Ikäraja: K-11. Lähinnä teeman takia, ei verta tai seksiä.
Genre: Mielenhäiriöitä tai sitten ei. Spefihenkinen. Oneshot.
Yhteenveto: Minä ja Ne.A/N: Hiippailin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kirjoitin iltana eräänä teemasta, joka on seikkaillut jo varmaan vuoden verran jossain mielen pohjalla. Halusin kokeilla pysyykö tämä koossa novellimuodossa, osin tajunnanvirtatyylisenäkin.
Perjantai.
Tuuli kantaa tuutulaulua
Valitsin ylleni sen tummansinisen pitkän neuletunikan, jossa on hopeanvärisiä kirjailuja. Se on lepakkohihoineen kuin suoraan kahdeksankymmentäluvulta. Ei kovinkaan jouluinen, mutta pidän siitä vaatteesta. En ole kokenut itse tippaakaan kahdeksankymmentälukua, minulla ei ole epämääräisiä muistoja tyylittömyydestä. Silloin olin vasta vanhempieni ajatuksissa. Päätin tulla ulos uuden vuosikymmenen ensi metreillä.
Sisareni sen sijaan, yli kymmentä vuotta vanhempana, on elänyt kahdeksankymmentäluvun. Hänen mielestään olin outo kakara, joka kuunteli huonoa musiikkia, eikä edes ymmärtänyt mitään Dingosta. Minä pidin vain Perjantaista. Mutta se olikin 90-luvun biisi.
”Kookospuun juurella, hullun paperit risaisessa taskussa”. Minulla oli hullun paperit ja ehkä risainen taskukin. Mutta kookospuun sijaan minut oli pakotettu istumaan koivun juurella.
Koivuja niissä paikoissa riittää. Jostain syystä aina koivuja. Vaikka haaveilinkin lämmöstä ja kookospalmuista, elämästä kaukana poissa katseiden alta. Minä ja Ne. Hiekkaa, suolaa joka takertuisi huuliin ja tuuli joka kantaisi vanhoja kehtolauluja. Oikeastaan en edes haaveillut, ei siihen mielikuvitusta tarvittu, riitti että kuuntelin ja katsoin mitä minulle kerrottiin.
Edes se, missä asuin, ei ollut riittävän kaukana kaikesta. Jumalan selän takana. Kuten sanovat uskovaiset ja satunnaisesti nekin, jotka uskovat vain tosi-tv -ohjelmiin ja perjantaipulloon. Liian lähellä silti, ainakin muiden mielestä. Minut piti saada jonnekin, missä en olisi vaaraksi itselleni. Älkää kuvitelko väärin, en ole koskaan leikkinyt partaterillä. Muiden käsitys vaarallisuudesta on vähintäänkin kummallinen.
Olin siis 15-kesäisenä luultavasti niitä, joita kutsutaan ”vaikeiksi teineiksi”. Kyläkoulussani, siinä samassa jota jo äitini oli käynyt, olin se-häiriintynyt ja käyttäytyisit-niinkuin-sisaresi. Sisar, joka oli yläasteiässä pukeutunut lappuhaalareihin ja kukallisiin legginseihin. Siitä on todistusaineistoa. Minä pukeuduin vain ja ainoastaan siniseen. Vaaleansiniseen, tummansiniseen, denimiin. Mihin vain kunhan se oli sinistä. Tiesin, että Ne pitivät sinisestä.
Jo silloin, kesänä jona minut pakotettiin rippikouluun, äitini sielun pelastamiseksi, epäilin jossain olevan vikaa. Ainakin vanhemmissani. Eivät ymmärtäneet, miksi valvoin yökausia. Enkä minä kertonut heille. En kertonut, että Ne katosivat heti kun nukahtaisin. Nukahdin kuitenkin viimein, kolme vuorokautta valvottuani, kofeiinista pahoinvoivana. Kerta toisensa jälkeen.
”Martta, tottakai sinä sinne menet. Olet käynyt koko talven rippikoulutunneillakin, tottahan sinä leirille menet”, äitini määräsi.
