutta ei kuitenkaan, koska se tarraa jaloista kiinni kuin Lily ikään ja saa kyyneleet silmiin <3

7
Hehe, hauska sana, pumpulintuntuinen, jonka toki luin väärin siihen asti, kunnes lainasin sen tähän. Ajattelin jotain pumpuliutumista kai tjsp x) Mutta joka tapauksessa! Varsin vakuuttavasti kuvattu sairastunne, toivottavasti omasi on jo ohi <3 Ja inkivääri <33 kai se sujautti sinne valkosipuliakin?! O.O

8
Haha, Dominique on likaahylkivä! Louis on herttaisentuntuinen ujoskelija, aws <3 Tässä on taas täynnä lapsenomaista uutuudenviehätystä (jäi muuten edellisestä sanomatta miten jännää on että joku sairastuu ekan kerran mut siis joo, niin, pienet lapset ja silleen, tajunnan kehittyminen x)). Mitä, voiko vanhemmillekin antaa lahjoja? Tykkäsin kans hirveesti Fleurin luonnollisesta suhtautumisesta Mollyyn ja toisinkin päin. Ja siitä, ettei Mollyn suunnitelmat hetkahda parista pienestä lapsesta, jotka jäävät pyörimään. Kokemusta on varmasti niin paljon, että rutiinien heilahteluun tarvii jotain järisyttävämpää

9
Aww, sulan <3 Mietin muuten aiemmin, että miksi Molly neuloo käsin, mutta neulominen on kyllä niin rauhoittavaa, etten toisaalta ihmettele sitä lainkaan. Vaikka itseneulovia puikkojakin varmasti löytyisi, ehkä Molly haluaa antaa viimeisen silauksen jokaiseen tekemäänsä villapuseroon? Ihan kuin Arthur haluaa paketoida Mollyn lahjat käsin, koska ne on spesiaaleja. Omalle Mollukalle <3

10 ....höh, ne loppui

[RoastedGarlic]

Milgia: Sää jo tapat kaikkia hahmojasi kun tää fluffin yliannostus vaan on liikaa kiintiöllesi, niinkö?

Harpy: Charlez <3 Ei sun ehkä kuulukaan tajuta sitä Poppaa, se on lähinnä Milgialle heitetty läppä. Kiitos taas ihanista kommenteistasi, piristää niin kovin kun aina ajattelen että et ole keksinyt mitään sanottavaa ja sitten kommentoitkin vanhoja luukkuja montaa kerralla!




Luukku 10

jossa vierailee väliaikainen takatukka

Tylypahkan pikajuna puuskutti vanhaan punaiseen tapaansa King’s Crossin asemalle. Laiturilla ei voinut ottaa askeltakaan törmäämättä johonkuhun, ja mikä hupaisampaa: törmäämättä johonkuhun tuttuun.

George ja Bill eivät kuitenkaan törmäilleet, sillä he eivät ottaneet askelia. He nojailivat seinään ja odottivat, että väentungos hälvenisi. Tuttuja käveli ohi, ja niille ehti kyllä heittää hyvän joulun toivotukset, mutta sekaan tunkeutuminen olisi ollut vähän hölmöä. Bill oli niin pitkä, että lapset kyllä erottaisivat hänen punaisen tukkansa ja osaisivat suunnistaa heidän luokseen. Hän hymähti ajatukselle Victoiresta, joka pelottavan matalalla kontrollointiäänellään ilmoittaisi Fred-serkulleen, ettei asemalla saa lähteä hortoilemaan ja harhailemaan aivan yksin ja eivätkö he vain voisi etsiä Teddyä käsiinsä.

”Mitäs pikkuveikka?”

Billin sanat tuntuivat Georgesta suunnilleen siltä kuin tämä olisi läimäissyt toverillisesti olkapäälle, pörröttänyt tukkaa, halannut ja iskenyt silmää samanaikaisesti. Kyllä George itsekin jollain tasolla tiesi, että hänellä oli taipumus ylitulkita ihmisten käytöksestä huokuvien huolehtimispyrkimysten määrää. Bill kuitenkin oli hänen vanhin veljensä, ja siksi huolehtiminen Billin taholta ei yleensä saanut Georgea kaipaamaan yksinoloa niin paljon kuin jonkun muun sanat olisivat saattaneet.

”No, joulu tulossa. Sitä tavallista.”

George hymyili. Sitä tavallista joulua tosiaan: kiireitä puodissa, kukoistavat liiketoimet, kaunis ja hyräilevä Angelina aamuisin keittiössä lappamassa papuja paahtoleivän päälle. Matkustamista asemalle hakemaan junasta poikaa, jolla oli setänsä nimi; ja kotona tytär, jolla oli samaisen sedän silmät ja poskipäät ja taipumus kehittää järjettömiä jekkuja seitsenvuotiaan aivoissaan.

”Sanoinko jo, että Roxanne piti käyttää eilen Mungossa?”

Bill naurahti, koska Georgekaan ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta ja koska uutinen ei ollut kovinkaan ainutlaatuinen.

”Se kaheli tyttö tuli portaat alas pää edellä kaidetta myöten. Etuhammas irtosi. Sanoi treenaavansa, aikoo isona ruveta räyhänhengeksi.”

”Isänsä jalanjäljissä”, hörähti Bill ja sai Georgen kyynärpään kylkeensä.

”Papa!”

