Luku 156. Suurien surujen ja tekojen Severus
Kun Adara avasi silmänsä, hän seisoi lähes autiolla leikkikentällä. Yksi suuri savupiippu rikkoi taivaanrantaa. Kaksi tyttöä oli keinumassa ja laiha mustahiuksinen poika katseli heitä pusikon takaa. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaatteet eivät lainkaan sopineet yhteen: liian lyhyet farkut, rosoinen liian suuri takki joka saattoi olla aikuisen miehen omaisuutta, sekä t-paita.
Adara asteli lähemmäs poikaa. Kalkaros näytti yhdeksän tai kymmenvuotiaalta, kalpealta, pieneltä ja narumaiselta.
”Lily älä tee sitä!” huusi hiukan vanhempi lapsista. Mutta toinen oli jo päästänyt irti keinusta ja lensi hitaasti ilmassa, laskeutuen nätisti alas.
”Äiti kielsi!” tyttö jatkoi ja lopetti keinumisensa jarruttamalla jaloillaan. ”Äiti sanoi ettet saa, Lily!”
”Mutta olen kunnossa”, Lily sanoi hihittäen ja Adaran ei tarvinnut arvata kenelle tämä tyttö oli perinyt vihreät silmänsä.
”Petunia, katso tätä, katso mitä osaan”, Lily sanoi ja nappasi Kalkaroksen ja hänen välissä olevasta kukkapuskasta kukan, asteli lähemmäs Petuniaa ja avasi kämmenensä. Kukka sulki ja avasi terälehtiään itsekseen.
”Lopeta!” Petunia huusi.
”Ei se satuta sinua”, Lily sanoi, mutta heitti kukan pois.
”Se ei ole oikein. Miten sinä teet tuon?” Petunia kysyi.
”Se on päivänselvää, vai mitä?” Kalkaros sanoi tullen puskan takaa esiin ja katui sitä ilmeestä päätellen heti. Hänen posket punehtuivat Lilyn ilmeen nähdessään.
”Mikä on päivänselvää?” Lily kysyi.
”Tiedän mikä sinä olet”, Kalkaros sanoi. ”Sinä olet… noita.”
”Tuo ei ole kovin kivasti sanottu!” Petunia huudahti ja meni siskonsa luo kuin merkiksi, että he lähtevät.
”Älä!” Kalkaros sanoi, kasvot vielä punaisempana ja asteli nyt lähemmäs heitä.
”Sinä olet… Sinä olet noita. Olen katsellut sinua jo hetken, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Minun äitinikin on, ja minä olen velho.”
Petunia nauroi hänelle kylmästi. ”Velho! Minä tiedän kuka sinä olet. Sinä olet Kalkaroksen poika! Joka asuu joen vieressä Kehrääjänkujalla. Miksi olet vakoillut meitä?”
”En ole vakoillut. Enkä vakoilisi varsinkaan sinua. Sinä olet jästi.”
Vaikka Petunia ei silloin tiennytkään mikä jästi on, hän ymmärsi äänensävyn.
”Lily, mennään!” hän sanoi. Lily totteli, katsoen Kalkarosta lähtiessään.
Muisto vaihtui. Adara oli joen varrella, nurmikolla puun varjossa. Siellä olivat myös Lily ja Kalkaros, jalat ristissä istuen, katsoen toisiaan.
”- ja ministeriö voi rangaista sinua jos teet taikoja koulun ulkopuolella”, Kalkaros sanoi.
”Mutta minä olen tehnyt!” Lily hätääntyi.
”Ei hätää, meillä ei ole sauvoja vielä. He eivät rankaise kun olet lapsi ja et voi sille mitään, mutta kun olemme yksitoistavuotiaita, sitten pitää olla varovainen.”
Oli hetken hiljaisuus, Lily nosti maasta pienen oksan ja pyöritteli sitä.
”Se on oikea, eikö olekin? Se ei ole vitsi? Petunia sanoi, ettei Tylypahkaa ole, sanoi että sinä valehtelet. Se on oikea, eikö olekin?”
”Se on oikea meille, ei hänelle. Me kaksi saamme kirjeet.”
”Ihanko totta?” Lily kuiskasi.
”Varmasti”, Kalkaros sanoi itsevarmana.
”Tuleeko se oikeasti pöllöllä?”
”Yleensä, mutta olet jästiperheestä, joten koulusta tullaan kai selittämään vanhemmillesi.”
”Onko sillä eroa, että on jästiperheestä?” Kalkaros epäröi hetken.
”Ei”, hän vastasi. ”Ei mitään eroa.”
”Hyvä”, Lily sanoi helpottuneena.
”Sinussa on paljon taikuutta. Näin sen. Aina kun katsoin sinua…”
Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Kalkaros tuijotti Lilyä ajatuksiinsa vaipuneena.
”Miten kotonasi menee?” Lily kysyi.
”Hyvin.”
”Vanhempasi eivät riitele enää?”
”Riitelevät, muttei kestä kauaa niin olen pois”, Kalkaros mutisi ja repi puun lehteä palasiksi.
”Eikö isäsi pidä taikuudesta?”
”Hän ei pidä mistään, paljoa”, Kalkaros vastasi välinpitämättömänä.
”Severus?” Kalkaros hymyili Lilyn sanottua hänen nimensä.
”Niin?”
”Kerro ankeuttajista.”
”Miksi niistä?”
”Jos käytän taikuutta koulun ulko-”
”Ei sinua luovuteta ankeuttajille siitä! Ankeuttajat ovat niille jotka tekevät todella pahaa. Ne vahtivat velhovankilaa, Azkabania. Sinä et joudu sinne, olet liian –”
Kalkaros muuttui punaiseksi taas. Adaran katse heistä heltyi kun hän kuuli oksien rahinaa takaansa.
”Petunia!” Lily huudahti, mutta Kalkaros nousi heti jaloilleen.
”Kukas nyt on vakooja? Mitä haluat?” hän kysyi. Petunia ei tiennyt mitä sanoa, mutta lopulta keksi jotakin loukkaavaa: ”Mikä tuo paitasi oikein on? Äitisi pusero, vai?”
Kuului pieni kräts kun oksa Petunian yllä putosi Petunian olkapäälle ja Petunia kaatui taaksepäin ja alkoi itkeä.
”Petunia!” Lily huudahti, mutta tämä juoksi pois.
Lily katsoi Kalkarosta.
”Teitkö sinä tuon?”
”En”, Kalkaros sanoi näyttäen hiukan pelokkaalta.
”Teit! Sinä teit sen! Satutit häntä!” Lily huusi ja lähti pois, Kalkaroksen näytettyä hölmistyneeltä ja surkealta...
Muisto vaihtui taas, Kalkaros oli noin kymmenen vanha, ja ilmeisestikin kotonaan, kuunnellen kuinka hänen vanhempansa huusivat.
”MIKSI ET KERTONUT?!” kuului miespuolisen henkilön ääni.
”M-minä pelkäsin! Sinä itse et halunnut edes yhtä lasta!” nainen huusi.
”Olisit silti voinut kertoa, ettei se toinen ollutkaan keskenmeno! Miten kehtasit?! Adoptoida meidän tytär pois ja väittää minulle että se oli keskenmeno!!”
