Luku 126. Kompurointia portaissa
Aika kului. Sirius odotti ja odotti – kaikki odottivat, mutta muutosta ei tullut. Adara oli oppinut kaikkien nimet ja esineiden sijainnit uudestaan, mutta ei muistanut mitään menneisyydestä. Sirius alkoi vaipua epätoivoon, siitä huolimatta että ministeriö alkoi löytää todisteita Siriuksen syyttömyyteen. Lupin auttoi häntä vaikeinakin aikoina, mutta tämän murtumispiste oli jo lähellä. Ja lopulta Siriuksen vahvana pysyminen petti, eräänä kesäisenä päivänä, tasan kuukausi myöhemmin siitä kun Dumbledore oli kuollut.
Lupin oli kertonut Siriukselle jo syyskuussa olevansa rakastunut Tonksiin, ja Sirius työnsi häntä kaikin voimin jatkamaan elämää Tonksin rinnalla, koska sitähän Tonks itsekin halusi. Lopulta Lupin otti Siriuksen vinkistä vaarin ja hän ja Tonks alkoivat seurustella. Seurustelu alkoi olla jo monta kuukautta täynnä, kun Lupin ja Tonks ilmaantuivat Kalmanhanaukiolle ja Sirius saatteli heidät iloisena olohuoneeseen juomaan teetä. Tonks nosti vasenta kättään Siriukseen päin.
”Me menimme kihloihin!”
Sirius kaatoi teetä kupistaan reilusti ohi jäädessään katsomaan Tonksin kädessä kiiltävää sormusta, ja sitten Lupinia.
”Remus – tuohan on mahtava uutinen! Hyvin tehty!”
”Kiitos”, Lupin sanoi ja hymyili. ”Mutta tämä on ihan sinun ansiotasi. Jääräpäisyyteni ei olisi ehkä ikinä antanut periksi jos et olisi takonut päähäni järkeä.”
Samassa kuului askelia portaista kun Adara asteli esiin.
”Ai, Remus ja Tonks, hei”, Adara tervehti hiukan hymyillen.
”Remus kertoi juuri hyvät uutiset”, Sirius sanoi hymyillen iloisemmin kuin tyttärensä.
”Niinkö?” Adara sanoi ja Lupin nyökkäsi.
”Minä ja Tonks menimme kihloihin.” Adara oli hetken hiljaa.
”Menitte minne?” Lupinin hymy hälveni ja Tonksin silmistä katosi se tietynlainen ilon kiilto. Lupin kääntyi katsomaan Siriusta, joka tuijotti Adaraa, käänsi sitten katseensa lattiaan ja purskahti kyyneliin.
”Sirius –” Lupin nousi äkkiä ylös ja painoi kätensä Siriuksen olkapäälle. Adarakin asteli peremmälle olohuoneeseen.
”Sirius, pysy kasassa, et voi nyt –”
”Menen päiväunille…” Sirius totesi pyyhkiessään kyyneliään ja häipyi Adaraan katsomatta yläkertaan. Adara katsoi hänen peräänsä huolestuneena ja katsoi sitten häpeissään lattiaan.
”Ei se ole sinun syysi”, Lupin sanoi ja huomasi Tonksin purskahtaneen myös itkuun.
”Tonks…” Lupin ehti todeta kun Tonks häipyi kyyneleitään häveten keittiöön. Adaralle tuli sellainen tunne, että hänen täytyisi lähteä hänen peräänsä, joten hän meni. Lupinkin lähti Adaran perässä portaisiin ripein askelin, Tonksin nyyhkytyksen kuuluessa yhä lähempää.
”Adara, minä puhun Tonksille, ei sinun tarv-” Lupin aloitti, mutta hän kompastui: hän kaatui eteenpäin Adaraa päin ja Adara menetti tasapainonsa. Hän ei ehtinyt tarttua Tonksia viitasta vaan kaatui ja löi päänsä keittiön viimeiseen portaaseen.
”Adara!” Lupin huudahti säikähtäneenä. ”Olen todella pahoillani! Sattuiko sinuun?”
Adara hieroi päätään.
”Aijjaijjai… Häh?” Adara katsoi ympärilleen enemmän kuin hämmentyneenä. ”En ole kuollut?”
”Et tietenkään ole!” Lupin huudahti ja auttoi Adaran istumaan portaalle.
”Annahan kun katson otsaasi, sattuuko siihen?” Lupin kysyi ja hieraisi Adaran otsaa.
”Ai! Remus – mitä sinä täällä teet? Sinähän muutit Tonksin luo?”
”Voi luoja, hän on seonnut nyt lopullisesti”, Tonks sanoi järkyttyneenä tuijotettuaan tapahtumia hetken lamaantuneena.
”Mit- miksi olen elossa? Minähän – minä hyppäsin –”
”Mitä? Hyppäsit?” Lupin kysyi pelästyneenä.
”Remus… Ehkä hän – hän muistaa!” Tonks huudahti.
Syntyi hetken hiljaisuus, ja yhtäkkiä Lupin tarttui Adaraa olkapäistä ja kysyi: ”Mitä sinulle syötettiin sairaalasiivessä kun ankeuttaja sai sinut pyörtymään?”
”Remus, älä kysy tyhmiä! Suklaata tietty!” Adara totesi kuin itsestään selvyytenä. Lupin tuijotti Adaraa järkyttyneenä, alkoi itkeä ja puristi Adaran itseään vasten.