Billin ilme suli, kun hän rutisti Victoiren itseään vasten. Sitten hän tarttui tyttöä olkapäistä ja tarkasteli tätä juuri niin hämmentyneen ylpeänä kuin isä tarkastelee lasta, joka on sitten viime näkemän venynyt ainakin tuuman. Victoire oli kyllä yhtä hontelo kuin ennenkin. Hänen tummanvaalea tukkansa ulottui jo lonkkaluiden tienoille, ja vaikka hän olikin velvollisuudentuntoisesti vaihtanut koulukaapunsa arkivaatteisiin, hänen koko asunsa onnistui silti smaragdinsävyssään kiljumaan tupaylpeyttä.

George halasi ensin Frediä, joka tassutteli paikalle Victoiren jäljessä, koska oli joutunut pysähtymään keskelle laituria saadakseen sullottua Victor-rupikonnansa farkkujensa taskuun olemaan karkaamatta. Sitten George ojentui kättelemään Teddyä, joka raahasi kaikkien kolmen matka-arkkuja ja oli mitä ilmeisimmin päättänyt juhlistaa joululoman alkamista takatukalla ja aristokraattisella nenällä.

”No niin, kerätkäähän kamppeenne, niin lähdetään kotiin.”

”Ai kotiin vai?” Fredin ilme oli melkein pettynyt.

”No ei kotiin kotiin, vaan Kotikoloon kotiin”, George selvensi.

He sujahtivat tiiliseinän läpi jästilaiturille. Arthurilta lainattu auto oli parkissa heti oven edessä, ja parkkisakkoja välttääkseen George oli langettanut sen ylle hämäytysloitsun.

”Päheä auto!” totesi Teddy, jonka viehtymys vanhoihin ja romuisiin esineisiin uudenkarheiden sijaan oli tullut vuosien mittaan melko selväksi koko Weasleyn klaanille. Hän oli luopunut takatukastaan ja nenäkin oli jo miltei tavanomaisissa mitoissa. ”Voinko minä ajaa? Jos Bill-setä neuvoo reitin?”

Victoire katsoi Teddyä melkein ihailevasti, aivan kuin auton ajaminen olisi ollut merkki sellaisesta aikuisuuden tasosta, jolle hän ei olisi uskonut tämän yltävän vielä suunnilleen kahteen vuosikymmeneen. Bill ja George puolestaan katsoivat toisiaan. Bill nosti toista kulmakarvaansa: samapa tuo, jos pojan joulumieli näin yksinkertaisesti saataisiin nostettua kattoon.

”No mikä ettei.”

[puhpallura]

Awww nämä kaikki oli aivan ihanan suloisia! Ja nuo otsikoinnit on vaan niin täydellisiä, rakastan tuollaista otsikointitapaa :3

Ehdottomasti haluan seurata Kotikolon jouluun valmistautumisvilskettä aina jouluun asti, joten pakko oli tulla tänne kommenttia heittämään, ettei unohdu..

Molly ja Arthur on niin ihania yhdessä, juuri sellaisia millaisiksi heidät voikin kuvitella. Kotikolossa todellakin taitaa riittää vilinää ja vilskettä koko ajan.. Ja nuo Mollyn keittiöpuuhailut ja paidanneuloskelut on tosi mukavia yksityiskohtia, jotka tekee Mollysta juuri Mollyn, ihanan ja huolehtivaisen äidin ja mummon :>

Kiitos tästä ihanasta joulukalenterista, joka tulee nyt piristämään jokaista päivääni aina jouluun saakka! 

nyt iski muuten joku positiivisten adjektiivien ylikuormitus (pahoitteluni etenkin sanan ihana toistelusta, mielikuvitukseni on nyt jotenkin vajavainen)

[Letizia]

Tämä on kyllä niin söpöä että! Oikein piti käydä hampaat pesemässä ennen kuin voi kommentoida. No ei nyt sentään, oikeasti tykkään tosi paljon siitä miten tässä on tällaista arkirealismia täynnä kaikkia söpöjä yksityiskohtia. Niin kuin nyt kirjainpaitaperinteen alku tai hihoihin tarttuvat neulepuikot, ja Roxanne joka aikoo räyhänhengeksi. Olet kyllä onnistunut muutamilla lauseilla herättämään eloon näitä hahmoja niin kuin nyt Roxanne ja Louis, joista ei tiedetä muuta kuin nimi.

Ja Andromeda! Weasleyn poppoo on huippu, mutta Andromedasta on jotenkin tullut yksi suosikkihahmojani, ja kivaa nähdä hänetkin täällä.

Ai niin, piti vielä sanoa että ihana idea sijoittaa tämä juuri vuoteen 2012 .

Kiitos tästä, terveellisempää kuin suklaakalenterit. :)

[Milgia]

No nyt et oo kyllä kovin Sherlock rakas ystäväiseni voin paljastaa, että se tappoficci ei liity millään tavalla tähän fluffyn yliannostukseen, oon suunnittellut sitä tekstiä jo kohta kaksi vuotta. Ja mä kaivelen sen aina välillä esille ja nyt se vaan sattu tähän ajankohtaan.

HAH! Arvasin, että oli kyse Teddyn takatukasta! Voi kiesus, mistä sekin sai semmosen päähänsä *mollymaistamutinaa*

Oi ihanaa! Ooii, Georgen perheestäkin puhutaan ja Bill on päässyt myös mukaan, voi kylläpä sä nyt lellit meidät canonin kannattajat ihan piloille ^^ Voi hajotus, Roxanne on kyllä niin tullut isäänsä ja enonsa.

Eipä taida Teddyllä olla korttia? Victoire ja hänen teini-ihastuksensa aaaws.

Bill nosti toista kulmakarvaansa: samapa tuo, jos pojan joulumieli näin yksinkertaisesti saataisiin nostettua kattoon.

”No mikä ettei.”