”Mutta sinä et halunnut sitä lasta, miten sellainen lapsi voisi elää? Poikammekaan hädin tuskin... ennemmin halusit pojan.. sen voimalla edes hän...” nainen sanoi heikosti. Syntyi hetken hiljaisuus ja oven paiskaus kiinni, äidin nyyhkytystä. Kalkaros kurkisti huoneensa ovesta ja näki äitinsä polvillaan lattialla. Hänen äitinsä käänsi päänsä Kalkarokseen päin.
”Kultaseni, olitkin kotona”, hän sanoi ääni väristen ja pyyhki kasvojaan. Nainen oli kaunis. Kalpea, mutta kaunis. Hänen silmistään hohti surumielisyys ja hänen punaiset huulensa tärisivät yrittäessään pysyä hymyssä.
”Onko minulla sisko?” Kalkaros kysyi heti. Hänen äitinsä vaikeni hetkeksi ja nyökkäsi hiljaa.
”Hän.. hän menee myös Tylypahkaan. Sinä tapaat hänet vielä, varmasti...” hän kuiskasi.
Muisto vaihtui siihen kun Lily ja Kalkaros lähtivät Tylypahkaan, Petunian haukuttua heitä friikeiksi ja Lilyn paljastettua, että Petunia oli lähettänyt kirjeen Dumbledorelle ja anellut tätä ottamaan hänetkin Tylypahkaan. Muisto vaihtui junamatkaan, ja Adara katsoi kun hänen isänsä asteli samaan junaosastoon Lilyn ja Kalkaroksen kanssa.
Sirius oli Jamesin kanssa, Lilyn ja Kalkaroksen istuessa toisella puolella, jutellen keskenään.
”Kuka nyt Luihuiseen haluaisi? Minä lähtisin saman tien kotiin”, James sanoi Siriukselle.
”Minun koko perheeni on Luihuisessa”, Sirius sanoi.
”Helkkari, ja minä luulin että olet ihan okei!” James sanoi. Sirius virnisti.
”Ehkä rikon perinteen. Mihin sinä haluaisit?”
”Rohkelikkoon, kuten isäni”, James sanoi. Kalkaros tuhahti hiljaa.
”Onko ongelmia asian suhteen?” James kysyi.
”Ei, jos olet ennemmin lihaskimppu kuin älykäs –”
”Minne itse haluat, kun et ole kumpaakaan?” Sirius kysyi, James nauroi. Lily katsoi heitä hiukan inhoten.
”Mennään, Severus. Etsitään toinen osasto.”
”Uuuuuu...” James ja Sirius sanoivat ja James yritti kampata Kalkaroksen tämän seuratessa Lilyä.
”Nähdään, Ruikuli!”
Muisto vaihtui taas...
Oli tupiin lajittelu, Lily oli juuri istuutunut Rohkelikkojen pöytään, Kalkaros näytti harmistuneelta ja surulliselta.
”Bones, Viola!” McGarmiwa huudahti. Kalkaros käänsi päätään kalpeaposkiseen, tummasilmäiseen tyttöön päin. Jos Adara ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi luullut tyttöä itsekseen. Hän tuijotti äitiään suu hiukan raolleen aueten ja silmät hiukan vetistäen.
Kalkaroksen kasvoilta taas kuvastui hämmennys, samalla jonkinlainen ihastus ja kummastuneisuus. Adara mietti oliko tämä se hetki kun Kalkaros oli rakastunut Violaan.
”Rohkelikko!” hattu huudahti ja Kalkaros näytti järkyttyneeltä ja pettyneeltä. Muisto hälveni ja tuli taas uusi...
”Hei! Saanko istua tähän?” tyttö, Viola, kysyi Kalkarokselta joka oli juuri istuutunut pulpettinsa ääreen.
Kalkaros mutisi jotakin myöntymisen merkkejä ja hänen kasvoistaan näki, että hänen mieltään vaivasi jokin.
”Oletko sinä lukenut tätä loitsukirjaa enne tänne tuloa? Minä luin ensimmäiset kaksikymmentä sivua, koska minua jännitti niin paljon!” Viola sanoi innoissaan. Kalkaros hymyili ja kertoi miten oli lukenut enemmänkin taikajuomia. Muisto vaihtui taas ja Kalkaros seisoi nyt Lilyn kanssa käytävällä.
”Luulin että meidän piti olla ystävät”, Kalkaros sanoi. ”Parhaat ystävät?”
”Niin me ollaankin, Sev, minä vain en pidä joistain tyypeistä joiden kanssa sinä liikut! Anteeksi nyt, mutta minä inhoan Averya ja Mulciberia! Mulciber! Mitä sinä hänessä näet? Hän on ällöttävä! Tiedätkö mitä hän yritti yhtenä päivänä tehdä Mary Wilkinsonille?” Lily kysyi.
”Pikku juttu”, Kalkaros sanoi. ”Pelkkä vitsi, siinä kaikki –”
”Se oli pimeän taikuutta, ja se on sinusta vitsi –”
”Entä ne jutut mitä Potter ja sen kaverit tekee?” Kalkaros tiuskaisi.
”Mitä tekemistä Potterilla tässä on?” Lily kysyi.
”Ne livahtelevat öisin ulos. Lupinisssa on jotain outoa. Mihin hän katoaa vähän väliä?”
”Hän on sairas”, Lily sanoi. ”Kuulemma sairaana –”
”Sairas joka täyden kuun aikaan?” Kalkaros kysyi.
”Minä tiedän tuon teorian”, Lily sanoi kylmästi. ”Mikä päähänpinttymä sinulla heistä on? Mitä se sinulle kuuluu mitä he tekevät öisin?”
”Yritän vain osoittaa sinulle, etteivät he ole niin suurenmoisia kuin luulevat –”
”He eivät silti käytä pimeän taikoja”, Lily sanoi. ”Ja itse olet tosi kiittämätön. Minä kuulin mitä tapahtui yhtenä iltana. Sinä hiivit siihen tunneliin tällipajun luona ja James Potter pelasti sinut siltä mikä siellä on –” Kalkaroksen kasvot vääntyivät irvistykseen ja hän puuskahti: ”Vai pelasti? Sinä luulet että hän oli joku sankari vai? Omansa ja ystäviensä nahat hän pelasti! Sinä et saa, minä en anna sinun –”
”Anna minun? Anna minun?” Lily tiuskahti vihaisena.
”En tarkoittanut – en vain halua että he pitävät sinua narrinaan – hän on ihastunut sinuun, James Potter nimittäin!” hän sanoi hiukan vastentahtoisesti. ”Eikä hän ole… kaikki vain luulevat… mahtava huispaussankari –” Kalkaros jatkoi inhoten ja katkerana.
”Tiedän kyllä että James on ylimielinen kusipää”, Lily sanoi. ”Ei sinun tarvitse sitä minulle todistaa, mutta Mulciberilla ja Averyllä on hiukan väärä käsitys huumorintajusta –”
Kalkaros tuskin kuuli mitään mitä Lily sanoi Mulciberistä ja Averysta, sillä hänen kasvoilleen raukesi helpottunut ilme kun Lily oli kutsunut Jamesia kusipääksi…
Muisto vaihtui taas, Kalkaros oli noin kuudentoista - seitsemäntoista ikäinen, hän istui puun alla jalat ristissä kuten lapsena Lilyn kanssa, mutta nyt hänen seurassaan oli Viola.
”Minä olen... mitä?” Viola kysyi järkyttyneenä, hiusten heiluessa hiljaa tuulessa.