Nojaa, kävin yhdellä tunnilla kolmesta. Loput lintsasin, kiertelin kylää kavereiden kanssa ja poltin mentolisavukkeita ketjussa. Se oli virhe. Äiti haistoi tupakan hajun jopa parfyymin yliannostuksen ja purukumin takaa. Sekin on muuten sanottava, että en ole itse nimennyt itseäni Martaksi. Se oli aikanaan joku vanhempieni kiero älynväläys. Normaalit vanhemmat olisivat antaneet lapselleen jonkin normaalin nimen. Niin kuin Jenni tai Laura. Mutta minä olen Martta, enkä edes osaa leipoa pullaa.
Rippileirillä parasta oli saunominen. Saunassa sai olla rauhassa, lauteiden nurkassa, nojaamassa seinään. Minä en jaksanut huolehtia ulkomuodostani silloin. Siitä, oliko reisissä enemmän muhkuroita kuin muilla. Tukka hyvin, näkyykö kello. Kunhan oli sinistä, kaikki kelpasi. Nyt kun mietin, olisin voinut vilkaista joskus peiliin, mutta silloin se tuntui toisarvoiselta asialta.
Saunassa kukaan ei puhunut pelastuksesta. Saunassa oli aivan sama, olinko samaa mieltä abortista rippipapin kanssa tai kuinka monen mielestä Tommi-isonen oli söpö. Saunassa sai vain olla alasti, hengittää kuumaa ilmaa ja valua pois lauteiden raosta kuin unohdettu steariinikynttilä. Nekin pitivät lämmöstä, vaikka se saikin minut uneliaaksi.
”Kai mä johonkin uskon, en mä muuten täällä olisi”, sanoi yksi seurassamme lauteilla istuvista isostytöistä.
”Uskotko sä sitten helvettiinkin, että jos tehdään jotain tosi pahaa, niinku murha tai jotain?” kysyi joku muu saunassa olijoista.
”En mä tiedä. En mä oikeastaan usko, että helvetti on olemassa”, isonen vastasi.
Minä tiesin paremmin.
Olin nähnyt siitä vilauksia. Helvetissä ei ollut tulta, ainoastaan luihin ja ytimiin tunkeva jäinen tuuli. Olisin voinut syyttää kahvia ja väsymystä kaikesta, mutta silloin olisin tunnustanut Niiden olevan pelkkää mielikuvitukseni tuotetta. Sillä Ne pitivät minut kaukana helvetistä.
Helvetti lopulta sai muut epäluuloisiksi. Te tiedätte Dante Alighierin. Minä olen lukenut Saatanallisia säkeitä. Se oli niitä hetkiä lukion ensimmäisellä luokalla, jolloin loistin. Tiesin millainen helvetti on, ja arvioin sen pitkälti ja yksityiskohtaisesti verraten Danten käsitykseen. Ei olisi pitänyt. Teinityttö, joka sanoo tuntevansa helvetin, aiheuttaa epäilyksiä. En minä ahdistunut ollut. Kuolemanväsynyt toki toisinaan, sillä nukkuessani olin aivan liian yksin, joten nukuin vain kun oli pakollista.
Istuin psykiatrin pöydän edessä, enkä tunnistanut itseäni sanoista. En lääkärin, enkä äitini sanoista, en niistä, joita minusta oli kirjoitettu. Tulostimen mustekasetti alkoi olla lopussa.
”Martta ei pääse kursseistaan läpi”, äiti totesi ja minä kuulin äänessä hiukkasen epätoivoa. ”Ei se huono oppilas ole, mutta lukiossa pitäisi olla paikalla ja opiskella, vaan kun tyttö ei nuku. Ja elää ihan omissa maailmoissaan, puhuu vieläkin jollekin olemattomalle.”
Vilkaisin kädessäni olevaa paperia, tulostimen raidalliseksi haalistamia sanoja. Kroonista unettomuutta, psykoosinkaltaisia tiloja. Ei kai minulla silloin ollut aavistustakaan mitä sellaisella tarkoitettiin. Saati se unettomuus. Eivät ymmärtäneet, mitä eroa on sillä ettei pysty nukkumaan ja sillä ettei halua.
Halusin unohtaa tuntemattomat sanat itsestäni ja keskityin kuuntelemaan melodiaa, jota Ne minulle hyräilivät. Olivat hyräilleet jo pitkään. Eräänä päivänä sain hyräilystä tarpeekseni ja pyysin Niitä opettamaan sen minulle pianolla. Se on yhä vieläkin ainoa melodia, jonka osaan pianolla soittaa. Se saa minut suunniltani halusta, enkä edes tiedä, mitä haluan.