Tämä jotenkin tiivistää koko ficin olemuksen ja Billin olemuksen myös. Tämä kruunasi koko tekstin, kiitos : ) Ja vaikka tämä on hyvin tavanomainen asia niin silti tämä nousi suosikkikohdakseni.

M

[RoastedGarlic]

Oi, uusia lukijoita! <3

puhpallura: Tuo otsikointitapa on vaan niin ihana, tiedetään. Kiva kun tykkäät ja tervetuloa vain, vielä on yli puolet jäljellä!

Letizia: Jee, kiva kun kelpaa ja olen kyllä ollut hämmentynyt miten hauskaa on ollut kirjoittaa juuri noita hahmoja, joista ei tiedetä mitään!

Milgia my dear: No takatukka, mikäpä olisi parempi käytännön pila. Canonia luvassa lisää




Luukku 11

jossa viskotaan nuoskalunta

Roxanne Weasley irvisti lievästi hammaskatoisella ilmeellään. Hänen pipontupsunsa tiputtivat lunta kaulalle, mutta hän ei ehtinyt huomata, koska oli liian kiireinen järjestäytyessään riviin ja napatessaan muka huomaamattomasti lapasentäydeltä lunta odottamaan aloitusmerkkiä.

Vastapäisessä rivissä irvistyksen ottivat vastaan Harry, Ginny, James, Al ja Teddy. He olivat rakentaneet bunkkeria koko aamun, mutta linnoitus ei ollut vielä yhtä taitava kuin se, jonka kasaamisen Roxanne oli aloittanut jo edellisenä iltana heti Fredin saavuttua. Veliparka ei ollut ehtinyt päivällispöytäänkään asti, kun pikkusisko oli raahannut hänet pihalle, ja myöhemmin illalla Roxanne oli sanellut paperille haasteen:

Kotikolon Suuri Lumisota
Huomenna Keskipäivällä (ensimmäinen ehdotus oli ollut ’kukonlaulun aikaan’, mutta Fred oli kieltäytynyt kirjoittamasta sitä, koska tiesi, ettei kukaan muu kuin Roxanne ja korkeintaan Al suostuisi heräämään niin aikaisin lumisotasille)
Pakko Osallistua!

Osallistumispakko ei ollut saanut läheskään jokaista jalkeille, mutta oli Roxanne joukkueeseensa kuitenkin kerryttänyt itsensä ja Fredin lisäksi vanhempansa sekä Billin ja Louisin. Viimeksi mainittu tosin näytti niin hupsulta pulleissa toppavaatteissaan ja pakkasen punertamine poskineen – vaikka oikeastaan keli oli suunnilleen nollassa, mikä muuten teki lumestakin mukavan nuoskaista – että oli aika epätodennäköistä, että kukaan olisi heittänyt häntä kohti yhtäkään lumipalloa.

Fred kurkisti linnoituksen reunan yli, ikään kuin tarkastaakseen vihollisten määrän ja laadun, vaikka oli kyllä heidät nähnyt jo moneen otteeseen. Hän oli käyttänyt viimeisen tunnin rakentamalla pinoa valmiiksi muotoilluista lumipalloista ja halusi jo kuumeisesti päästä puolustamaan linnakettaan.

”Joko lähtee?” Ginny huikkasi pihan yli.

”Lasken kolmeen!” Bill huusi takaisin, ja laski sitten kolmeen. Jos hän olisi yrittänyt laskea neljään, se tuskin olisi onnistunut, sillä tuon lausumattoman nelosen kohdalla Ginnyn tähtäämä lumipallo oli jo läsähtänyt keskellä hänen naamaansa.

Angelina keräsi sylillisen lunta. Hän otti katsekontaktin Georgeen, joka muotoili juuri sulavaliikkeistä ohjusta, ja nyökkäsi sivulle kohti vastapuolen linnaketta. George tulkitsi nyökkäyksen kutsuksi hyökkäykseen, mitä se olikin, ja niinpä hän viskasi muotoilemansa ei-kovin-pallomaisen pallon kierteellä kohti Teddyn niskaa ja väisti sitten itseään kohti satavaa lumipallokuuroa hyppäämällä niin korkealle, että pallot putosivat hänen syliinsä ja muuttuivat materiaaliksi, josta hän alkoi työstää vastahyökkäyksen aseita juostessaan karmivasti huutaen Angelinan vierellä kohti vastapäistä linnaketta. Angelina sai lunta silmäänsä, mutta jatkoi juoksemista toinen silmä auki. Koko toinen joukkue keskittyi tulittamaan hyökkääjiä ja asetti itsensä samalla alttiiksi Billin, Fredin ja Roxannen tarkk’ammunnalle. Roxanne tykitti palloja sellaisella apinan raivolla, että jopa salakavalasti kaukaa kiertäen hyökkäystä yrittänyt James joutui palaamaan nöyränä takaisin oman linnakkeensa turviin.

Jompikumpi joukkue olisi saattanut voittaakin, mutta sitten Teddy onnistui väistämään sivuttain nenäänsä kohden lentäneen lumipallon imeyttämällä koko nenän kärsämäisen lättänäksi, ja kyseisen pallon heittänyt Fred ei toipunut ollenkaan tämän aiheuttamasta naurukohtauksesta, mikä sai Roxannen äkäiseksi ja hyökkäämään Frediä vastaan. Loppujen lopuksi linnakkeissa ei ollut enää ketään, vaan jokainen (paitsi Louis, jonka Molly oli hakenut sisälle lämmittelemään jo aikaa sitten) kieri ja konttasi lumihangessa yrittäen ylettyä antamaan edes jollekin lumipesun. James tosin väitti myöhemmin käyneensä valloittamassa vastapuolen linnoituksen ja siksi voittaneensa koko sodan, mutta koska kukaan ei ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, väite jäi täysin merkityksettömäksi.

