A/N: Kappasperhana, huomasin että on jo aika laittaa uusi luku
Luku 124. Amnesia
Useita päiviä myöhemmin, lehtien tulviessa
Hän-joka-jääköön-nimeämättä on palannut!-otsikoita, kaikkien muiden toivuttua taistelusta, vain yksi makasi tajuttomana vuoteessaan, omassa kodissaan Kalmanhanaukiolla. Hänen vierellään istui milloin kukakin, useimmiten kuitenkin hänen isänsä tai rakkaansa George. He vaihtelivat vuoroja aina kun joku muu kiltalaisista ei kyennyt istumaan tytön vierellä. Tyttö ei ollut herännyt hetkeksikään ministeriön tapahtumien jälkeen.
Lopulta tummat silmät aukesivat hitaasti ja tutkailivat ympärilleen. Tytön vierellä istuva Sirius havahtui henkäisten.
”Luojan kiitos, oletko kunnossa? Eihän sinua satu mihinkään?”
Adara oli pitkään hiljaa ja tuijotti tutkivasti Siriusta.
”Kuka... sinä olet?” hän kysyi hitaasti.
”Miten tämä voi olla mahdollista?!” huusi Sirius ravaten edestakaisin keittiössä, muiden kiltalaisten istuessa pöydän ääressä, paitsi Dumbledoren, joka seisoi takan edessä ja rouva Weasley hellan luona.
”Minä en osaa sanoa, Sirius... Mutta luultavasti tämä liittyy jotenkin siihen, että Adara pelasti sinut ajankääntäjällä ja toinen ruumiista hälveni.”
”Eli? Koska hän saa muistinsa takaisin? Mitä voimme tehdä?” Sirius kysyi nopeammin kuin ajatuksensa.
”Minä en tiedä... Itse asiassa minua kiinnostaisi tietää mistä ajasta Adara loikkasi ministeriöön, sillä olen jo pitkään suunnitellut itse tekeväni ajankääntäjän joka pystyy siirtämään vuosikymmeniä taaksepäin. Ehkäpä tulevaisuudessa saan sen valmiiksi – josta en nyt ehdi tosin iloita”, Dumbledore korjasi kun Sirius näytti ärtyneeltä ja professori McGarmiwa rykäisi.
” – ja Adara sai sen käsiinsä. Ehkä niin suuri aikamatkustus aiheutti tämän”, Dumbledore lopetti.
”Miten Adara olisi saanut sen käsiinsä?” Remus kysyi.
”ONKO SILLÄ VÄLIÄ, HELVETTI SOIKOON?! MINUA KIINNOSTAA NYT KOSKA ADARA TUNNISTAA OMAN ISÄNSÄ KASVOT!” Sirius karjaisi ja läimäytti molemmat kädet pöytää vasten että koko pöytä tärähti, niin että kaikki huoneessa havahtuivat. Oli pitkään hiljaista. Lopulta Remus rikkoi sen kysymällä kuka vahti Adaraa sillä hetkellä.
”George on hänen luonaan”, rouva Weasley sai sanotuksi.
”Etkö oikeasti muista mitään? Ettei tämä ole mitään pilaa, tai jotain?” kysyi George. Adara ei vastannut vaan tuijotti Georgea tutkivasti. George läimäisi itseään otsaan.
”Hyvä juttu, George, loistavaa. Et ole edes sen verta söpö, että tyttöystäväsi muistaisi sinut neljän vuorokauden tajuttomuuden jälkeen... Hyvästi pilapuodin söpö myyjä-titteli..” hän mutisi. Adara tyrskähti ja alkoi hihittää hiljaa.
No jaa... Hyvä että hänellä on hauskaa. George tuumi.
”Voitko hyvin? Sinua ei satu mihinkään tai mitään?” hän kysyi. Adara pudisti päätään.
”Hyvä”, George totesi ja istuutui Adaran vuoteen jalkopäähän.
”Et siis muista minua?” hän kysyi, Adara pudisti pettyneenä päätään.
”Entä äitini, Molly? siskoni Ginny? pikkuveljeni Ron? Kaksoseni Fred?” George kyseli, Adara pudisti hitaasti päätään.
Miksi... miksi en voi muistaa? Miksi en muista näin mukavan tuntuisia ihmisiä, kuten se mies, ja tämä poika? Miksi?George huokaisi pettyneenä.
