A/N: Taidan pitää loppupuheen sittenkin vasta 2. epilogin jälkeen, koska en jaksa nyt sitä kirjoittaa
Tässä siis, miten Adara ja Draco löysivät toisensa (taas xD):
VIISI VUOTTA MYÖHEMMIN SODASTA
Oli kulunut päivälleen viisi vuotta Voldemortin kukistumisesta, Voldemortin kuolinpäivästä ja rauhan saapumisesta velhomaailmaan.
Oli velhojen virallinen juhlapäivä. Aika jolloin juhlittiin koko viikko ja kaikki työt pysäytettiin vain sen juhlan vuoksi. Maljoja, kolpakoita ja laseja kilauteltiin yhteen ja ihmiset huusivat: ”HARRY POTTERILLE! FEENIKSIN KILLALLE! ALBUS DUMBLEDORELLE!”, niin kauan että kaikki joilla oli osansa sodan voittoon oli lueteltu. Eräs näistä osallisista istui paraikaa baaritiskillä ja hyvästeli adoptioveljensä joka lähti ystävänsä Dean Thomasin ja Lee Jordanin kanssa jatkamaan juhlia muualle. Adara hymyili Seamusin loittonevalle selälle ja kuuli korkean vihellyksen eräästä baarin nurkasta. Hän kääntyi ja näki jo kaljuuntuneen, harmaantuneen vanhan Aberforthin ja monia muita velhoja ja noitia nostamassa juuri maljoja.
”ADARA MUSTALLE!” Aberforth huudahti. Adara hymyili ja nosti lasiansa heille. Hän ei edes muistanut monettako kertaa hän nimensä kuuli sinä iltana musiikin seasta.
Seamusin lähdettyä hän istui nyt yksin. Harry vietti aikaansa raskaana olevan Ginnyn kanssa ja Hermione ja Ron olivat häämatkalla ja Weasleyn perheestä muut olivat omissa piireissään. Adara oli kaveriporukastaan nyt ainoa joka oli yksin. Adara hörppäsi loppuun juomansa ja mietti mitä hän tekisi. Lähtisikö hän vain kotiin? Vaikka oli juhlaviikko?
Adara huokaisi ja tilasi toisen lasillisen. Ehkä hän liittyisi erääseen pöytäseurueeseen johon kuuluivat Lavender Brown, hänen miehensä sekä Annie ja hänen pikkuveljensä. Annie oli nostanut Adaralle aiemmin maljan ja kiittänyt tätä jo tuhannen kerran hänen henkensä pelastamisesta. Annie ei ollut enää se pieni arka puuskupuh, vaan vahva ja temperamenttinen nainen. Aika teki niin paljon. Samassa Adara tunsi pienen sormen kosketuksen olkapäällään ja pienen yskähdyksen, joka selvästi pyysi huomiota. Adara kääntyi yskähdyksen suuntaan eikä ollut ensin uskoa silmiään.
”Draco?”
”Adara.” Adara laski juuri nostamansa lasin pöydälle ja halasi toverillisesti miestä.
”Merlin, en yhtään osannut odottaa tällaista yllätystä!”
”Usko pois, en minäkään”, Draco sanoi ja hymyili. ”Saanko istuutua seuraksi?”
”Tietysti”, Adara sanoi ja siirsi takkinsa pois viereiseltä tuolilta. Draco istuutui ja tilasi juoman.
”Oletko ollut täällä koko illan yksin?” hän kysyi.
”Ehen. Täällä olivat vielä hetki sitten Seamus, Dean Thomas, Neville Longbottom, Lee Jordan, Susan Bones ja Padma Patil. Taisin nähdä Pansy Parkinsoninkin tuolla suunnassa”, Adara sanoi ja osoitti jonnekin baarin perälle. Draco ei kääntynyt katsomaan vaan näytti pikemminkin siltä, ettei mikään muu voisi olla yhtä hirveää kuin nähdä Pansy siellä.
”Entäs itse, aioitko olla täällä yksin?” Adara kysyi.