Molly pudisteli päätään, kun lunta, vettä ja hikeä valuvat taistelijat rymysivät eteiseen. Mutta keittipä hän kuitenkin heille kaakaota.

”Meillä oli hirveän kivaa, mummo! Jos me mennään huomenna uudestaan, niin tuletko sinäkin mukaan? Tulethan?” Roxannen ääni oli vilpitön, mutta hänen sanomaansa oli vaikea ottaa vakavasti, kun hänen ylähuulensa oli kokonaan kermavaahtoviiksien peitossa.

Molly oli oikein tyytyväinen, kun hänen epämääräisen välttelevä vastauksensa – lumisota ei varsinaisesti ollut Mollyn juttu – hukkui siihen meluun, joka eteisessä syntyi Georgen ja Angelinan lumisodan loppuerien viimeisistä kiljahduksista. Heidän lumipesukamppailunsa oli jatkunut ainakin puoli tuntia pidempään kuin muiden ja päättyi sellaiseen määrään vaatteiden alle sulanutta lunta ja rohtuneita huulia, että oli varmasti oikein terveellistä, etteivät he päätyneet keittiöön kaakaomukien ääreen ennen kuin vasta tunteja myöhemmin, villakerrastoihin ja lampaantaljatöppösiin ja huopiin verhoutuneina, iho hehkuen tulikuuman vaahtokylvyn jäljiltä.

[Skottiruutuinen_aamutakki]

Ääääk kauhea määrä luukkuja rästissä...

8. luukku: Sokerietanat kuulostaa just sellaselta herkulta, mitä ranskalainen taikaväki popsii joulun välipäivinä. Liantorjuntaloitsut ja sitruunakeksitasapaino + Louis varmaan eniten veivät mun sydämen... Mukavaa, että Molly ja Fleur vaikuttavat olevan ainakin kohtalaisen hyvissä väleissä.

9. luukku: Awws luukullinen lisää Molly/Arthuria! Rakastan sitä, miten Molly ja Arthur rakastavat toisiaan. Tota, miten ne tuntevat toisensa niin hyvin ja tietävät, mitä toinen ajattelee ja vielä vuosien yhdessäelon jälkeen jaksavat joka päivä rakastua toisiinsa uudestaan ja osoittaa rakkauttaan tolleen mitä söpöimillä tavoilla, niinkuin toi Arthurin erikoismenettely Mollyn lahjapakettien kanssa tai aiemmin mainitut Mollyn vuosi toisensa jälkeen neulomat jumpperit. Ja paketointi on kivaa.

10. luukku: Vähän erilaisissa maisemissa tällä kertaa, mutta mikäs siinä. (Mun olis selkeästi pitänyt hakea yhteishaussa Tylypahkaan kun pääsevät sieltä jo nyt joululomalle. )

”Mitäs pikkuveikka?”

Billin sanat tuntuivat Georgesta suunnilleen siltä kuin tämä olisi läimäissyt toverillisesti olkapäälle, pörröttänyt tukkaa, halannut ja iskenyt silmää samanaikaisesti. Kyllä George itsekin jollain tasolla tiesi, että hänellä oli taipumus ylitulkita ihmisten käytöksestä huokuvien huolehtimispyrkimysten määrää. Bill kuitenkin oli hänen vanhin veljensä, ja siksi huolehtiminen Billin taholta ei yleensä saanut Georgea kaipaamaan yksinoloa niin paljon kuin jonkun muun sanat olisivat saattaneet.

”No, joulu tulossa. Sitä tavallista.”

George hymyili. Sitä tavallista joulua tosiaan: kiireitä puodissa, kukoistavat liiketoimet, kaunis ja hyräilevä Angelina aamuisin keittiössä lappamassa papuja paahtoleivän päälle. Matkustamista asemalle hakemaan junasta poikaa, jolla oli setänsä nimi; ja kotona tytär, jolla oli samaisen sedän silmät ja poskipäät ja taipumus kehittää järjettömiä jekkuja seitsenvuotiaan aivoissaan.

Vähän luvattoman pitkä lainaus, mutta... Tykkäsin tästä kohdasta jotenkin selittämättömästi tosi paljon, tässä oli taas sitä sellaista pientä katkeransuloisuutta ja jotain, mitä en vaan osaa vääntää sanoiksi saakka. Megaepäreilua, että Fred on poissa, mutta onneksi George ei ole ihan yksin.

Teddyn takatukka ja aristokraattinen nenä! :DD

11. luukku Roxanne hammaskatoisine suineen on suloinen ja muutenkin koko luukku oli jälleen täynnä hymyilyttäviä yksityiskohtia. Tupla-awws George/Angelinalle lopussa!

Kiitos taas!

[RoastedGarlic]

Skotti: Kivaa että awwituttaa! Voi olla, että kouluvuosi on loppunut myöhemmin kuin luukun päivänä, mutta kun haluan kirjoittaa itse joulusta useampaan luukkuun, niin täytyy mennä vähän nopeammin sinne päin - muutenhan esim. joulupäivä jäisi kokonaan kirjoittamatta!




Luukku 12

jossa kiistellään kevyesti

Suukko otsalle. Suukko toiselle otsalle. Peiton leväyttäminen ilmaan niin, että se laskehti paikoilleen ja ulottui Rosea nenään saakka, ja sitten sama Hugon kanssa niin, että kasvot peittyivät kokonaan. Hugo kikatti ja ryttäsi peiton kainaloiden tienoille.