Ensimmäisellä kerralla olin miltei innoissani. Jos kerran olin sekaisin päästäni, niin silloin muitakin jotka elävät Niiden kanssa, luullaan hulluiksi. En voinut olla ainoa. Mutta kukaan ei kuullut samaa kuin minä. Ei silloin, eikä myöhemminkään. Pelasin dominoa ja korttia sen laihan tytön seurassa, joka puhui jollekulle, mutta ei hän Niille puhunut. Tyttö ehdotti räsypokkaa. Olisin saattanut suostua, jos olisimme olleet kahden.
Kukaan ei kuullut samaa. Pettymys vaelsi selkärankaa pitkin ja minä kietouduin Niihin. Tunsin lääkkeiden turvottavan nilkkani. Opin latinankielisiä sanoja. Molekyyleja. Sisareni epäluuloinen katse kiersi kuluneita ikkunanpuitteita, joiden takana talvi verrytteli kevättä kohden. Lunta oli joka käyntikerralla vähemmän. Siskon vatsa joka käyntikerralla suurempi.
”Vieläkö sä näet niitä jotain?” sisko kuiskasi.
”Tietenkin.” Ei se mihinkään lääkkeillä muuttuisi. Tai lääkkeittä.
Aikanaan opin valehtelemaan.
Pitkään siinä meni. Vuosia. Olen surkea valehtelija. Ne kuulevat kuitenkin kaiken, tietävät mitä mietin. Ei valehteleminen hyödytä. Mutta joku Niistä saattoi joskus vihjaista, että elämäni voisi olla helpompaa jos oppisin näyttelemään.
Minä opettelin. Kävin koulua kurssi kerrallaan. Päivällä näyttelin olevani yksin ja yöllä olin tuskaisen yksin. Tasaisin väliajoin äiti sai minut kiinni. Huomasi, etten kuunnellut häntä vaan jotakuta muuta. Löysi minut istumasta sängyn nurkasta, silmät kiinni mutta valveilla. Olin kaukana lämpimässä. Ne hyräilivät minulle vanhoja kehtolauluja. Äiti ei hyräillyt, äiti pudisteli päätään.
”Mutta kun mä en halua!” Sillä kertaa ponkaisin ylös ja vein tuolin mukanani. Minä, Martta, lauhkea kuin lehmä laitumella. Löysin itseni viskaamasta tuolin toimiston seinään. Onneksi sairaaloissa on kovin vähän rikottavaa. Sain yhden leiman lisää, yhden niistä, joista en vieläkään tunnistanut itseäni. Aggressiivinen. Itsetuhoinen. En kumpaakaan. En vain yksinkertaisesti halunnut unilääkkeitä.
Aivan sama kuinka minut tainnutettiin, aamuyöstä heräsin omaan huutooni ja herätin huonetoverinikin. Lopun aikaa yöstä sain olla rauhassa, valveilla, näytellä nukkuvaa. Ne olivat palanneet, se oli tärkeintä.
Unilääkkeet opettivat minut olemaan hiljaa.
Tarpeeksi hiljaa, tarpeeksi normaali. Asettivat minut mustalle työtuolille ja puhuivat sanoja, jotka minäkin tällä kertaa ymmärsin. Näyttelet vain, yksi Niistä sanoi, elämäsi on paljon helpompaa. Täällä on oikeastaan aika tylsää. Niin olikin, enimmäkseen pirun tylsää.
Puhuivat kuntouttamisesta, ammattiopinnoista. Puhuivat enemmän vanhempieni kuin minun kanssani. Minä vain hymyilin vinosti ja nyökyttelin. Joo, jotakin voisi tehdä. Joo, tiedän olevani aikuinen. Siihen minunkin matematiikantaitoni riittävät, laskemaan vuosia kahdeksantoista päälle. On niitä kulunut jo pari. Niin kauan? Varmistin asian Niiltä. Ne olivat tulleet samaan tulokseen.
Äiti halusi minut kotiin täksikin jouluksi. Tai kuten sanoi, mieluiten lopullisesti. Voisin miettiä opintojen aloittamista, tai jatkamista, miten halutaankin. Vaikutin kuulemma terveeltä ja tasapainoiselta. Kuinka vain, kyllä minulle sellaisetkin määreet kelpasivat.