”Se on totta, minä vannon. Kuulin ennen Tylypahkaani tuloa... Isä ja äiti riitelivät ja... ja isä oli vihainen siitä, että äiti oli adoptoinut toisen lapsista... sinut... pois”, Kalkaros sanoi hiukan änkyttäen, epävarmana. Adaran jalat pettivät hänen altaan järkytyksestä. Hän tärisi hetken ja tuijotti muistoa suu raollaan. Ei voinut olla… Eivät he voineet!
”Oletko nyt ihan varma? Ettet olisi lyönyt päätäsi?” Viola sanoi ja kokeili kämmenellä Kalkaroksen otsaa. ”Kuumetta sinulla ei ainakaan ole.”
”Usko nyt! Olen tosissani!” Kalkaros sanoi, mutta heidät keskeytettiin. Sirius seisoi puun takana.
”Musta, mitä sinä haluat?” Kalkaros kysyi, kuin toistaen menneisyyttä.
”Ei minulla sinulle, ruikuli, mitään asiaa ole...” Sirius sanoi ja vilkaisi Violaan.
”Sirius –” Viola sanoi hiukan varoittavaan sävyyn.
”Ihan miten vaan, odotan tuvan oleskeluhuoneessa...” Sirius sanoi ja lähti linnaa kohti.
”Ehkä hän käsitti meidät nyt väärin – kun kokeilin otsaasi ja –”
”Entäs sitten?” Kalkaros tuhahti.
”…Sirius pyysi minut ulos. Viikko sitten...” Viola sanoi ja punehtui kasvoiltaan.
”Et voi olla tosissasi”, Kalkaros sanoi ja tuhahti. ”Ehkä parempikin ettet olisi minulle sukua, minä en halua tuon langoksi.”
”Älä sano noin, minusta olisi... hienoa, jos me tosiaan ollaan –”
”Me ollaan! Minä tiedän sen, vanhempani sanoivat!” Kalkaros sanoi jo hiukan ärtyneenä.
”Minä... minä kysyn vanhemmiltani”, Viola lupasi. ”Äläkä ole vihainen Siriuksen takia, ei hän oikeasti ole niin –”
”Itserakas ääliö?” Kalkaros päästi suustaan. Viola katsoi häntä hiukan surullisesti hymyillen, sitten hän halasi Kalkarosta ja sanoi: ”En minä sinua pakota pitämään Siriuksesta...”
Viola irtautui ja nousi ylös lähteäkseen, Kalkaros tarttui häntä kädestä.
”Kysy vanhemmiltasi, jos me oikeasti ollaan... kaksoset, niin meidän pitäisi saada tietää.”
Viola nyökkäsi ja lähti. Kalkaros jäi yksin puun alle, ajatukset hänen päässään selvästi sekaisin…
Adara oli aivan yhtä sekaisin. Ellei enemmänkin. Mistä Kalkaros sai tietää, mistä hän sai edes sellaisen idean että juuri Viola olisi hänen siskonsa. Oliko Kalkaros erehtynyt? Muisto hälveni ja vaihtui toiseen.
”Se on totta, me oikeasti ollaan...” Viola sanoi itkien. He olivat Tylyahon reunalla metsässä. Oli syksy ja puut pudottelivat lehtiään.
”Miksi sinä itket?” Kalkaros kysyi.
”Ne valehtelijat!! Eivät koskaan... kertoneet”, Viola hikkasi, Kalkaros kietoi kätensä hyvin empien ja arasti hänen ympärilleen ja kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Sirius yllätti heidät taas.
”Mitä nyt, Viola? Miksi sinä -? Sinä, ruikuli! Sinäkö sait hänet itkemään?!” Sirius karjui. Viola pyyhki kauhuissaan kyyneleitä irtautuessaan Kalkaroksesta.
”Mitä jos vain häivyt, Musta?” Kalkaros sanoi. Sirius katsoi Violaan.
”Tulin vain hakemaan hänet. Tule, Viola”, Sirius sanoi ja ojensi kättään. Viola oli tarttumassa siihen, mutta sitten hän perääntyi.
”M-minulla on Severuksen kanssa vielä –”
”Selvä, jos hänen seuransa kelpaa paremmin”, Sirius sanoi vihaisesti ja lähti. Viola itki enemmän ja muisto vaihtui taas.
”Olen pahoillani.”
”Ei kiinnosta.”
”Olen pahoillani!”
”Pää kiinni.”
Lily ja Kalkaros seisoivat rohkelikkotornin ovella keskellä yötä.
”Tulin tänne vain koska Mary sanoi että uhkasit nukkua täällä.”
”Niin uhkasinkin. Ja olisin nukkunut. En tarkoittanut sanoa sinua kuraveriseksi, se vain –”
”Jotenkin lipsahti?” Lily kysyi vihaisesti. ”Myöhäistä selitellä. Minä olen selitellyt sinun puolestasi vuosikausia. Kukaan ystävistäni ei käsitä miksi minä tai Viola puhumme sinulle – ja nyt mietin sitä itsekin!”
Kalkaros vaikeni.
”En jaksa enää teeskennellä. Sinä olet valinnut oman tiesi, minä olen valinnut omani.”
”Ei – kuuntele, en tarkoittanut –”
”- sanoa minua kuraveriseksi, vai? Mutta sinä sanot kuraveriseksi kaikkia, joilla on sama syntyperä kuin minulla, Severus. Miksi minä olisin poikkeus?”
Kalkaros pinnisteli, oli sanomaisillaan jotain, mutta Lily katsoi häntä halveksuvasti ja katosi oviaukosta sisään, sulkien muotokuvan perässään…
”Ehkä meidän... ei pitäisi nähdä enää niin paljoa. Sirius epäilee koko ajan jotain että me –”
”Hittoako sinä välität Siriuksesta?”
”Välitän, paljonkin”, Viola sanoi. Kalkaros tuijotti häntä hiukan inhoten.
”Selvä, miten vain haluat.”
”En minä kokonaan halua pistää ystävyyttämme poikki! Mehän ollaan sisarukset!”
”Jos et osaa päättää kenen kanssa olla niin selvä, pysyn poissa arvon kyyhkyläisten tieltä...!” Kalkaros sanoi ja lähti.
”Severus!” kuului vielä itkuinen huuto ja muisto hälveni.
Kalkaros oli nyt aikuinen, hän vaelsi pitkin Viistokujaa kuolonsyöjätovereidensa kanssa, naamiot kasvoilla ja kiroten auroreita ympärillään. Lopulta kuolonsyöjät hajaantuivat. Kalkaros juoksi syrjäiselle sivukujalle, jossa sijaitsi vain pari roskista. Hän riisui naamionsa ja pyyhki hien kasvoiltaan.
”Severus?” kuului hento naisen ääni. Violakin oli luonnollisesti kasvanut, hänen vatsansa pullotti ja raskaana ollessaankin hän oli kuvankaunis. Hänen hiuksensa olivat yhdellä palmikolla ja hän kantoi paria ostoskassia kädessään. Severus näytti hätääntyneeltä nähtyään Violan.
”Et kai.. sinä ole?” Viola sanoi. Kalkaros hengitti raskaasti ja vilkaisi sinne mistä oli tullut.
”Täällä ei ole turvallista, mene sinne mistä tulitkin, pysy poissa aukiolta”, Kalkaros sanoi.
”Minä tiesin! Sinä tosiaan –”
”Shh! Mene!” Kalkaros huusi. Violan poskille valuivat kyyneleet, mutta hän kääntyi ja lähti sinne mistä oli tullut, tekemättä Kalkarokselle mitään.