”Hyvää yötä”, Hermione kuiskasi ovelta. Saranat narahtivat, kun hän livahti käytävän puolelle. Ovessa roikkui se sama kyltti, jonka Hermione oli nähnyt julistavan oven takaa löytyvän huoneen Ronald Weasleyn omaisuudeksi käydessään Kotikolossa ensimmäistä kertaa. Huoneen sisustus oli kuitenkin muuttunut ainakin sen verran, että lattialle oli levitetty leveä patja Rosea ja Hugoa varten. Molly oli ollut huolissaan perheen mahtumisesta niin pieneen huoneeseen, kun Ronin vanha sänkykin oli niin naurettavan kapea, mutta Hermione oli tuhahtanut moiselle huolelle ja ilmoittanut, että Mollylla oli varmasti tärkeämpiäkin huolenaiheita. He mahtuivat Ronin vanhaan huoneeseen jouluksi aivan mainiosti.

Ron itse istui olohuoneessa, toisella muhkeista sohvista. Toista kansoittivat Harry ja Ginny. Ronilla ja Ginnyllä oli käynnissä kiista ilmeisesti jostakin jouluun liittyvästä lapsuusmuistosta, jonka kumpikin oli varma toisen muistavan väärin. Ikkunan edustalla leijui kynttilöitä, ja vaikka talo oli muuten hiljainen, kaikui gramofonista hiljaa jokin radion jouluisemmista kanavista.

Hermione kömpi Ronin viereen painavahkon virkatuista kukista koostuvan viltin alle ja työnsi kylmät sormensa lämpenemään Ronin selän ja sohvan selkämyksen väliin.

”Kulta, auts, sinun sormesi ovat ihan kylmät!”

”Huono ääreisverenkierto. Laitoin lapset nukkumaan.”

Ron kyllä tiesi Hermionen käyneen peittelemässä lapset, joten sinänsä huomio oli tarpeeton lausuttavaksi, mutta koska Ron oli heistä yleensä se, joka ehti huolehtia lapsista enemmän, tuntui Hermionesta mukavalta voida edes silloin tällöin mainita tehneensä jotakin hyödyllistä.

”Otatteko glögiä?” Harry nousi ja lähti keittiötä kohti. Hermione oli ainoa, joka vastasi, mutta palatessaan Harry toi joka tapauksessa neljä mukia, ja Ginny kiitti keskeyttämättä katsekontaktiaan Roniin, joka oli parhaillaan inttämässä, että Ginny oli jonakin jouluna varastanut ja avannut kaikki hänen lahjansa, jopa jumpperin, ja väittänyt niitä omikseen.

Hermione työnsi naamansa Ronin olkavartta vasten ja mumisi: ”En ollut paikalla, mutta eiköhän tuo ole jo vähän liioiteltu tarina?”

”Asetutko sinä nyt Ginnyn puolelle ja minua vastaan?” Ron kysyi muka tyrmistyneenä.

”Minä asetun aina järjen puolelle ja joskus siis pakostakin sinun höpsöyttäsi vastaan, rakas, vaikka sinänsä nuo liioitellut sankaritarinat minuun vetoavatkin”, ynähti Hermione, ”ja nyt, pidäpä minun glögimukiani, koska minä taidan nukahtaa enkä haluaisi millään läikyttää tälle hienolle viltille.”

”Juu, onhan tämä viltti aika kauhea, mutta ei viitsitä aiheuttaa äidille ylimääräistä pyykkiä”, virnisti Ron, mutta Hermione ei sitä kuullut. Hänen silmänsä olivat jo kiinni ja mielensä leijunut usvapilvillä sellaisille unten maille, joilla oleminen tuntuu erityisen turvalliselta silloin, kun vierellä joku valvoo ja pitää kättä ympärillä ja silittää päätä – ja rupattelee mukavia muiden tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa puolen yötä ja on valmis kantamaan sänkyyn sitten kun ilta on ohi ja kaikki muutkin menevät nukkumaan.

[Milgia]

Luukku 11
Hauskalta kuulostaa noiden lumisota, minä vain en yhtään pidä siitä kun Albuksen nimi lyhennetään :DD mutta se ei ole sinun vikasi.

SÖpönen Louis, nyt kyllä siitä pallerosta niin tulee mun suosikkihahmo ^^ Hahah, nii perus, että ennen ku on laskettu loppuun on Ginny ehtiny jo pläsäyttää pallon naamaan.

Jompikumpi joukkue olisi saattanut voittaakin, mutta sitten Teddy onnistui väistämään sivuttain nenäänsä kohden lentäneen lumipallon imeyttämällä koko nenän kärsämäisen lättänäksi, ja kyseisen pallon heittänyt Fred ei toipunut ollenkaan tämän aiheuttamasta naurukohtauksesta, mikä sai Roxannen äkäiseksi ja hyökkäämään Frediä vastaan.

HAJOSIN :DDD Loistavaa taktikointia Teddyltä.

eidän lumipesukamppailunsa oli jatkunut ainakin puoli tuntia pidempään kuin muiden ja päättyi sellaiseen määrään vaatteiden alle sulanutta lunta ja rohtuneita huulia, että oli varmasti oikein terveellistä, etteivät he päätyneet keittiöön kaakaomukien ääreen ennen kuin vasta tunteja myöhemmin, villakerrastoihin ja lampaantaljatöppösiin ja huopiin verhoutuneina, iho hehkuen tulikuuman vaahtokylvyn jäljiltä

Puoli tekstiä taas lainattuna, mutta ei anneta asian häiritä. Mainio ja niin Mollymainen loppu, tykkään niin sun tyylistä kirjottaa näitä tälläisiä pitkiä pätkiä.. en osaa nyt nimetä tätä pätkää mutta tajuat varmaan mitä tarkoitan. Toivon ainakin.