Kotona oli tavallaan mukavampaa, tarkoittihan se aavistusta siitä jostakin, jota normaaliksi elämäksi kutsuvat. Tulevaisuudensuunnitelmia.
Valitsin ylleni sen tummansinisen pitkän neuletunikan, jossa on hopeanvärisiä kirjailuja. En kummemmin joulusta perusta, mutta päätin ainakin yrittää. Sisko toi miehensä ja lapsensa viettämään joulua ja vaikka pidinkin kakaroista, tunsin ilmassa leijuvan koko ajan kysymyksen, jota sisareni ei oikein osannut lapsille selittää. Martta-täti on ollut poissa. Enkä minä nyt edes koko aikaa ole poissa ollut, vain muutaman kuukauden tälläkin kertaa.
Aamusauna, jouluateria hirvittävän aikaisin, että joulupukki tulisi jo viiden pintaan. Kaksi levotonta lasta riittivät täyttämään koko talon. Halusin vain paeta ja heti kun saatoin, kiskoin takin niskaani ja pipon syvälle päähän.
”Mä tarvitsen omaa tilaa, kävelylenkkiä, saatan tulla vasta myöhään takaisin.”
Ne kiskoivat minua hautausmaan suuntaan. Älkää ymmärtäkö väärin. En kuulu niihin ihmisiin, joita äänet käskevät. Me neuvottelemme. Keskustelemme. Olemme yhdessä. Tällä kertaa sävy vain oli niin pyytävä ja käskevä, että päätin totella.
Kylmässä ei väsyttänyt. Istuin pitkään penkin laidalla, yhden ainoan valopylvään valaisemassa hämärässä ja tuijotin lunta, joka hiljalleen levittäytyi maahan puhtoiseksi kerrokseksi. Ne tekivät siihen jalanjälkiä, kaksi sarjaa. Yllättävän pieniä jälkiä, olin jotenkin aina kuvitellut Niiden jalkojen olevan suuremmat. Lähimmistäänkin oppii uutta.
Alarinteen suunnasta lähestyi hahmo. Harppovia askelia, matkalla jonnekin. Khakinvihreä takki ja kulunut tekoturkisreunus hupussa. Mies käveli jo ohitseni, pysähtyi sitten ja kääntyi takaisin. Puhdisti hansikkaallaan penkin toisesta päästä lumen pois ja istui alas. Välimme jäi tilaa ihmiselle tai kahdelle. Yhdelle lihavalle tai kahdelle laihalle.
Mies kaivoi taskustaan sytkärin ja kuulin sen naksahtavan. Savukkeen pää hohti hämärässä. Vaalea pitkä tukka hupun alle piilotettuna ja hailean harmaat silmät. Mutta en minä sitä vielä silloin tiennyt.
”Miksi sä istut keskellä yötä yksin hautausmaalla?”
”Omituinen kysymys joltakulta, joka istuu itsekin keskellä yötä hautausmaalla”, vastasin.
”Mä olen vain ohikulkumatkalla.”
”Ah.”
Jos höyry ja tupakansavu puhuisivat, ainoastaan ne olisivat rikkoneet hiljaisuuden. Olin oppinut olemaan hiljaa, pitämään suuni kiinni, mutta nyt jokin sai minut aukaisemaan sen uudestaan. Ehkä se, että joka tapauksessa keskellä yötä hautausmaalla istuvaa pidetään hulluna, aivan sama mitä siinä sanoo.
”Jos istuu jossain, niin miksei sitten vaikka täällä. Enkä mä istu yksin.”
”Ai vainajien kanssa vai?” mies kysyi kuin olisi keskustellut säästä.
”Mä en usko aaveisiin tai kummituksiin. Kun on kuollut, on kuollut, ei sille enää mitään mahda.”
”Kenen kanssa sitten?” Äänessä vilahti uteliaisuutta. En pidä uteliaisuudesta, siinä on aina jotain tungettelevaa, se haluaa työntyä ihon alle ja saada minusta selvää.
”Niiden kanssa.”
”Ah.”
Hiljaisuus jatkui, oudon raskaana. Nekin vain odottivat. Osoitin lopulta lapasellani edessämme olevaa lumista maanpalaa ja kysyin, näkikö mies jäljet. Hän nyökkäsi ja minä värähdin. Ei tämän näin kuulunut mennä.