”Onko lapsi Sirius Mustan?” Kalkaros huikkasi perään. Viola pysähtyi hetkeksi.
”On...”
”Minä lupaan sinulle”, Kalkaros sanoi. Viola kääntyi häneen päin.
”Lupaan etten satuta teitä, en ikinä. Suojelen teitä aina - minä vannon, etten...” Kalkaros kakoi. Viola kääntyi poistuakseen, mutta kääntyi vielä katsomaan veljeään. Hän laski ostoskassinsa kadulle ja asteli Kalkaroksen luo. Kyyneleet kiilsivät naisen poskilla, ja kasvojen ilme kertoi syvästi, että hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt Kalkaroksen syitä, hän tiesi vain seuraukset.
Viola painoi kätensä veljensä pään molemmille puolille ja hipaisi huulillaan tämän otsaa. Kalkaros katsoi häntä ihmetellen. Miksi, kaiken tämän jälkeenkin…?
Viola ei hymyillyt, mutta hänen huulensa kokivat pienen nykäyksen, joka tämän ilmeeseen yhdistettynä muodostivat naisen ajatukset sanoiksi. Olen pahoillani, että tässä kävi näin.
Hän kääntyi, nosti ostoksensa ja riensi pois, Kalkaroksen jäädessä yksin kujalle, painaen kasvot käsiinsä.
Kalkaros seisoi avoimen niityn reunalla ja katsoi ontolla katseella kohti leikattua nurmea, johon oli pystytetty valkoisia katoksia jotka oli koristeltu kukin ja seppelein. Adara erotti juuri ja juuri Violan (jonka vatsa oli jo valtava) ja Siriuksen kukkulan päällä katoksen alla juhlimassa kihlautumista ja tulevaa lasta. Kalkaros käänsi selkänsä ja lähti…
Seuraavassa muistossa Kalkaros seisoi itse kukkulan päällä ja katsoi sieltä muutaman sadan metrin päässä sijaitseville kortteleille jotka olivat mäen alapäässä, hän piteli kädessään hopeista pakettia, jossa oli valkoinen koristenauha. Kalkaros asteli sinne hitain askelin, etsi talon jonka portin kyltissä luki hopeisin kirjaimin Bones ja avasi sitten hitaasti narisevan portin. Hän asteli talon ovelle ja kurkisti ikkunasta sisään. Adara tunnisti talon ja juhlat: ne olivat samat kuin valokuvassa jonka hän sai Siriukselta. Ne olivat Adaran juhlat. Kalkaros katsoi siskoaan joka säteili vauva sylissään, mutta kääntyi yhtäkkiä katsomaan kohti ikkunaa. Kalkaros vetäytyi nopeasti pois ja laski paketin oven juurelle ja kaikkoontui hiljaa poksahtaen vain parinkymmenen metrin päähän, kun samassa Viola avasi oven ja katsoi ympärilleen kummastuneena. Kalkaros katsoi häntä tiiviisti, kun tämä avasi jaloistaan löytyneen paketin, jossa oli hopeinen hiuskiinnike, joka oli perhosen muotoinen. Perhosen silmät olivat safiiria ja siivessä luki 1.8.1979 Adara
Ja muisto vaihtui jälleen…
”Älä tapa minua!”
”Sitä en aikonutkaan.”
Dumbledore asteli polvilleen langenneen Kalkaroksen luo, sauva osoitettuna silti häneen.
”Minä tulin varoittamaan – ei – esittämään pyynnön. Minä pyydän –”
”Millaisen pyynnön kuolonsyöjä voi esittää minulle?”
”Se – se ennustus… Punurmio –”
”Ah, aivan… Kuinka paljon kerroit Voldemortille?”
”Kaiken – kaiken minkä kuulin! Ja hän luulee että se koskee Lily Evansia!” Kalkaros sanoi hätääntyneenä, kuin kituva eläin.
”Ei ennustuksessa puhuttu naisesta.”
”Sinä tiedät kyllä mitä tarkoitan! Hän uskoo että se tarkoittaa Lilyn poikaa! Hän – hän aikoo tappaa kaikki –”
”Jos Lily on sinulle noin tärkeä, kyllä kai lordi Voldemort voisi säästää hänet? Etkö voisi pyytää armoa äidille hyvitykseksi lapsesta?”
”Olen – olen pyytänyt –”
”Sinä iljetät minua”, Dumbledore sanoi niin kylmästi ja julmasti, että Adara ei ollut taatusti koskaan kuullut rehtorinsa puhuneen niin.
”Sinä et siis välitä, vaikka hänen miehensä ja poikansa kuolevat? He saavat kuolla, kunhan sinä saat tahtomasi?” Kalkaros ei vastannut vaan tyytyi tuijottamaan Dumbledorea.
”Piilota heidät kaikki sitten. Hoida hänet - heidät – turvaan. Minä pyydän.”
”Entä mitä annat minulle korvaukseksi, Severus?”
”Korvaukseksi? Mitä tahansa”, Severus vannoi.
”Olen enemmän kuin iloinen saadessani ilmoittaa, että Severus Kalkaros on suostunut liittymään meihin, ja vakoilemaan oman henkensä uhalla Voldemortin liikkeitä meille”, Dumbledore sanoi pitkän pöydän ääressä vanhassa harmaassa huoneessa. Kaikki pöydän luona istuvat kiltalaiset, kuten Longbottomit, Vauhkomieli, Kingsley, Lupin, James, Lily, Peter, Violan vanhemmat, Amelia Bones, Aberforth, Sirius ja Viola katsoivat kaikki nyt Kalkarosta joka katseli vaivaantuneena pöydän pintaa.
”Minä olen käynyt monen tunnin keskustelun Severuksen kanssa ja minä takaan että hän on yksi meistä, joten yritetään toivottaa hänet tervetulleeksi, vai mitä?” Dumbledore sanoi ja hänen katseensa viipyi pitkään Jamesissa ja Siriuksessa jotka näyttivät happamilta kummatkin. Kalkaroksen silmät välttivät katsomasta Lilyyn koko tapaamisen aikana. Viola taas katseli Kalkarosta lähes koko ajan ja hänen silmänsä kiilsivät onnen kyynelistä.
Lopulta kun kokous oli ohi ja ihmiset alkoivat nousta ylös, Kalkaros uskaltautui luomaan katseen Lilyyn Jamesin selän takana. Sitten hän katsoi Violaan joka käveli ripein askelin ulos huoneesta, kun Sirius jäi juttelemaan Jamesille ja Lilylle.
Kalkaros näki tilaisuutensa tulleen ja hän käveli samalle ovelle josta Viola oli juuri poistunut. Hän näki naisen kävelevän yläkertaan vieviin portaisiin ja yhteen tyhjistä huoneista. Kalkaros seurasi perässä kohti ovea jonka Viola oli jättänyt auki.
”Hei”, Viola kuiskasi selkä Kalkarokseen päin. Kalkaros kuuli itkun hänen äänessään.
”Hei”, hän vastasi ja asteli peremmäs huoneeseen ja sulki oven hitaasti perässään.
Heti oven kolahdettua Viola heittäytyi Kalkaroksen syliin ja painoi kyyneleiset silmänsä kiinni.
”Mikä sai sinut muuttumaan?” hän kysyi ja Kalkaros painoi kätensä siskonsa selälle hellävaroin.
”Fakta, että vaikka kuinka yritän, joku minun rakkaistani tulee kärsimään, jollen itse osaa suojella heitä.”
