Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: S
Genre: Heitänpä että huumorilla varustettu moottoripyörädraama.
Paritus: Jos oikein siristää silmiään, niin James/Sirius, mutta menee ilman paritustakin.
Disclaimer: Voi kunpa... Vaan ei, en omista Jamesia, Siriusta tai ketään muutakaan. He kuuluvat J.K. Rowlingille.
A/N: Tämä ficci alkoi työnimellä moottoripyöräraapale. No se raapale hieman aikojen myötä venyi... ja tässä on tulos! Nauttikaa huolettomasta lentelystä ja kommentithan ovat aina yhtä ihania. Osallistuu OTP10 2.0-haasteeseen.
Summary: Siriuksen suuntavaisto on erehtymätön ja Jamesista maisemat ovat yliarvostettuja.
Kevyitä kuin vapaus
Tuuli heittää Siriuksen hiukset taakse, latvat kutittavat Jamesin leukaa. Jossain heidän alapuolellaan, jonne James ei vilkaise, onhan Siriuksen niska paljon maisemia kiehtovampi, vilistävät paritalojen ruskeat katot ja siistit pensasaidat. Sirius painaa kahvaa ja he ampaisevat eteenpäin yhä kovempaa. Moottoripyörä hyrisee ja Sirius nauraa, kun James puristaa hänen vyötäröään lujempaa. Sormenpäät pureutuvat kiinni haalistuneeseen nahkatakkiin.
”Pelottaako?” Siriuksen ääni on ilkikurinen ja James puree huultaan. Hän kerää kaiken rohkelikon ylpeytensä ja huutaa Siriuksen korvaan ei tietenkään. Ei vaikka pyörä onkin laittomasti viritetty jästivekotin, joka on nyt neitsytmatkallaan keskellä kirkasta päivää.
Sirius syöksyy alas, eikä James osaa sanoa kumpi aiheuttaa enemmän sieppejä vatsanpohjassa, syöksy vai Siriuksen huumaava nauru.
”Mihin me olemme menossa?” James kysyy moottorin pauhun yli.
”Minne vaan”, tulee Siriuksen vastaus ja kun tämä kääntää päätään kohdatakseen Jamesin katseen, harmaat silmät loistavat vapautta.
”Remukselle?” James ehdottaa virnistäen ja Sirius nauraa räkättää.
”Kuutamolle.” Sirius säestää sanojaan toisella syöksähdyksellä. James alkaa ymmärtää, miksi jästit käyttävät kuperaa, tai miksi sitä ikinä kutsutaankin. Hän hengittää syvään ja saa suuhunsa Siriuksen hiuksia.
Kaikesta huolimatta tuulen tuiverrus kasvoilla ja elokuun aurinko selässä tuntuvat ihanilta. Ilmassa he ovat painottomia, kaukana kaikesta siitä, mikä sitoo heitä maanpinnalla. Ei ole olemassa sotaa, perhettä, huolen lasittamia katseita tai ainaisia kuiskauksia. Siriuksen tuttu tuoksu ja seikkailun hehkuva tunne mahanpohjassa luovat melkein illuusion turvallisuudesta. Melkein.
”Tuota, James...”
”Niin, Anturajalka?”
”Emmekö me nähneet tuon puiston aiemminkin?” Siriuksen ääni on hieman epäröivä ja James voihkaisee.
”En minä ole kat— en muista.”
”Ahaa.” Siriuksen ääni on kumman keveä ja James aavistaa pahinta.
”Sirius, tiedäthän sinä, missä me olemme?”
”Englannissa”, kuuluu vastaus ja jos James voisi irrottaa kätensä, hän läimäyttäisi edessään olevaa takaraivoa. Siriuksen onneksi hänen sormillaan on parempaa tekemistä.
”Sirius...”
”Kuulostat ihan Kuutamolta, Jamie. Äkkiä se selviää, missä ollaan.” Niine hyvineen Sirius kääntää pyörän kohti katua ja James toivoo kovasti, että olisi Puhtolakaisu kolmosensa selässä. Sillä on sentään todistettavasti tehty Wronskin harhautus. Lasku on epätasainen ja Sirius lähes lentää pyörän keulan yli. James sulkee silmänsä ja juuri ennen risteystä pyörä pysähtyy.
”Sehän meni yllättävän hyvin”, Sirius toteaa pirteästi.
”Totta... hei miten niin yllättävän?”
”No se jarrumekanismihan on hieman säädetty —”
James puree huultaan, jottei sanoisi mitään. Sillä kuinka muuten hän voisi enää todeta tuntevansa Siriuksen paremmin kuin omat taskunsa. Olisihan se pitänyt arvata.
”En halua kuulla. Mitäs sitten?”
”Yksinkertaista, rakas Sarvihaara. Katsotaan vain kylttejä, kunnes tiedetään missä me olemme.” Sirius pitää pienen paussin ennen kuin jatkaa. ”Tai oikeastaan sinä katsot, koska minun pitää keskittyä ajamiseen. Ikinä ei tiedä jos niitä pliiseja tulee vastaan. Jästeillä on jotain ihmeellisiä sääntöjä, nopeusrajoituksia ja muita.”
”Selvä... aja hiljempaa Sirius, en minä ehtinyt lukea!”
”Amanda ei pidä hiljaisesta vauhdista”, Sirius sanoo kuin ohimennen.
”Kuka ihmeen Amanda?” James ei muista Siriuksen koskaan maininneen yhtään Amandaa. Ja jos kyseessä ei ole väännös Andromedasta, James aikoo loukkaantua syvästi koko loppuiäkseen. Tai ainakin loppukyydiksi, sillä Sirius huijaa hänet hymyilemään liian helposti.