12.luukku
Kiitos näkemiin, niin söpöä tämä peittely nyt, että jos en palelisi vähän niin sulaisin tuohon lattialle... Ja voi että tuo ihana yksityiskohta kun mainitsit Ronin kyltin ^^ Ja muutenkin hah, oli hauskaa seurata tätä tuttua ja turvallista porukkaa näin aikuisiällä ja silti niin tiiviisti yhdessä.

Hänen silmänsä olivat jo kiinni ja mielensä leijunut usvapilvillä sellaisille unten maille, joilla oleminen tuntuu erityisen turvalliselta silloin, kun vierellä joku valvoo ja pitää kättä ympärillä ja silittää päätä – ja rupattelee mukavia muiden tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa puolen yötä ja on valmis kantamaan sänkyyn sitten kun ilta on ohi ja kaikki muutkin menevät nukkumaan.

Sä nyt vakaasti aiot aiheuttaa mulle hampaisiin reikiä kun on näin söpöä tekstiä joka luukku täynnä :3 tämä oli mitä mainioin lopetus ja niin sanoinko jo kuinka pidän tästä sinun tavastasi kertoa asioita. On myös hauskaa, että nämä olivat juuri Hermionen ajatuksia.

Kiitos kiitoskiitos canon-joulukalenterista<3

M

[RoastedGarlic]

Milgia: Tässä tämän päivän luukussa valitettavasti mennään vähän canonin ulkopuolelle Joo, ymmärrän mitä tarkoitat tuolla 'pätkällä'. Niitä on minusta kiva kirjoittaa, vähän kuin kokonainen tarina muutamassa sanassa!




Luukku 13

jossa harkitaan joka sana tarkkaan

Ullakon lattialaudat narisivat. Teddy Lupin raivasi tietään kohti ikkunalautaa, mutta kaatoi pimeydessä muutaman pahvilaatikon. Lattialle kieri joulupalloja ja epämääräinen kasa viirejä, jotka todennäköisimmin olivat jäänne jonkun Weasleyn lapsen häistä. Teddy toivoi, että alemmissa kerroksissa oleskelevat laittaisivat ullakon metelin jonkun pahan hengen tai vaikka kissan piikkiin. Tai pöllön. Hiirien. Samapa tuo, kunhan eivät tulisi kyselemään.

Joulukuusi työnsi oksansa melkein ullakon ikkunalle. Teddy oli tyytyväinen, koska se tarkoitti, että hänellä oli valoa kirjoittaa. Kuu toki paistoi sen minkä ehti, mutta olo oli jouluisempi, kun valoa oli punertavaakin. Ikkunalauta oli pölyinen, mutta Teddy ei huomannut sitä ennen kuin oli jo istuutunut ja nojannut koko selkänsä seinään, joka oli aivan yhtä pölyinen. Hän kirosi hiljaa: olisi kauhea vaiva puistella pölyt pois, ettei kukaan huomaisi hänen käyneen ullakolla.

Taskustaan Teddy kaivoi pergamentinpalan, sulkakynän ja pullollisen tummanpunaista mustetta. Sitten hän jäi tuijottamaan tyhjää pergamenttia ja kuunteli sydämensä kiihtyvää steppausta kylkiluita vasten. Entä jos hän kirjoittaisi jotain ihan typerää?

Ullakolla oli kylmä, ja istuttuaan puoli tuntia tyhjyyteen tuijottaen Teddy oli oikein tyytyväinen, että oli varustautunut villasukilla ja pipolla, vaikka se vielä portaikossa olikin tuntunut hölmöltä ajatukselta.

Pipo. Keltainen pipo, jonka alta purskahteli ruskeita kiharoita. Tylyahon kujilla kävellyt pipo, jolle puhumaan uskaltautuminen ei ollut Teddyltä luonnistunut vielä kermakaljankaan voimin. Käsin neulotun näköinen keltainen pipo, johon tupamerkki oli kursittu pienin, taitavin pistoin. Ja se hymy joka pipon käännähtäessä valaisi kujan ja sai Teddyn kasvot lehahtamaan aivan punaisiksi. Sellaisina hetkinä Teddy oli erityisen tyytyväinen, että pääsi epämiellyttävästä punoituksesta eroon melko helposti, yhtä pienellä vaivalla kuin saattoi muuttaa silmiensäkin väriä tai tukkansa pituutta sen mukaan, mikä ketäkin liehiteltävää miellytti. (Ihan kuin hän olisi halunnut liehitellä enempää kuin yhtä!)

Ei Teddyä huolettanut, mitä hänen kaverinsa sanoisivat, jos kuulisivat, että hän oli ihastunut – kamala sana! jotenkin ällömakea ja nolo – tyttöön, joka oli Puuskupuhissa. Häntä huoletti, mitä kukaan sanoisi, jos kuulisi, että hän ylipäätään oli ihastunut – iyh! – yhtään kehenkään.

Mutta siinä hän silti istui, Kotikolon ullakolla piilottelemassa ja miettimässä, millaisen joulutervehdyksen kirjoittaisi. Senkin hölmö! Kirjoita nyt jotakin niin pääset alas lämpimään ja ehkä hyvällä tuurilla voit pihistää glögiä, jos kukaan ei huomaa.

Teddy kastoi sulan musteeseen ja nosti sen pergamentin päälle lähinnä huomatakseen, että siitä putoili vallattomia tippoja, jotka levisivät läikiksi. Toista palaa ei kuitenkaan ollut, joten oli käytettävä läikikästä.