Viola irtautui halauksesta ja katsoi itkien Kalkarosta.
”Kestipä sinun kauan tajuta se”, hän totesi ja hymyili. ”Mutta en ole vihainen”, hän lisäsi ja pyyhki kyyneleiden jättämää jälkeä Kalkaroksen takilla, sekä omia poskiaan.
”Pääasia että olet täällä nyt.”
”Missä tyttärenne on?” Kalkaros kysyi vilkuillen huoneeseen ympärilleen.
”Bathildan luona. Adaralla on oikea lista ihmisistä joilla hän vierailee tällaisina aikoina… Kiireinen lapsi. Mietin koska hän tapaisi setänsä, te ette ole edes ennen nähneet”, Viola sanoi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.
”Olen nähnyt hänet. Kerran”, Kalkaros sanoi. Viola hymyili ja katsoi lattiaan.
”Se siis olit sinä…”
”Mutta hänkin voisi nähdä minut. Sanotaan vaikka ensi viikolla?” Kalkaros kysyi. Viola hymyili ja katsoi häntä silmiin.
”Kiitos.”
Seuraavassa muistossa, Kalkaros oli samannäköinen kuin aiemmin. Hän istui kasvot käsissään Dumbledoren huoneessa, vapisten ja itkien.
”Lily... Minun syytäni, minä –” hän sammalsi hiljaa ja nyyhkytti. Dumbledore katsoi häntä myötämielisesti puolikuulasiensa takaa. Adaralla oli sellainen tunne, ettei Kalkaros koskaan päässyt luvatulle vierailulle.
Kalkaros oli selvästi humalassa, ja seinällä riippuvasta kalenterista päätellen oli jo viikko siitä kun Lily ja James Potter olivat kuolleet.
Eli niihin aikoihinhan –
Samassa Hagrid asteli huoneeseen kivipaaden takaa. Hänen silmänsä olivat punoittavat ja kostuneet.
”P-professori”, hän sanoi nyyhkyttäen katse Kalkaroksen jälkeen Dumbledoressa.
”Niin, Hagrid? Kerro uutisesi toki Severuksen kuullen, luotan häneen kyllä”, Dumbledore sanoi. Hagridin katse viipyi hetken selkänsä oikaisseessa Kalkaroksessa, jonka kasvoissa ei ollut enää häivääkään kyynelistä.
”Viola Musta on.. kuollut”, Hagrid sanoi ja alkoi nyyhkyttää kovaan ääneen. Dumbledore nousi tuolistaan seisomaan. Kalkaros nousi myös ja katsoi Hagridia järkyttyneenä. Hänen silmänsä olivat laajenneet apposen auki ja hänen suunsa aukesi hiukan raolleen.
”Onko se totta?!” hän huusi. Hagrid nyökytti nyyhkyttäen.
”Löyty Iskunkiertokujan läheltä... Avada Kedavralla murhattu... pimeän piirron alla.”
”Entä lapsi? Entä Adara?” Dumbledore kysyi lähestyen hiukan Hagridia.
”Kadonnu, ei jälkeekään”, Hagrid sanoi, Kalkaros tuijotti järkyttyneenä seinään.
”Selvä, ilmoita ministeriöön että tulen heti”, Dumbledore sanoi, Hagrid lähti. Kalkaros lyyhistyi polvilleen lattialle.
”Viola... Viola.. Ei, ei se ole totta... EI!” Kalkaros sanoi ja kyyneleet pääsivät taas hänen silmistään. Hän löi nyrkeillä lattiaan ja nyyhkytti.
”Ei.. ei... ” hän vaikeroi kuin tuskissa. Dumbledore laski kätensä hänen olkapäilleen.
”Severus, meidän täytyy löytää Adara. Tarvitsen taas palvelustasi, palaa kuolonsyöjien pariin ja kuuntele mitä he puhuvat. Älä kysele, se herättää huomiota”, Dumbledore sanoi. Kalkaros hengitti syvään ja nyökkäsi, kyynelten pudotessa leualtaan lattialle.
Seuraava muisto alkoi, Kalkaros näytti siltä, ettei ollut nukkunut muutamaan yöhön. Hän seisoi ministeriön yhdessä toimistossa Dumbledoren ja erään ministeriön työntekijän kanssa. He lukivat kaikki kirjeitä. Noin puolitoista vuotta vanha vauva makasi Dumbledoren ja Kalkaroksen välissä hiukan taaempana, pienessä lapsen sängyssä.
Pöydällä oli monta kuukautta vanha lehtileike, jossa luki:
Viola Mustan tytär löydetty! Työnantaja pelasti lapsen!
Eilisessä Päivän Profeetassa kerrottu surutarina saa onnellisen lopun: Viola Mustan tytär, Adara, on löytynyt. Lapsen toi ministeriöön Violan työnantaja Ollivanders joka pahoitteli hidasta toimintaansa.
”Olin shokissa.” Ollivanders kertoo huulet ja kädet vapisten toimittajille. ”Löysin Violan kuolleena kadulta pimeänpiirron alta ja lapsen turvassa kahden roskakorin välistä. Naisparka oli luultavasti piilottanut tyttärensä säästääkseen tämän kuolonsyöjiltä.” Mies kommentoi jo kyyneleet silmissä. ”Otin tytön mukaani kotiin, lukitsin kotini täysin turvalliseksi siltä varalta että minua seurattiin. Luin lehdistä eilen illalla että Viola on löydetty ja aurorit etsivät minua ja Adaraa joten uskaltauduin viimein ulos kodistani.”
Adaran kohtaloa ei ole vielä päätetty. Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore (Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto) on ilmoittanut ottavansa Adaran Tylypahkan oppilaaksi heti kun tämä täyttää yksitoista vuotta. Pöllöjä lentää parveittain ministeriöön tuoden kirjeitä joissa joku velhomaailman pariskunta tarjoutuu ottamaan Adaran huostaansa.
”Toivomme tietysti lapsen parasta ja yritämme päättää pian mitä teemme asialle. Lasta ei voi tietenkään luovuttaa isänsä huostaan mikäli hän ilmaantuu paikalle.” Ministeri Cornelius Toffee toteaa muistuttaen että Sirius Mustaa odottaa matka Azkabaniin. (Lisää sivulla 17)
Lehtileikkeen alla oli toinen josta pilkotti otsikko joka kertoi Sirius Mustan pidätyksestä.
Dumbledore selasi kirjeitä, joista suurin osa alkoi lauseilla, joissa luvattiin lapselle hyvä koti. He päättivät siitä, mihin Adara sijoitetaan.
”En ymmärrä, miksi minä olen täällä –”
”Sinä olet Violan viimeinen lähisukulainen nyt, kun Violan adoptiovanhemmatkin ovat kuolleet.”
”Miksei tätä voitu hoitaa jo aikaisemmin?” Kalkaros kysyi.
”Tällaisen selvittely kestää aina kuukausia. Emme me heti voi päättää minne me hänet sijoitamme. Violan vanhemmatkin olisivat voineet hoitaa häntä, jos olisivat olleet täysin järjissään järkytyksen jälkeen... Remus Lupinkaan ei ole kovin kykeneväinen hoitamaan lasta”, Dumbledore sanoi ehkä hiukan murheellisesti.
Lapsi heräsi ja alkoi pitää ensin pientä ääntä, toisten selaillessa nyt tarjouskirjeitä ja perhekuvia. Sitten lapsi alkoi itkeä, erikoisen hiljaa, ei lainkaan sellaista kovaäänistä huutoa kuin useimmilla lapsilla. Kuin lapsi olisi ollut heikko.
