Luku 103. Pikku-Annie
Adara kuuli Harryn noudattavan koko loppu viikon Puoliverisen prinssin ohjeita, ja onnistunut kaikissa liemissään. Adara ajatteli jättää siis prinssin henkilöllisyyden selvittämisen sikseen ja yrittää selvittää Dracolta mikä hänen tehtävänsä oli. Pian hän sai siihen tilaisuudenkin, sillä Draco ilmaantui kirjastoon Adaran istuessa siellä yksin matami Prillin vahtivan silmän alla.
”Draco”, Adara sanoi hiljaa ja herätti pojan aatoksistaan.
”Ai, hei, en huomannut sinua”, Draco sanoi ja istuutui häntä vastapäätä.
”Kysyn tämän suoraan nyt ja heti: minkä tehtävän sinä olet saanut tiedät-kyllä-keneltä?” Adara täräytti siinä toivossa että Draco vain säikähdyksissään kakistaisi vastauksen ulos. Se nyt ei tietenkään onnistunut.
”Miten sinä tiesit?” Draco kysyi hölmistyneenä.
”Kalkaros kertoi. Hänen tehtävänsä on auttaa sinua, joten suosittelen että kerrot hänelle mistä on kyse.”
”Kalkarosta on käsketty auttamaan minua? Tiedät-kai-kuka käski?” Draco kysyi.
”Niin”, Adara vastasi – vaikkei oikeasti tiennyt vastausta. Kalkaros ei ollut koskaan maininnut kuka oli käskenyt häntä vahtimaan Dracon tehtävän suoriutumista. Ehkäpä Dumbledore?
”No, minä kerron sitten… hänelle…” Draco mutisi ja raaputti sormellaan kynttilävahaa pöydän pinnasta.
”Mutta et minulle?” Adara kysyi. Draco pudisti päätään.
”Onko sinua käsketty olemaan kertomatta?” Adara kysyi.
”Ei… En vain halua nostaa sinullekin tätä taakkaa. Hoidan tämän itse, minä pystyn siihen”, Draco vastasi ja nosti leukansa normaaliin ylväyteensä.
”Ole varovainen”, Adara käski ja jätti Dracon sitten jälkeensä, koska kirjastoon oli saapunut pari rohkelikkoa.
”Adara, odota!” kuului ääni Adaran takaa kun hän oli juuri menossa muotokuva-aukosta sisään.
”Neville, hei”, Adara sanoi kun Neville juoksi portaat äkkiä ylös.
”En – en – muista salasanaa”, Neville puuskutti ja Adara hymyili.
”Hevoskotka”, hän sanoi ja taulu aukesi. Neville asteli Adaran perässä oleskeluhuoneeseen ja vilkaisi ilmoitustaulua.
”Uutta huispausjoukkuetta aletaan kasata – tänään”, Neville totesi. Adara vilkaisi ilmoitusta, joka oli kirjoitettu Harryn käsialalla pienelle pergamentille. Kokoontuminen olisi sinä päivänä – lauantai-iltapäivänä – huispauskentällä.
”Minusta ei ole koskaan ollut huispaajaksi, mummukin sanoo että hukkaisin päänikin jos se ei olisi hartioissa kiinni – miten sitten pitäisin otteeni kaadossa?”
Adara naurahti ja taputti Nevilleä olkapäälle.
”Osaat sinäkin jotain, ei kaikki voi olla hyviä kaikessa.”
”Aiotko sinä osallistua?”
”Minä? Mihin?”
”Huispaukseen”, Neville vastasi.
”Ai, en – en minä –”
”Oletko koskaan huispannut?” Neville kysyi.
”No… Olen minä jahtaajana, kun olen pelannut Fredin ja Georgen kanssa, ja he opettivat minua lyömään ryhmyä, mutta ei se ole sama asia.”
”Mene kokeilemaan, ehkä käy tuuri”, Neville suositteli ja lähti poikien makuusaliin hakemaan ulkoviittaansa. Adara huokaisi. Ei hänestä ikinä tulisi Tylypahkan huispaaja.
