Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: S
Paritus: Johnlock
Genre: En nyt oikein tiedä, mutta laitetaan vaikka Hurt/Comfort
Disclaimer: En omista Johnia tai Sherlockia, he kuuluvat BBC:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Tämä on aika lailla tajunnanvirtaa, nopeasti kirjoitettua. Sijoittuu post-reichenbach, kenties päivä Sherlockin paluun jälkeen. Tällaista tunnelmointia nyt vaan, ei liian vakavasti otettavaa. Hämärä otsikko on hämärä. Voi kun saisin vaihteeksi aikaan jotain pidempää... Kommentit ovat tervetulleita.
Summary: Kolme vuotta on pitkä aika olla näkemättä toisen kasvoja.
Kasvoillaan vuosien arvet, silmissään ikuisuus
”Näytät erilaiselta”, John mumisee, kuljettaa katsettaan pitkin kerran niin tuttuja kasvoja. Sherlockin iho on hieman päivettynyt, nenänvarteen on ripoteltu pisamia. Yksi, kaksi, kolme, seitsemän pientä, punertavaa kuiskausta vaalealla iholla. Hän miettii kuinka kauan aikaa tarvitaan piilottamaan auringon suudelmat, kuinka kauan ennen kuin merkit etäisyydestä hiipuvat. Poskipäiden kohdalla iho on silkkipaperia, kireäksi vedettyä. Hieman ylempänä silmien alla se sinertää, kertoo liian monista unettomista öistä. Johnin katse kiertää silmät, ei uskalla vielä kohdata suruakatkeruuttakaipuutarakkauttajotaeiehkäoleolemassa.
Hän keskittyy tummiin kulmiin, yhä selvälinjaisiin ja lähes mustiin. Hiukset, jotka lähes hipovat kulmakarvoja ovat yhä kiharat ja paksut. Ne eivät kuitenkaan ole enää samanväriset kuin ennen, eivät tummaa yönsävyä vaan hennosti punertavaa ruskeaa. Niiden sävy kutsuu valonsäteitä värjäämään ne pronssisiksi. Jotenkin hiukset saavat Sherlockin näyttämään nuoremmalta, haavoittuvammalta. John tuntee epämiellyttävän kiepauksen vatsassaan. Haavoittuvuus ei sovi Sherlockin kaltaiselle, ajatus vilistää hänen mielessään. Sitä seuraa toinen: tiedätkö enää millainen mies edessäsi on? Kolme vuotta on pitkä aika, puhumattomia ajatuksia, valvottuja öitä. Hän pudistaa päätään, ei välitä Sherlockin pienestä kysyvästä äännähdyksestä.
John kohottaa kätensä, pitkästä aikaa se ei tärise. Hän sipaisee Sherlockin hiusrajaa tämän värähdyksestä huolimatta. Hänen sormensa osuvat ohueen arpeen, joka alkaa vasemman kulman yltä ja päättyy juuri ennen poskipäätä. Tänään ei ole vielä aika, hän päättelee Sherlockin tärähtävästä henkäyksestä, mutta hän saa vielä tietää, mistä arpi on tullut. Sherlock saa kertoa sen tarinan, samoin kuin kaikkien niiden, joita John ei ole vielä ehtinyt havaita. Sen verran hän on velkaa.
Lopulta John terästäytyy, katsoo silmiin, jotka kummittelivat hänen unissaan kuukausia. Juuri nyt ne ovat sekoitus vihreää ja hohtavaa harmaata ja niin terävän keskittyneet. Jostain pupillien reunoilta hän lukee pelkoa, epävarmuutta. En kai liian erilaiselta? Ne ovat samat silmät, jotka kerran kohtasivat hänen katseensa mikroskoopin ylitse. Vanhemmat vain, enemmän nähneet.
John hymyilee. Hän hymyilee tavalla, jonka oli jo ehtinyt unohtaa. Kaikki ei ole vielä hyvin heidän välillään, mutta se tulee olemaan. Hän katsoo, kuinka Sherlockin silmät kirkastuvat ja miten hänen toinen suupielensä nousee varovasti vastaamaan Johnin ilmeeseen. Kolme vuotta on pitkä aika, mutta he selvisivät. Hädin tuskin, mutta kuitenkin. Juuri nyt muulla ei ole väliä.