Ministeriön työntekijän täytyi poistua hetkeksi asioille. Lopulta Dumbledore huomasi lapsen itkevän.
”Severus, voisitko...?” hän sanoi. Kalkaros heräsi aatoksistaan ja nosti päätään lapseen päin. Hänen jokainen ruumiinosansa tuntui jäykistyneen silkasta pelosta. Siitä huolimatta hän kävi nostamassa lapsen syliinsä. Puolitoista vuotta vanhaksi, lapsi oli kovin pieni. Kalkaros oli hiukan avuttoman näköinen Adaraa pidellessään. Hän katsoi tätä silmiin ja selvästi ajatteli, miten samanlaiset silmät hänen vihaamallaan Siriuksella on. Hän ei kuitenkaan tuntunut piittaavaan vaan istuutui ja piteli lasta sylissään, tämän näpeltäessä Kalkaroksen takin nappia. Hetken Adara oli erottavinaan Kalkaroksen huulilta hymyn häivän, mutta kun hän katsoi tarkemmin, hän ei nähnyt mitään.
Muisto muuttui, paikka oli sama, mutta kaikilla oli eri vaatteet. Kirjekuoria ei lojunut enää pöydällä, vaan Kalkaros piteli yhtä ainoaa kirjettä kädessään. Kirjekuoren lähettäjän kulmassa luki ’Herra ja Rouva Finnigan.’
Dumbledore ja ministeriön työntekijä poistuivat lähettämään Finniganeille viestiä, Kalkaros ja Adara-lapsi jäivät kahden huoneeseen. Kalkaros nousi ylös ja katsoi nukkuvaa lasta hetken. Hänen silmänsä tuntuivat kostuvan hiukan.
Seuraavassa muistossa Kalkaros oli jo vanhempi. Hän istui opettajien ruokapöydässä ja lajitteluseremonia oli juuri meneillään.
”Adara Finnigan”, McGarmiwa huudahti ja pieni, laiha, hento tyttö asteli korokkeelle ja hänen katseensa kävi pikaisesti hänen opettajissaan, jopa Kalkaroksessa. Adara hymyili hermostuneesti itsekseen ja istuutui jakkaralle. Kalkaros tuijotti Adaraa ajatuksissaan ja Dumbledore loi katseensa häneen. Kalkaros vilkaisi takaisin ja nyökkäsi hyvin pienesti. Muisto vaihtui…
Kalkaros asteli juuri käytävää pitkin ja kurkisti eräästä raollaan olevasta ovesta sisään. Sisällä oli Adara, istumassa pulpetin äärellä Pimennon edessä. Hän kirjoitti paperille ”En saa uhmata opettajaa, enkä valehdella” ja hänen kätensä vuoti verta. Kalkaros kurtisti kulmiaan ja jatkoi matkaansa.
Muisto vaihtui, mutta he olivat siinä samassa käytävässä. Pimento seisoi työhuoneensa ovella ja ojensi Kalkarokselle ison pinon papereita.
”Tässä ovat nämä kaavakkeet jotka teidän täytyy täyttää – ei ei, älkää huolehtiko jälki-istunnostanne Mustan kanssa, minä hoidan sen, hyvää illan jatkoa!”
Kalkaros katsoi purren hampaitaan yhteen kun Pimento lähti kohti Kalkaroksen työhuonetta. Hän raahasi paperit Pimennon työhuoneeseen, otti sulkakynänsä ja mustetta ja täytti kaavakkeita kynä vain rapisten, järkyttävällä kiireellä.
Saatuaan paperit täytettyä, hän kasasi ne huolimattomasti ja käveli ripein askelin kohti omaa työhuonettaan. Hän tasoitti ovella hengitystään ja astui ovesta sisään.
”Mitäs tämä on? Enkö pyytänyt teitä täyttämään niitä kaavakkeita?” Pimento kysyi hämmästyneenä.
”Käskitte, ja täytin ne jo”, Kalkaros vastasi kolkosti ja laski Pimennon eteen pinon papereita.
”Voin hoitaa jälki-istunnon siis loppuun tästä hetkestä lähtien”, Kalkaros totesi Pimennon katsoessa vielä hölmistyneenä täydellisesti täytettyjä papereita.
”Aivan, aivan. Anna se sulkakynä tyttöseni”, Pimento sanoi imelästi ja kävi Kalkaroksen paperit kainalossa hakemassa sulkakynän Adaralta ja poistui saman tien, heittäen vielä vastenmielisen hymynsä heihin.
Kalkaros tuijotti hetken Adaran kämmenselkää joka valutti vuolaasti verta papereille.
”Ulos”, hän sanoi.
”Anteeksi?” Adara sanoi.
”Ulos, et sinä pysty tekemään liemiä jos oma veresi valuu kattilaan ainesten joukkoon”, Kalkaros oikaisi. Adara pakkasi tavaransa ja lähti luokan ovelle, painaen hihaansa vuotavaa kämmenselkäänsä vasten. Kalkaros käänsi selkänsä ovea kohden ja hengitti hiljaa ja puraisi huultaan kuin vihaisena itselleen.
”N-näytänkö minä sinusta... häneltä?” Adara sanoi ovella. Kalkaros käännähti, tuijotti Adaraa ja raotti hiukan huuliaan, aavistuksen hämmästyneenä. Kalkaroksen ilme oli edelleen se ennen näkemätön; siinä ei ollut sitä vastenmielisyyttä ja inhoa kuin ennen.
Lopulta Kalkaros heilautti sauvaansa ja luokan ovi sulkeutui Adaran nenän eteen, jättäen Kalkaroksen yksin luokkaan. Kalkaros painoi hitaasti päänsä käsiään vasten, nojaten seinään kyynärpäillään ja huokaisten raskaasti.
Seuraava muisto oli samankaltainen tilanne ja Adara muisti jälleen kuinka hänen sydämensä oli hakannut silloin…
”Onko se niin tuskallista puhua hänestä?” Adara kysyi ääni vavahdellen. Kalkaros kääntyi nopeasti häneen päin. Adara tuijotti häntä läpitunkevasti ja silmät kostuivat hiukan. Kalkaros oli hiljaa kuin etsien pakoreittiä, sitten hän oikoi selkänsä takaisin tyypilliseen ryhtiinsä ja katsahti ovelle. Adaran selän takana seisoi Pimento.
”No mutta? Taasko neiti Musta on teidän vaivananne?” kuului hunajamaisen imelä äänensävy.
”Ilmeisesti...” Kalkaros sanoi, ääni erikoisen hiljaisena.
”No, häipykäähän nyt, neiti Musta, minulla on yli-inkvisiittorina ministeriön asiaa professorille”, Pimento sanoi.
Adara painoi katseensa hetkeksi lattiaan nyökätessään, kyyneleen nyt valahtaessa poskelle, mutta tyttö pyyhkäisi sen heti häpeissään pois. Kalkaros ei liikahtanutkaan, kun Adara kääntyi ja lähti juosten pois.
”No niin, nyt kun tuo riesa on poissa, tahtoisin kysyä vielä –”
”Sopisiko että palaatte huomenna uudestaan? Minulla on kiireinen ilta edessä kokeiden kanssa”, Kalkaros sanoi, ei jäänyt odottamaan vastausta vaan häipyi vieressään olevasta ovesta. Hän asteli hetken aikaa käytävällä ja lopulta hän säikähti kun näki liikettä oikealla puolellaan – pelkkä peili.