Hei Tanja, Teddy aloitti. Sitten hän kolautti takaraivoaan pari kertaa seinään, johon nojasi, koska tervehdys tuntui laimeammalta kuin se oli hänen päässään kuulostanut. Mutta hän oli sentään osannut kirjoittaa nimen oikein. Vielä kuukausi sitten hän ei olisi tullut ajatelleeksikaan, että sen oikeinkirjoitus saattaisi olla jotakin muuta kuin puhtaan englantilainen, mutta sitten - kuinka olikaan sattunut niin hyvä tuuri, että Teddy oli kulkenut ohi juuri, kun tyttö oli ollut kirjoittamassa nimeään käytävän seinällä roikkuneeseen listaan. Mistelinkasvatuskilpailun osallistujalistaan vieläpä! Teddy ei malttanut olla toivomatta, että jossakin vaiheessa joulukuuta Tanja olisi innostunut askartelemaan mistelistä itselleen huikean pääkoristeen, jonka varjolla häntä olisi voinut lähestyä. Niin ei ollut käynyt, mutta mistelisuudelman korvikkeena lähes yhtä hyvältä Teddyn kielellä maistui särähtävä sukunimi: Reichlander. Kas kun ei ’von’ vielä siinä välissä. Se kuulostaisi melkein liian aateliselta. Sopisi niihin kauniisti veistettyihin kasvonpiirteisiin. Teddy, sinä olet idiootti, kirjoita nyt JOTAIN.

Siinä vaiheessa, kun pilvet olivat valuneet peittämään kuun valon ja Teddyn kädet tärisivät kylmästä niin, että kirjoittaminen kävi vaikeaksi, hän kieritti korkin takaisin mustepullon päälle ja katsoi aikaan saamaansa viestiä.

Hei Tanja,

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Terveisin T.L.

Teddy vihelsi, ja harmaa pöllö ilmestyi ikkunan taakse. Harry oli antanut luvan käyttää pöllöään, sillä Teddyllä ei ollut omaa. Olipa vielä iskenyt silmää kummipojalleen, ja Teddystä oli tuntunut epämukavasti siltä, että Harry oli katsonut suoraan hänen lävitseen. Teddy sitoi viestin pöllön jalkaan ja lähetti sen matkaan. Nopeasti, ennen kuin epävarmuus ehtisi iskeä! Sitten hän narskautti jäisen ikkunan takaisin kiinni, hautasi kasvonsa kämmeniin vähäksi aikaa ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.

Illemmalla Teddy onnistui kuin onnistuikin salakuljettamaan mukillisen glögiä makuuhuoneeseen, jossa hän nukkui yksin, sillä Charlie ei ollut vielä saapunut. Glögin jälkeinen olo oli lämpimämpi ja turvallisempi. Kun Teddy sulki silmät, hän saattoi melkein kuvitella, että Tanja hymyilisi hänen joulutoivotusviestilleen sitä kauhean kaunista hymyään.

[Milgia]

Uuu, tämä alkaa sangen kiintoisasti, salaperäisesti ja no hauskasti.

Pipo. Keltainen pipo, jonka alta purskahteli ruskeita kiharoita. Tylyahon kujilla kävellyt pipo, jolle puhumaan uskaltautuminen ei ollut Teddyltä luonnistunut vielä kermakaljankaan voimin.

Söpöä :3

Nyt hämennyin. Tulee aika randomolo kun luet vaan onnellisena ficciä ja sitten tulee "Hei Tanja". Ehkä söpöintä koskaan tämä mistelinoksapääkoriste ^^ hauska idea, voisi joskus kokeilla jos vaikka heltiäisi pusuja...

Teddy vihelsi, ja harmaa pöllö ilmestyi ikkunan taakse. Harry oli antanut luvan käyttää pöllöään, sillä Teddyllä ei ollut omaa. Olipa vielä iskenyt silmää kummipojalleen, ja Teddystä oli tuntunut epämukavasti siltä, että Harry oli katsonut suoraan hänen lävitseen.

Tuttua puuhaa Harrylle ja kummisedät on hyviä tässä hommassa ainakin mun mielestä.

Illemmalla Teddy onnistui kuin onnistuikin salakuljettamaan mukillisen glögiä makuuhuoneeseen, jossa hän nukkui yksin, sillä Charlie ei ollut vielä saapunut. Glögin jälkeinen olo oli lämpimämpi ja turvallisempi. Kun Teddy sulki silmät, hän saattoi melkein kuvitella, että Tanja hymyilisi hänen joulutoivotusviestilleen sitä kauhean kaunista hymyään.

Mitä tähän sanomaan.

M

[nauha]

Tunnen valtavaa häpeän sekaista syyllisyyttä siitä, etten ole saanut kommentoitua tätä neljännen luukun jälkeen. Toisaalta olen aina ollut huono kommentoimaan moniosaisia ficcejä, mulla kun on aina sanottavaa vasta kun kaikki on ohi, eikä koskaan asioiden keskellä.
Puolustan itseäni sen verran, että olen ollut mahdottoman koukussa erääseen pitkään ja englanninkieliseen ficciin, jonka olen nyt saanut päätökseen. En lupaa, että saan kommentoitua jokaiseen, tai edes joka toiseen luukkuusi tästä eteenpäin, mutta nyt ainakin saat kommentin koska olet sen ansainnut!
Kaikkiin en pysty tarttumaan, kun näitä on kerääntynyt, mutta poimitaan vähän suosikkeja!