”Et kai sä naljaile mulle?”
”Mitä ihmeen naljailemista jalanjäljissä on? Joku lapsi kulkenut.”
Mies siis tosiaan näki jäljet. Ei nähnyt tai tuntenut Niitä, mutta jäljet kuitenkin. Aloin epäillä vierustoverini olevan oman mielikuvitukseni tuotetta. Sanoin istuneeni penkillä alkuillasta saakka, yksikään lapsi ei ollut tuossa kulkenut. Ne olivat Niiden jälkiä.
”Istu tähän”, pyysin ja taputin penkkiä vieressäni. Mies tuli lähemmäs, istui niin, että olkavartemme koskettivat toisiaan. Laskin käteni alas, asetin sen ajattelematta miehen reidelle. ”Kuinka monta paria jälkiä siinä on?”
Mies tutki kuvioita hetken ja sanoi laskeneensa kaksi. Pyysin häntä sulkemaan silmänsä. Kun näin suljetut luomet, yksi Niistä tiesi mitä tehdä. Se asteli edestämme lähimmälle hautakivelle saakka ja kiipesi sen ylitse.
”Entäs nyt?” kysyin, ja mies avasi silmänsä.
”Kolmet.”
”Minähän sanoin.”
Mies tuijotti minua ja minä etsin katseesta jotain. Pelkoa. Inhoa. Epäilystä. Sitä kammottavaa uteliaisuutta, jota on aina psy-alkuisten ammattilaisten katseessa. Sitä, joka sanoo, että kunhan luulen ymmärtäväni sinua, saan kyllä sinut parannettua. Olin jo oppinut, ettei kukaan oikeasti ollut utelias tietämään, vain luulemaan tietävänsä.
Mutta kaikki, mitä harmaasta katseesta löysin, oli jonkinlainen mietteliäisyys.
”Mä näen noita jälkiä unissani”, mies sanoi, ”hiekassa tosin, yleensä hiekassa. Siellä, missä suola tarttuu hiuksiin ja tuuli kantaa vanhoja tuutulauluja.”
Värähdin uudestaan. Mies tunsi Ne, vaikkei tiennytkään mistä. Sieltä, minne ei aina yltänyt. Sieltä, minne minä en yltänyt. ”Mä en nuku. Tai nukun niin vähän kuin voin. Mä kadotan Ne nukkuessani ja herään kylmästä hiestä märkänä. Siksikin sanovat hulluksi. Krooninen unettomuus, näköharhoja, psykoosinkaltaisia tiloja. Ehkä hyvinkin, mikä mä olen itseäni arvioimaan.”
”Mä nukun liikaa”, mies totesi ja jatkoi tuijottamistani. ”Vähintään puolet vuorokaudesta, muuten en saa tehtyä sitä vähäänkään mitä nyt. Sitäkin epäilevät sairaudeksi. Mutta mä olen aina tiennyt nukkuvani jonkun toisen puolesta.”
Noin sanottuna se tuntui kovin selkeältä. Käteni lepäsi vieläkin miehen reidellä. Tämä laski omansa sen päälle ja puristi sormen kerrallaan käteni ympärille.
”Mennään muualle olemaan hereillä.”
Nousin sanaakaan sanomatta ja seurasin miestä lumisateen läpi, pyyhkien märkiä hiutaleita harteiltani.
”Onko sulla nimeä?”
”On”, mies vastasi ja kertoi nimensä. Maistelin sitä askelteni tahdissa. Kova ja takapainoinen, aivan kuin oma nimeni. Kaksoiskonsonantteja. Oikein sopiva. Koskemattomaan lumeen jäi peräämme sarja jälkiä, pieniä ja suurempia.
Kosketin kasvojani sormenpäillä. Kylmää nenänpäätä, arpea ohimossa, luomea leukapielessä. Kosketin hänen käsivarttaan. Siinä, kyljellään peiton alla. Hänen kohoumansa minun kuoppiani vasten, hänen hengityksensä minun uurteissani. Tasainen hengitys, paljon nukkuvan ihmisen hengitys. Minä valvoin, valvoin tunteja ennen kuin uskalsin päästää irti. Mutta kun viimein uskalsin, tiesin missä Ne olisivat. Ne olisivat aivan lähellä, tasaisessa hengityksessä selkäni takana.