Kalkaros puristi kätensä nyrkkiin tarkastellessaan peilikuvaansa ja löi kaikin voimin sitä. Se hajosi sirpaleiksi ja Kalkaroksen käsi vuoti verta lattialle.
”Joudut koeajalle!” Pimento sihahti Kalkarokselle joka seisoi oven edessä. ”Kieltäydyt tahallasi auttamasta! Odotin sinulta enemmän, Lucius Malfoy ylistää sinua aina! Ja nyt häivy minun huoneestani!”
”Hänellä on Anturajalka!” Harry huusi ja Adara ummisti silmänsä. ”Hänellä on Anturajalka, siellä missä se on piilossa!” Harry jatkoi. Kalkaros pysähtyi käsi Pimennon oven kahvalla.
”Anturajalka?” Pimento toisti. ”Mikä anturajalka? Missä mitä on piilossa? Mistä hän puhuu, Kalkaros?” Kalkaros katsoi Harryyn, sitten kyynelsilmäiseen Adaraan.
”Ei aavistustakaan”, Kalkaros sanoi kylmästi. ”Potter, silloin kun tahdon, että minulle huudellaan hölynpölyä, juotan sinulle lörpötyslitkua. Ja Crabbe, höllennä hieman otettasi. Jos Longbottom tukehtuu, sitä seuraa kasapäin pitkäpiimäistä paperityötä ja meidän on valitettavasti mainittava se suosituksissasi, jos haet töitä.”
Hän sulki oven perässään ja huoneeseen johtavien portaiden puoliväliin päästyään, hän kuuli kuinka Adara kiljui tuskasta työhuoneessa. Kalkaros pysähtyi ja hänen hengityksensä muuttui pinnalliseksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kuunteli tytön kiljuntaa. Hän kääntyi ja ollessaan juuri palaamassa ovesta sisään, kiljunta loppui. Kalkaros jäi empimään, ote oven kahvassa. Adara kiljui taas, ja juuri kun Kalkaros oli avaamassa oven, Hermione lupasi kertoa tietonsa ja Kalkaros päästi irti ovesta. Hänellä ei ollut aikaa. Hänen täytyi selvittää missä Sirius oli.
Kalkaros kääntyi ja lähti takaisin portaisiin.
”Miksi, miksi sinä panit sen sormuksen sormeesi? Se on kirottu, tottahan sinä sen tajusit. Miksi edes koskit siihen?” Kalkaros kysyi. Kirottu sormus lojui pöydällä Dumbledoren edessä. Se oli rikki ja Rohkelikon miekka sen vieressä. Dumbledore irvisti.
”Olin typerä… Houkutus oli liian suuri…”
”Mikä siinä houkutti?” Dumbledore ei vastannut.
”Ihme että onnistuit edes tulemaan takaisin!” Kalkaros sanoi kuulostaen vihaiselta. ”Sormuksessa oli erikoislaatuisen vahva kirous, ainoa toivo on yrittää hillitä sitä; olen vanginnut kirouksen toistaiseksi yhteen käteen –”
Dumbledore nosti mustunutta kättään ja katseli sitä mielenkiinnolla.
”Olet tehnyt hyvää työtä, Severus… Kauanko arvioit että minulla on aikaa jäljellä?”
”En tiedä. Ehkä vuosi. Tuollaista taikaa ei voi pysäyttää ikuisiksi ajoiksi. Lopulta se leviää…”
”Olen onnekas, kun minulla on sinut, Severus.”
”Jos vain olisit kutsunut minut vähän aikaisemmin, olisin ehkä pystynyt tekemään enemmän, järjestämään sinulle enemmän aikaa!” Kalkaros sanoi katkerasti ja kiukkuisesti. ”Luulitko sinä tosiaan että kirous raukeaa kun rikot sormuksen?”
”Jotain sen tapaista… olin ilmeisesti houreinen… mutta, tämä itse asiassa yksinkertaistaa asioita.” Kalkaros näytti hölmistyneeltä.
”Viittaan suunnitelmaan, jota Voldemort kehittää ympärilleni. Siihen että Malfoyn poikarukka murhaa minut.”
Kalkaros istui tuolille ja kuunteli mitä tällä oli sanottavana.
”Pimeyden lordi ei odota Dracon onnistuvan, tämä on vain kosto Luciuksen epäonnistumisista. Hidasta kidutusta hänelle, kun hän katsoo poikansa kärsivän.”
”Pojalle on siis julistettu kuolemantuomio siinä missä minullekin. Ja kun Draco epäonnistuu, hänen luonnollinen seuraajansa tehtävässä taidat olla sinä itse?”
”Sellaista oletan Pimeyden lordin suunnittelevan.”
”Voldemort aavistaa siis lähitulevaisuudessa koittavan sen hetken, jolloin hän ei kaipaa vakoojaa Tylypahkaan?”
”Kyllä hän uskoo, että koulu on pian hänen hallussaan.”
”Ja jos koulu todella joutuu hänen haltuunsa, minulla on sinun sanasi että teet kaikkesi suojellaksesi oppilaita?”
Kalkaros nyökkäsi.
”Hyvä. No niin sitten. Ensisijainen tehtäväsi on selvittää, mitä Draco aikoo. Pelokas teinipoika on vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleenkin. Tarjoa hänelle apua ja opastusta, hän ottanee sen vastaan, hän pitää sinusta –”
”- entistä huomattavasti vähemmän nyt kun hänen isänsä ei ole suosiossa. Draco syyttää minua, hän luulee että olen anastanut Luciuksen aseman itselleni.”
”Oli miten oli, yritä. En ole niinkään huolissani omasta puolestani kuin pojan päähän pälkähtävien juonien mahdollisista satunnaisuhreista. Viime kädessähän meillä ei ole kuin yksi keino säästää hänet Voldemortin vihalta.” Kalkaros kohotti kulmakarvojaan hämmentyneenä.
”Aiotko sinä antaa hänen tappaa sinut?”
”Ehdottomasti en. Sinun täytyy tappaa minut.”
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Kalkaros lopetti ivallisella, pilkallisella äänellä: ”Tahtoisitko että teen sen nyt? Vai tarvitsetko tuokion, jotta voit laatia hautakirjoituksen?”
”Ei aivan vielä”, Dumbledore sanoi hymyillen. ”Uskallan olettaa että sopiva hetki ilmaantuu aikanaan. Ottaen huomioon tänä iltana tapahtuneen voimme luottaa siihen, että se tulee vuoden kuluessa.”
”Jos kuoleminen ei haittaa sinua, mikset anna Dracon tappaa?”
”Pojan sielu ei ole vielä pahasti tärveltynyt. En halua että se raastetaan kappaleiksi minun vuokseni.”
”Entä minun sieluni, Dumbledore? Minun?”
”Vain sinä itse voit tietää, turmeltuuko sielusi jos autat vanhaa miestä välttämään tuskan ja nöyryytyksen. Pyydän sinulta tätä suurta palvelusta, Severus, koska minä kuolen yhtä varmasti kuin Kadlein Kanuunat jäävät tänä vuonna liigan peränpitäjiksi. Tunnustan, että toivon mieluummin nopeaa, kivutonta lähtöä kuin sellaista pitkällistä sotkua, joka syntyy, jos esimerkiksi Harmaaselkä osallistuu asiaan -Voldemort on kuulemma värvännyt hänet joukkoihinsa. Tai Bellatrix kulta, joka kernaasti leikkii ruoallaan ennen kuin syö sen.”