”Sinä muistat! Sinä muistat!”
”Muistan mitä? Ja ai – Remus – sinä kuristat!”
”Sinä olet ollut vuoden aivan tiedoton kaikesta! Et muistanut minun nimeäni, et ketään, et mitään! Menetit muistisi silloin ministeriössä!”
”Minä mitä? Menetin? Minähän kuolin, Remus!” Adara huusi.
”N-niin… Se toinen sinä. Sinä olit tullut ajankääntäjällä siihen päivään ja se toinen sinä säilyi, mutta ilman muistia.”
Adara tuijotti suu ammollaan Lupinia ja nousi ylös.
”Mikä päivä nyt on?”
”Heinäkuun kolmaskymmenesensimmäinen. Harryn syntymäpäivä.”
”Ja hän täytti -?”
”Seitsemäntoista.”
Adaran päässä kolahti. Oli juuri se päivä kun hän käänsi aikaa taaksepäin.
”M-minä olen ollut vuoden aivan – ilman muistia?” Adara kysyi.
”Niin.”
”Voi luoja”, Adara sanoi. Hän ei keksinyt muutakaan. Hän painoi kätensä päätään vasten.
”Ei…ei… vuosi… minun… minun tehtäväni!”
”Ei koskaan toteutunut”, Tonks totesi.
”Minä –” Adara haukkoi henkeään ja kääri vasemman hihansa ylös.
”Minulla ei ole piirtoa! Ha! Minulla ei ole sitä!” Adara sanoi hetken riemussa.
”Oliko sinulla pimeän piirto?!” Lupin huudahti.
”Sitä ei ole! Koska minä ja Kalkaros ei – Kalkaros… SEVERUS! Missä hän on?! Minun pitää estää se! Dumbledore –”
”Dumbledore on kuollut”, Tonks sanoi.
”EI! Ei, taas…” Adara sanoi. Hän ei yhtään ollut ajatellut – hänhän oli saanut ajankääntäjän Dumbledoren testamentista.
”Mutta…!” Adaran henki salpautui. ”Jos minä olen elossa – isä! Missä Sirius on?! Mitä hänelle tapahtui!? Missä hän on, Remus?” Adara huusi ja tarttui seisomaan noussutta Lupinia takin rinnuksesta.
”Mitä täällä huudetaan?” kuului kysyvä ääni portaiden yläpäästä. Adara ei pystynyt hengittämään, sydän jätti yhden sykähdyksen väliin. Portaiden yläpäässä seisoi Sirius.
”Adara, sinun otsasi vuotaa verta! Remus mitä oikein tapahtui?”
”Sirius – Adara on –” Lupin änkytti yhä shokissa. Adara tuijotti Siriusta hämmästyneenä. Sirius oli elossa. Ei voi olla totta. Hän tosiaan seisoi siinä, aivan Adaran ulottuvilla, eikä toivottoman, synkässä ja kylmässä ulottumattomuudessa kuten ennen…
Adara asteli portaat ylös kunnes hän oli olohuoneessa oven luona Siriuksen kanssa. Hän tuijotti Siriusta yhä ja nosti vapisevan kätensä Siriuksen kasvojen tasolle. Hän kosketti Siriusta hiuksista. Hän tunsi ne hiukset. Ne olivat samanlaiset vahvat ja kiharaiset kuin hänellä. Hän sipaisi Siriuksen kasvoa ja säikähti tuntiessaan lämpimän ihon sormen päissään.
”Isä”, Adara totesi häkeltyneenä, Siriuksen tuijottaessa häntä yhä hämmentyneenä. Adara loikkasi Siriuksen kaulaan itkien ja huutaen.
”Isä, sinä elät!” Sirius oli häkeltynyt ja ymmärsi viimein että Adara oli saanut muistinsa takaisin.
”Sinä elät, luojan kiitos, luojan kiitos…!” Adara itki Siriusta vasten sanoinkuvaamattoman helpottuneena.
”Sinä muistat… Sinä tosiaan muistat, vai mitä?” Sirius kysyi.
”Minä muistan kaiken”, Adara sanoi ja itki vielä enemmän. Sirius kietoi kätensä Adaran ympärille ja itki myös.
”Minä – minä menen ilmoittamaan kaikille!” Lupin huudahti ja he lähtivät Tonksin kanssa käsi kädessä ulos. Siriuksen ja Adaran aika oli täysin pysähtynyt. He olivat molemmat aivan yhtä epäuskoisia.
”Miten minä en tullut ajatelleeksi että se ministeriöön mennyt minä jäisi silti eloon?” Adara totesi lopulta kun he istuivat sohvalla.
”En tiedä… mutta se oli silti todella typerä teko! Mieluummin minä kuolen kuin –”
”Me käytiin tämä taisto jo”, Adara totesi silmiään pyöräyttäen. ”Ja pääasia että me molemmat eletään, vai mitä?” Sirius hymähti, virnisti ja pörrötti Adaran hiuksia.
Samassa ovi aukesi ja Weasleyn perhe, sekä Harry ja Hermione säntäsivät sisälle, Tonks ja Lupin perässään.
”George!” Adara huudahti ja säntäsi suutelemaan yksikorvaista – hiukan kalpean ja epäuskoisen näköistä - poikaa. Niin pitkästä aikaa…