”Ajattelin vain poiketa ottamaan lasillisen. On sentään juhlaviikon toinen päivä.”
”Tänään on hiukan vähemmän eloa kuin eilen. Näitkö millainen ihmistulva Tylyahossa oli eilen sen ilotulituksen takia?”
”Joo, olin siellä. Ehkä ihmiset ovat tänään niin krapulassa, etteivät selvinneet tänään juhlimaan.” Adara nauroi.
”Voi olla.”
Syntyi hetken hiljaisuus kun Adara keskittyi kuuntelemaan laulua joka oli alkanut soida.
”Kuinka nostalginen tunne. Kuulin tämän laulun viimeksi Fleur Dleacourin ja Bill Weasleyn häissä”, Adara sanoi. Draco hymyili.
”Pidän enemmän siitä uudesta versiosta.”
”Niin minäkin, mutta vain tämä versio herättää ne muistot”, Adara sanoi ja hörppäsi juomaansa.
”Minulla olisi tarjoutunut vuoden sopimus erään jästien levy-yhtiön kanssa. Olisin siis – näin sinulle helposti sanottuna – saanut julkaistua oman levyn.”
”Oho”, Draco sanoi hiukan yllättyneenä. ”Etkö sinä haaveillut sauvan tekijän urasta?”
”Mjoo… Mutta mieli veti enemmän huispaukseen ja lauluun.”
”Niin kuulin, pelaat Oliver Woodin kanssa Rapakon palloseurassa.”
”Joo, mutta Oliver sai kutsun maajoukkueeseen. Hän lopettaa Rapakoissa tänä vuonna”, Adara sanoi ja Draco joi lasistaan tilkan.
”Sinä jäät siis Rapakoihin? Kuulin että voitit Britannian paras jahtaaja-palkinnon.”
”Niin voitinkin, mutta pääsen maajoukkueeseen vasta ensi vuoden lopulla kun Nirem palaa Irlannin joukkueeseen.”
”Ai… Pääset sitten samaan joukkueeseen Potterin ja Woodin kanssa. Tulee varmaankin hyvähenkinen joukkue.”
”Sanos muuta, Niremin tultua Irlannista Britanniaan, joukkue on ollut aika hajalla, vaikka Harry onkin tehnyt kaikkensa.” Draco nyökkäsi ja joi lasinsa puolilleen.
”Mitä sinä muuten teet nykyisin?” Adara kysyi.
”Olen taikaministeriössä. Avustan taikalainvartijaosastolla ja saan luultavasti siirron Salaperäisyyksien osastolle.” Adara nyökkäsi.
”Palkankorotus siis tiedossa?”
”Tietty”, Draco virnisti.
”Mitenkäs… Jos saan kysyä -?” Draco aloitti ja Adara katsoi tätä kysyvästi.
”Kysy pois vain”, Adara sanoi.
”Miten sinulla ja Georgella?” Draco kysyi. Adara laski lasinsa pöytään vaisusti ja vilkaisi hetkeksi muualle.
”Ai, noin huonosti…” Draco sanoi. ”Ei ole pakko kertoa enempää.”
”Älä höpise. Luuletko että viidessä vuodessa unohdin kuinka luotettava sinä olet?” Adara kysyi ja virnisti. Draco näytti iloisesti yllättyneeltä tästä kommentista.
”Minä ja George erottiin kaksi vuotta sitten. Ihan sovussa, mutta… En ole kuullut Georgesta sen jälkeen. Hän vain… muuttui.”
”Synkemmäksi?” Draco kysyi. Adara pudisti päätään.
”Muutenkin. En saanut häneen enää kontaktia kunnolla.” Draco hymyili, mutta surullisesti. Adara puuskahti.
”Ei mietitä näin masentavia nyt! Kerropas itse, mitä sinun rakkauselämääsi?” Draco puuskahti vuorostaan.
”Ei mitään mainitsemisen arvoista.”
”Ai. Sepä hassua, Tylypahkassa moni olisi luovuttanut oikean kätensä saadakseen sinut hymyilemään.” Draco naurahti.
”Ironista, sillä minähän jahtasin vain sinua enkä nähnyt ympärilleni.”