Lopulta Kalkaros nyökkäsi.
”Kiitos, Severus.”
”Sitten kun Voldemort alkaa pitää käärmettään koko ajan lähellään, on turvallista kertoa.”
”Kertoa mitä?” Kalkaros kysyi.
”Kertoa, että silloin kun Voldemort yritti tappaa hänet ja Lily heitti oman elämänsä heidän väliinsä kilveksi, tappokirous kimposi takaisin Voldemortiin ja kappale Voldemortin sielua räjähti irti ja kiinnittyi ainoaan elävään sieluun joka oli siinä rakennuksessa. Osa Voldemortia elää Harryn sisällä ja se antaa hänelle kyvyn puhua käärmeiden kieltä ja sen yhteyden Voldemortin mieleen, jota hän ei ole koskaan käsittänyt. Ja niin kauan kuin se sielun kappale, jota Voldemort ei kaipaa, on kiinni Harryssa, Voldemort ei voi kuolla!”
”Pojan siis… pojan täytyy kuolla?” Kalkaros kysyi.
”Ja Voldemortin itsensä on tehtävä se. Se on elintärkeää.” Syntyi taas pitkä hiljaisuus, kun Kalkaros puristi kätensä nyrkkiin.
”Minä luulin… kaikki nämä vuodet… että me suojelimme poikaa Lilyn vuoksi. Ja sinä olet pitänyt hänet hengissä jotta hän voi kuolla oikealla hetkellä?”
”Älä turhaan järkyty, Severus. Monenko miehen ja naisen sinä olet katsellut kuolevan?”
”Viime aikoina vain niiden joita en ole kyennyt pelastamaan”, Kalkaros sanoi ja nousi seisomaan. ”Olet käyttänyt minua hyväksesi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Minä olen vakoillut, valehdellut, asettanut itseni kuoleman vaaraan, sinun vuoksesi. Kaiken tarkoitus oli pitää Lilyn poika hengissä. Ja nyt sinä sanot että olet kasvattanut häntä kuin sikaa teuraaksi –”
”Liikuttavaa, Severus. Oletko sittenkin alkanut välittää pojasta?”
”Hänestä? Odotum suojelius!” Kalkaros huusi ja hänen sauvansa kärjestä tuli hopeinen naarashirvi. Dumbledore katsoi sitä, kunnes se haihtui ja katosi huoneen pimeyden nielaisemana, ja kyyneleiset silmät katsoivat takaisin Kalkarokseen.
”Kaiken tämän jälkeen?”
”Aina”, Kalkaros sanoi.
Oli Dumbledoren hautajaiset. Adara katseli risupartaista ukkoa joka istui Aberforthin vieressä. Kalkarosta ei näkynyt. Eihän hän ollut hautajaisissa? Adara katseli etsien ympärilleen ja katsoi taas risupartaista miestä joka nyyhkäisi hautajaistilaisuuden loputtua ja lähti kävelemään poispäin joukosta. Adara seurasi häntä ja tajusi että kaikki miehen takana muuttui sumeaksi, kuin Kalkaroksen muisto rajoittuisi vain siihen mitä risupartainen mies näki. Viimein Adara ymmärsi: Kalkaros oli se risupartainen mies.
Seuraavassa muistossa Kalkaros ei puhunut enää Dumbledorelle itselleen, vaan hänen muotokuvalle jota Kalkaros piilotteli työpöytänsä takana.
”Sinun täytyy antaa Voldemortille oikea päivämäärä, milloin Harry lähtee tätinsä ja setänsä luota. Muussa tapauksessa herätät epäilyksiä, kun Voldemort uskoo sinun olevan perillä asioissa. Sinun on saatava syötti-idea läpi – uskon että se takaa Harryn turvallisuuden. Kokeile hämäyttää Mundungus Fletcher. Ja Severus, jos sinut pakotetaan mukaan jahtiin, katso että näyttelet vakuuttavasti. Minä lasken sen varaan, että pysyt pitkään Voldemortin kanssa väleissä, ettei Tylypahka jää Carrowien armoille…”
Kalkaros istui seuraavassa muistossa Mundungusin kanssa pää päätä vasten jossain kapakassa ja Mundungusin ilme näytti tyhjältä. Kalkaroksen otsa oli keskittyneessä rypyssä.
”Sinä ehdotat Feeniksin killalle, että he käyttävät syöttejä. Monijuomalientä. Identtisiä Pottereita…”
Yhtäkkiä he olivat ilmassa ja eräs kuolonsyöjä tähtäsi sauvallaan Lupinia selkään.
”Sektusempra!” Kalkaros loihti, mutta taika ei osunutkaan kuolonsyöjän sauvakäteen, vaan Georgeen…
Ja Kalkaros oli polvillaan Kalmanhanaukiolla Siriuksen huoneessa. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan kun hän luki Lilyn lähettämää vanhaa kirjettä. Kirjeen toisella sivulla oli vain muutama sana:
olisi ikinä voinut olla Gellert Grindelwaldin ystävä. Minusta tuntuu, että häneltä alkaa järki pettää!
Rakkain terveisin, Lily
Kalkaros otti sen sivun jolla oli Lilyn terveiset, ja työnsi sen taskuunsa. Sitten hän repäisi kahtia valokuvan, joka hänellä myös oli kädessään, niin että piti itse sen puolikkaan jossa Lily nauroi.
Yhtäkkiä muisto taas vaihtui ja hän, Adara, seisoi Malfoyn kartanon salissa muiden kuolonsyöjien kanssa, keskellä piiriä Kalkaroksen ja Voldemortin kanssa. Adaran piirto oli juuri valmistunut, Kalkaros saattoi Adaraa ulos kartanosta ja kuiskaili kaiken sen ajan kannustavia sanoja Adaran korvaan; Adara ei koskaan muistanut sitä. Hän oli ollut niin shokissa.
”Isäsi on sinusta ylpeä… Ja Violakin… he ovat sinusta ylpeitä…”
Vietyään hänet Kalmanhanaukion ovelle, Kalkaros kaikkoontui kotiinsa Kehrääjänkujalle ja lyyhistyi polvilleen.
”Viola… anna anteeksi… vannoin suojelevani…” Kalkaros sanoi vapisten ja painoi päänsä käsiinsä. ”Anna anteeksi!”
Kyyneleet valuivat Kalkaroksen koukkunenää pitkin lattialle ja muisto vaihtui.
Kalkaros istui taas työhuoneessaan ja Phineas Nigelius kiiruhti tauluunsa: ”Rehtori! Niillä on teltta Thomasien metsässä! Kuraverinen –”
”Älä käytä sitä sanaa!” Kalkaros äyskähti.
” – Grangerin tyttö mainitsi paikan avatessaan laukkuaan ja minä kuulin!” Phineas korjasi.
”Hyvä, erinomaista! Nyt Severus miekka! Muista että se on saatava tarpeen ja urheuden oloissa – ja ettei hän saa tietää että sinä annoit sen! Jos Voldemort vaikka lukee Harryn ajatuksia ja näkee että sinä toimit hänen –” Dumbledoren muotokuva selitti.
”Tiedän”, Kalkaros totesi. ”Minulla on suunnitelma…”
Lopulta viimeinen muisto oli vain pieni vilahdus, jossa Adara halasi Kalkarosta. Kalkaros oli hymyillyt sen halauksen aikana…