”No minun tyttöni tietenkin.”
”Kestä sinä puhut? Ethän sinä seurustele kenenkään tytön—”
”En tietenkään, idiootti.”
”Kuka?”
Sirius huokaa ja kääntyy katsomaan Jamesia kasvoillaan tympääntynyt ilme. Sitten hän taputtaa pyörää merkitsevästi Jamesin jalan vierestä.
”Pyörä?”
”Ei, sinun naisellinen reitesi. Katso nyt ympärillesi.”
James tuntee veren kohoavan poskiinsa ja on iloinen, että Sirius ei voi nähdä hänen kasvojaan kyseisellä hetkellä.
”Ok, no tuossa on Köynnöskuja... kuulostaako tutulta?”
”Ei.”
”Varpupolku... Likusteritie... hei!” Sirius vilkaisee taakseen ja James nojaa hieman oikealle. ”Käänny, käänny!”
Sirius tekee työtä käskettyä ja vilkaisee olkansa ylitse.
”Tiedätkö, missä me olemme?”
”En, mutta tuolla on joku mies, kysytään siltä.”
Siriuskin näkee kadun ensimmäisessä pihassa tukevan miehen, joka ilmeisesti ajaa nurmikkoa. Tai niin Sirius arvelee, mutta ei ole aiemmin nähnyt kenenkään tekevän sitä, joten hän ei ole varma. Jästeillä on niin erikoisia harrastuksia. Pyörä pysähtyy yskäisten ja mies tuijottaa Jamesia ja Siriusta outo ilme kasvoillaan.
”Päivää!” James huikkaa hilpeänä neronleimauksestaan. Mies nyökkää hitaasti kaksoisleuka väpättäen.
”Missäköhän me mahdamme olla?” Miehen posket punehtuvat hieman kun hänen silmänsä vaeltavat kohti Siriuksen vyötäröä. Sirius katsoo Jamesia syrjäsilmällä. Onkohan jästillä kaikki hyvin? Näyttää valmiilta saamaan kohtauksen.
”Pikku Whingingissä”, kuuluu vastaus töykeällä äänellä. James ja Sirius vaihtavat katseen. Kumpikaan ei tiedä paikkaa.
”Tarkemmin kiitos! Missä tämä Pikku Mikälie on?” Sirius kysyy vuorostaan.
”Surreyssä. Mitä porukkaa te oikein olette?”
”Anteeksi?”
”Ei kukaan säädyllinen ihminen eksy tuolla tavalla. Saati matkusta noin... luonnottomasti. Täällä asuu kuulkaa lapsiperheitä.” Siniset silmät tuijottavat inhoavasti Jamesin käsiä Siriuksen ympärillä, tämän leukaa Siriuksen olkapäällä.
”Sepä mukavaa. Minä olen aina halunnut lapsia...” James vastaa rennosti ja jästin poskille nousevat punertavat pilkut.
”Luonnotonta...” Jästi mumisee.
”Muuten, herra...” Sirius pistää väliin ja nostaa kulmiaan kysyvästi.
”Dursley.”
”Herra Dursley, kukaan ei tainnut koskaan väittää että me olisimme säädyllisiä.” Sirius vinkkaa silmää ja käynnistää pyörän. ”Kiitos tiedoista!”
He eivät katso taakseen. Sirius ajaa eteenpäin, kunnes he ovat saavuttaneet tarpeellisen etäisyyden jästiin. Sitten pyörän keula kääntyy ylöspäin. He ovat tuskin kohonneet ilmaan, kun James tulee ajatelleeksi heidän tilannettaan uudestaan.
”Sirius.”
”Mitä nyt, Jamie-kultaseni?” Sirius heittää olkansa yli.
”Auttoiko tuo mitään?”
”Tietenkin!”
”Osaatko nyt siis Remukselle?”
”En, mutta tiedän, että olemme Surreyssä!” Siriuksen vastaus saa Jamesin kiroamaan. He eivät ikinä tule löytämään perille näin.
”Sirius! Laskeudu.”
”Mitä?”
”Laskeudu!”
Sirius nurisee turhasta lentoonlähdöstä ja siitä, miten Jamesin pitäisi päättää mitä tämä haluaa. Siitä huolimatta he laskeutuvat syrjäiselle kadulle, tällä kertaa hieman tasaisemmin, joskin James on varma, että hänen sormensa jättävät kymmenen pientä mustelmaa Siriuksen rintakehään. Siriuksen jarruttaessa James hellittää hetkeksi otettaan. Harmaat silmät kohtaavat hänen katseensa hieman ärtyneenä ja James puree huultaan, jottei virnistäisi.
”No mikä nyt on, Sarvihaara?”
”Pidä kunnolla kiinni pyörästä, jooko?” James sanoo ja Sirius tiukentaa otettaan pyörän sarvista. Vastaavasti James pysyy siinä missä on, eli kiinni Siriuksessa. Hän sulkee silmänsä ja keskittyy kunnes tuntee tutun kiepauksen vatsanpohjassaan.
Kun James avaa silmänsä, hän katsoo nauravan Siriuksen olan yli tuoliltaan tipahtanutta Remusta. He ovat ilmiintyneet keskelle tämän makuuhuonetta, pyöränrenkaat ovat rullanneet ruskean maton ryttyyn.
”Mitä —”
”Hei Kuutamo”, James huikkaa.
”Mitä mieltä olet Amandasta?” Sirius kysyy Remuksen kavutessa takaisin istumaan.
”...en edes halua tietää”, hän mumisee.