Siitä ajatuksesta huolimatta Adara otti Tulisalamansa lähtiessään kentälle…
Harrylla oli sinä päivänä selvästi hermot kireällä, kun puolet paikalle tulleista eivät olleet edes Rohkelikosta, vaan Puuskupuhin kikattelevia tyttöjä. Adara vain odotti tyynesti, että Harry sai heistä suurimman osan häädettyä ja alkoi keskittyä pelaajaehdokkaisiinsa. Harryn katse vaelsi kaikissa ja hänen silmänsä laajenivat teekuppien kokoisiksi Adaran huomatessaan.
”Adara?
Sinä haluat
huispausjoukkueeseen?” hän sanoi.
”Noo… Ajattelin kokeilla”, Adara mutisi ja tunsi poskiaan kuumottavan. Olipa hän typerä luullessaan pystyvänsä pelaajien tasolle.
”Hmm. Okei, kaikki paikalla olijat, jotka ovat siis
rohkelikkoja!” – viimeisetkin puuskupuhit lähtivät kikattaen – ”Tulkaa tänne ja hajaantukaa pelaajataitojenne mukaan ryhmiin. Lyöjät tähän, pitäjät tähän ja jahtaajat tähän!”
”Eikö meillä ole etsijää?” kysyi pieni ensiluokkalainen.
”Mikä minun virkani sitten täällä mahtaa olla?” Harry kysyi kiristellen hampaitaan ja poika säikähti niin että päätti lähteä Harryn läheisyydestä. Adaraa nauratti.
He jakaantuivat siis ryhmiin ja Harry pyysi heitä lentämään pienemmissä ryhmissä kentän ympäri. Adara meni ensimmäisten joukossa ja oli ensimmäisenä maassa tulisalamansa kanssa. Harry näytti häneen melko tyytyväiseltä.
Kun kaikki luudattomat, ensiluokkalaiset ja kikattavat tytöt oli heitetty joukosta, jahtaajat jatkoivat näyttämällä taitojaan kaadon heitossa, maalien teossa ja hallussapidossa.
Adara melkein tiputti kaadon kerran, koska yksi roteva häntä vuoden nuorempi rohkelikkopoika heitti sen niin lujaa Adaraa päin että häneltä meni ilmat hetkeksi pihalle. He saivat ryhmytkin häiritsemään heidän syöttelyä, mutta Adara väisteli niitä melko hyvin. He laskeutuivat vartin kuluttua ja Harry näytti mietteliäältä.
”Ginny, tervetuloa joukkueeseen”, hän sanoi ja Ginny hymyili. Adara ei ollut aiemmin edes huomannut tätä. Ehkä se johtui siitä että hänen tulipunainen lettinsä oli piilossa hupun alla.
”Katie, tervetuloa takaisin”, Harry toivotti hymyillen ja Katie hymyili takaisin. Harry katsoi nyt punniten Adaraa ja Demelza Robinsia, joka oli tehnyt yhden maalin enemmän kuin Adara.
”Demelza, tervetuloa. Anteeksi, Adara –” Adara heilautti kättään.
”Äsh, ei se mitään!”
”Mutta pääset varapelaajaksi –”
”Min- mitä?” Adara hölmistyi.
”Jos jollekulle tapahtuu jotain, sinä tulet hänen paikalleen, tiedän että osaat olla lyöjä ja pitäjäkin, vaikket ehkä niin hyvä kuin jahtaajana.”
”Ai… Ai! Okei! Kiitos Harry!” Adara sanoi yhä hämmentyneenä mutta sai hymyn huulilleen. Ehkei hän harjoitellutkaan ihan turhaan kaksosten kanssa.
Lyöjiksi Fredin ja Georgen paikalle valittiin Jimmy Peakes ja Ritchie Coote, jotka näyttivät aivan toistensa vastakohdilta (roteva ja ruipelo), mutta pelasivat melko hyvin.
Pitäjän valitseminen kesti kauiten. Halukkaita olivat muun muassa Ron sekä Kuhnusarvion vaunussa ollut Cormac McLaggen. Adara ei pitänyt McLaggenin asenteesta, jolla hän kohteli muita, joten hän piti peukkuja alaspäin hänelle. Ja Adaran onneksi – ja epäilemättä Harrynkin – Ron torjui kaikki viisi kaatoa viidestä, kun McLaggen vain neljä. Harry toivotti Ronin tervetulleeksi joukkueeseen ja McLaggen näytti raivoisalta.