”Niin”, Adara hymyili.
”Tuli muuten mieleeni – jos sinä ja George erositte, niin pitääkö huhut sinusta ja Oliver Woodista -?” Draco aloitti, Adara nyökkäsi.
”Olimme yhdessä hetken, mutta Oliver ei halunnut edetä suhteessa pidemmälle… Ilmeisesti hänen elämäänsä mahtuu vain huispaus”, Adara totesi. ”Mitä perheellesi kuuluu?” Draco kohautti olkiaan.
”Isä suoritti viimeisetkin työt Tylypahkan ja ministeriön hyväksi – siis ne jotka hänen täytyi suorittaa Azkabanin sijaan – ja äiti tuo kotiini ties keitä veeloja ja muita naisia minua ajatellen. Rasittavaa oikeastaan.”
”No miksi rakkauselämäsi ei sitten suju? Jos naisetkin tulevat oikein näytille?”
”Siksi koska ne naiset ovat ihan samanlaisia kuin
äiti. Kuka kestää samanlaista ihmistä joka on kasvattanut sinut? Siinähän tulee melkein sellainen olo kuin seurustelisit oman äitisi kanssa.” Adara nauroi.
Oli taas hetken hiljaista, kun laulu vaihtui ja Adara kuunteli uteliaana mikä seuraava olisi.
Kun ensimmäiset nuotit lennähtivät ilmoille, Draco naurahti.
”Tämä jos mikä on nostalgista.”
”Totta… Mehän laulettiin tätä Tylypahkassa niissä juhlissa”, Adara sanoi ja kuunteli laulun sanoja. Draco laski juomansa ja ojensi kätensä.
”Saanko tämän tanssin?” Adara katsoi Dracon kättä epäröiden.
”No jaa, mikä ettei”, hän kuitenkin totesi ja he valtasivat itselleen tilaa tanssivien ihmisten keskellä. Draco otti Adaran käsiensä suojaan ja tuntui kuin kaikki baarissa olijat olisivat kadonneet. Häly laski ja vain musiikki kuului heidän korviinsa.
Dracon siniharmaa katse syventyi Adaran tummien silmien sopukoihin ja katseet kohtasivat hitaasti, arastellen, kuin peläten että jompikumpi polttaisi pian näppinsä tässä pelissä. Pelissä jota he olivat kyllä pelanneet ennenkin. Draco katsoi epäröiden, arasti Adaran huulia ja kuin lupaa kysyen siirsi kasvojaan lähemmäs Adaran omia.
”Draco, me ollaan oltu jo tällä polulla”, Adara sanoi ja veti kasvojaan kauemmas Dracon läheltä.
”Tiedän”, Draco sanoi hiukan olkiaan kohauttaen. ”Mutta ehkä nyt, se polku onkin oikea.”
Adara katsoi Dracoa jälleen silmiin ja tiesi, ettei mies epäröinyt. Tällä kertaa hän oli varma että he saisivat kaiken toimimaan. Ei ollut sotaa, kaaosta, vain he. Ei ollut tuomitsevia katseita ja ihmisiä. Kaikki kouluaikaiset kiistelyt ja viha oli ohi. Oli vain he.
“Okei”, Adara kuiskasi ja Draco painoi otsansa vasten Adaran otsaa ja molemmat sulkivat silmänsä, keskittyäkseen vain tuntemaan. Pelkät nenät kohtasivat ensin toisensa, kunnes kauniimpi kallisti päätään vasemmalle mitään epäröimättä. Platinan vaaleita hiussuortuvia eksyi tummanruskeille ja kahdet kuin samaa paria olevat huulet hipaisivat toisiaan, kaipasivat läheisyyttä ja koskettivat uudestaan, rohkeammin, mutta silti arastellen. Niin monta haavaa oli syntynyt niinä sodan öinä, mutta kun Draco pyyhkäisi hiuksia Adaran korvan taa ja painoi huulensa naisen otsalle, Adara tiesi, etteivät ne haavat repeäisi enää. Ei enää ikinä.