6. luukku
Usein sitä tulee melkein unohtaneeksi, miten iso osa Andromedan täytyy olla sekä Weasleyden, että Potterien elämää.  Ihanaa, että sie otit oikeudeksesi muistuttaa siitä.
Onhan kuitenkin itsestään selvää, että yhteiset menetykset ja Teddy on yhdistäneet kaikki perheet.

He molemmat tiesivät, ettei Molly oikeasti voisi olla vihainen ystävälleen, ei vaikka Andromeda olisi pudottanut kaapillisen pikkelssiä Mollyn varpaille, mutta toisaalta pitkäaikainen ystävyys antoi myös tiettyjä etuoikeuksia, joista yksi oli ehdottomasti mahdollisuus ilmaista tyytymättömyyttä toista kohtaan, etenkin mikäli siitä oli hyötyä läsnä olevien lasten tapakasvatuksessa.

Indeed 

7. luukku
Ja sen pumpulijalat! Ihanaa että jollain on joskus ihan vaan flunssa myös ficeissä.
Molly inkivääritahtoineen lämmitti. Mullekin kelpaisi sellainen, koska hitaasti hiipivä flunssa alkaa jo melkein vaivata.

8. luukku
Voi ei miten pakahduin Louisin pisamille. Ajatus pienestä valkeatukkaisesta pojasta pisamilla on vain jotenkin vallan mainio. Ja vielä hipeltämässä lettejä viltin hapsuihin. Siinä vain oli sitä jotain silloin kun oli itsekin pieni. Viltin hapsuissa.
Ja ihana:

”Voidaanko laittaa niihin vähän pippuria, grand-mère? Se korostaa makua. Äiti tykkäisi.”

9. luukku
En voinut olla naurahtamatta onnellisesti kohdassa, jossa kerrottiin Arthurin ajavan romuautollaan jästikauppaan ostamaan lahjapaperia Mollyn lahjoja varten.
Mietityttämään tosin jäi, miksei Arthur saa öisin nukutuksi.

10. luukku

”Se kaheli tyttö tuli portaat alas pää edellä kaidetta myöten. Etuhammas irtosi. Sanoi treenaavansa, aikoo isona ruveta räyhänhengeksi.”

”Isänsä jalanjäljissä”, hörähti Bill ja sai Georgen kyynärpään kylkeensä.

Rakastin tätä hetkeä Billin ja Georgen välillä. Edelleen sattuu aina lukea Georgesta, koska Fred, mutta tää veljellisyys ja molempien lapset ja kaikki jotenkin teki hetkestä täydellisen.
Ja Teddyn takatukka ja aristokraattinen nenä! Voi luoja.

11. luukku
Ei miten oon rakastunut tohon miten kuvailet Louisia! Enkä mie edes tykkää lapsista!
Ihana lumisota ja ihana perhe. Kaikissa luukuissa on ollut jotain ihanaa enkä varmaan ole jättänyt sitä mainitsematta.
Lumisota jossa on osallistumispakko kuulostaa kyllä niin lapsuudelta.
Ja Georgen ja Angelinan lumikylvyt, oi.

12. luukku
Odotinkin koska saadaan Hermionea, Ronia ja niiden lapsia kehiin! Olen alkanut jopa pitää Ron/Hermionesta! Hullua mutta totta. Tietenkin canon on lopulta ainoa oikea, mutta multa meni kyllä kauan ymmärtää tän parin todellinen mielenkiintoisuus ja maukkaus. Menee taas ihan höpinäksi enkä osaa poimia mitään järkevää mistään, mutta kyllähän sä tiedät jo, miten tykkään sun kirjoitustyylistä ja sanavalinnoista, kun olen sitä jokaisessa kommentoimassani ficissa kailottanut.

13. luukku
Teddy kuvataan vähän liian usein sellaisena täydellisen itsevarmana ihmisenä, mutta tämä sinun Teddysi oli sanalla sanoen sympaattinen. Minä en ainakaan pistänyt lainkaan pahakseni, vaikka tässä ei mentykään ihan canonin mukaan. 3. generation canon on kuitenkin aika paljon joustavampi käsite kuin aiempi. Eihän se, että Victoire ja Teddy epilogissa ovat yhdessä välttämättä tarkoita että ne olisivat olleet ihastuneita aina tai menisivät lopulta naimisiin.

Teddy ei malttanut olla toivomatta, että jossakin vaiheessa joulukuuta Tanja olisi innostunut askartelemaan mistelistä itselleen huikean pääkoristeen, jonka varjolla häntä olisi voinut lähestyä

Voi että miten suloinen kohta! Ensimmäinen ajatus oli sellainen hassu hattuhärveli, josta roikkuu naaman edessä mistelinoksa, mutta se tuskin oli ihan se mitä haettiin

Harry on varmasti hyvä kummisetä, ainakin pöllönlainaamisesta ja silmäniskusta päätellen!
Ja hei, en kestä miten tuollaisen hirveän pohdinnan jälkeen Teddy päätyi kirjoittamaan noin lyhyen viestin ja vielä allekirjoittamaan sen nimikirjaimin. Kuulostaa niin lapsuudelta ja varhaisnuoruudelta. Jokainen sana tosiaan oli tarkkaan harkittu.

Noniin, siinä se nyt sitten oli.
Sanoin, etten kaikkia kommentoisi ja niinpä sitten melkein kuitenkin kommentoin. Ainakin jotain pientä. Kun kerran makuun pääsi, niin ei voinut lopettaa. Kaikissa näissä luukuissahan on jotain maukasta ja kommentoimisen arvoista.

Yritän ryhdistäytyä tässä kommentointipuolessa loppua kohden. Toivotaan että onnistun edes jotenkin!