He sopivat ensimmäiset harjoitukset torstaille, ja Harrylle sopi, että Adarakin tulee mukaan pysyäkseen vireessä. Adara pyyhki otsaansa hihaansa ja katsoi kun Harry, Ron ja Hermione kävelivät Hagridin mökille. Hän ajatteli kulkea itsekin sitä kautta, mutta mökin ympärillä ei ollut enää ketään, paitsi vanha kunnon Hiinokka lieassa. Se oli tuotu Hagridin hoiviin siksi aikaa kun Kotikolossa ei asu ketään.
Adara kumarsi hevoskotkalle ja se kumarsi laiskasti takaisin. Adara asteli sitä lähemmäs ja silitteli sitten sen päälakea.
”Ööm. Adara Musta?” kuului epävarma tytön ääni ja Adara kääntyi. Pieni ensiluokkalainen Puuskupuh seisoi varuillaan kahden kymmenen jalan päässä hänestä pieni kortti kädessään.
”Niin?” Adara sanoi ja asteli pois Hiinokan luota, joka katsoi häntä nyrpeästi kun ei saanutkaan enää huomiota.
”Professori Kuhnusarvio pyysi minua toimittamaan tämän”, tyttö sanoi ja ojensi kortin Adaralle.
”Kiitos”, Adara sanoi ja otti kortin, muttei avannut sitä. Hän vilkaisi tyttöä joka tuijotti nyt lumoutuneena Hiinokkaa.
”Tykkäätkö hevoskotkista?” Adara kysyi ja tyttö nyökytti innokkaasti.
”Haluatko silittää tätä?” Adara kysyi ja osoitti Hiinokkaa. Tyttö näytti hiukan säikähtävän ajatusta.
”Eikö se Hagrid suutu –?”
”Pah, tämä hevoskotkahan on minun! Tavallaan…” Adara päästi suustaan ennen kuin ehti ajatella ja tyttö katsoi häntä nyt oudoksuen.
”Miten niin?” hän kysyi.
”No… tämä hevoskotka oli isälläni pitkään… Mutta hänen kuoltuaan hän testamenttasi sen ystävälleni, jolla on paljon maatilaa jossa se voi liikkua”, Adara sanoi ja asteli takaisin Hiinokan luo. Se puski päätään Adaran kättä vasten hellyyden kipeästi.
”Miksi se on nyt täällä?” tyttö kysyi.
”Koska täällä se saa nyt parasta huolta…” Adara mutisi ja katsoi tyttöä. ”Haluatko silittää sitä vai et?”
Tyttö nyökkäsi.
”Minä opetan”, Adara sanoi ja asteli tytön luo. Hiinokka kiinnitti viimeinkin huomionsa pikkutyttöön ja tuijotti tätä nyt melko varuillaan ja uteliaana.
”Ensin, teet selväksi että olet tässä – no, se huomasi sinut jo. Sitten, astele hiukan lähemmäksi.”
Adara piti tyttöä lohduttavasti olkapäästä kun hän asteli lähemmäksi hevoskotkaa.
”Ja nyt, kumarra syvään”, Adara sanoi ja tyttö kumarsi Hiinokalle. Hiinokka nousi jaloilleen ja kumarsi takaisin. Tyttö nosti päätään uteliaana.
”Voit mennä lähemmäksi”, Adara sanoi hyväksyen ja tyttö asteli hiukkaakaan arastelematta Hiinokan luo. Hiinokka laski päätään pienen tytön tasolle ja tyttö painoi kätensä Hiinokan otsalle.
”Loistava suoritus”, Adara sanoi virnistäen. Tyttö silitti hämmentyneenä Hiinokkaa ja Adara hymyili. Hän oli aivan kuin Adara joskus nuorena, kun hänkin oli hulluna hevoskotkiin.
”Mikä nimesi on?” Adara kysyi.
”Annie”, tyttö vastasi.
Jostain syystä Adarasta tuntui, että hän oli pitkästä aikaa päästänyt jonkun tuntemattoman ihmisen lähelleen.
A/N: Muistakaa kommentoida