”Anteeksi”, Adara sanoi.
”Mitä? Mistä?” George kysyi hölmistyneenä.
”Kun en muista sinua, sinä selvästi haluat että muistan”, Adara mutisi. George tarttui Adaraa epäröimättä kädestä.
”Älä tuollaisesta ole pahoillasi. Kyllä sinä saat muistisi takaisin, usko pois.”
Hän on suloinen... Adara ajatteli ja hymyili vaisusti pojalle.
”Äiti on luultavasti saanut ruoan valmiiksi. Käyn kysymässä ja haen sinut sitten keittiöön. Käykö?” George kysyi. Adara nyökkäsi.
George poistui ja kohtasi ensimmäisenä Siriuksen ärtyneen ilmeen avattuaan oven.
”Äiti, joko ruoka on valmis? Adarankin on varmaan jo nälkä.”
”On toki, tuo hänet tänne”, rouva Weasley vastasi.
”Sirius varmaan tuo hänet, törmäsin häneen Adaran huoneen ovella…” George katsoi kun Dumbledore seisoi mietteliään näköisenä takan luona.
”Professori, mistä luulette tämän johtuvan? Koska Adara saa muistinsa takaisin?”
”En osaa sanoa… Mutta arvata voisin. Ehkäpä Adara saa muistinsa takaisin kun on se päivä, jona hän käytti ajankääntäjää.”
”Mutta mikä päivä, siinä pulma”, Fred totesi pöydän ääressä.
”Minkä ikäiseltä se kadonnut Adara näytti?” George kysyi Lupinilta. Lupin hieraisi otsaansa mietteliäänä.
”En tiedä… Ehkä seitsemän- kahdeksantoista? Ei hän kovin vanha ollut.”
”Hienoa, tässä sitten odotetaan vuosi, ehkä muutamakin, että Adara muistaa kaiken?”
”Lähetin kirjeen Severukselle. Hän tekee parhaansa muistinpalautusjuoman kanssa, mutta en voi taata että sekään auttaa…”
”Mitä me
voidaan tehdä?”
”Odottaa.”
Ja niin he odottivat. Ja odottivat. Kalkaroksen taikajuoma ei auttanut, Siriuksen taisteluun osallistuminen ministeriössä oli nostanut velhojen keskuudessa kauhean metelin ja lopulta, kun Rufus Rymistyiristä tehtiin uusi taikaministeri, alettiin tutkia, jospa Sirius olikin syytön.
Kaikesta huolimatta Sirius pysytteli Dumbledoren käskystä piilossa ja pian kevät muuttui kesäksi, lopulta kesä alkoi lähestyä syksyä ja Tylypahkaan palaamista, mutta Adara ei muistanut mitään. Hän tapasi kiltalaisia muutaman lähes päivittäin ja joutui opettelemaan uudestaan heidän nimensä ja tietonsa.
Adaran tehtävä ryhtyä kuolonsyöjäksi peruttiin ja okklumeustunnit lopetettiin. Sirius päätti ettei Adaran ole järkeä palata Tylypahkaankaan opiskelemaan S.U.P.E.R-kokeisiin jos hän ei muistanut V.I.P:eistäänkään mitään.
Pian syksy saapuikin ja muut menivät Tylypahkaan. Adara jäi yksin Siriuksen ja aikuisten kanssa Kalmanhanaukiolle, mutta Sirius ei vain luovuttanut. Ministeriö oli pistänyt hänen tutkimuksensa taka-alalle, sillä Azkabanista alkoi tapahtua joukkopakoja ja ihmisiä kuoli mysteerisissä olosuhteissa sekä jästi- että velhomaailmassa.
Eräänä syyskuun päivänä he istuivat ruokapöydän ääressä kahden, ulkoisesti kuten aina ennenkin. Mutta mikään ei vain sisäisesti ollut kuin ennen. Adara tökki haarukalla ruokaansa, pihviä ja perunamuusia. Sirius tarkkaili häntä, laski ruokailuvälineensä lautasen reunalle ja asteli Adaran taakse, tarttuen tätä olkapäästä.
”Mikä on?”
”Ei mikään.”
”Sinä voit luottaa minuun”, Sirius sanoi ja kyykistyi Adaran viereen.
”Miten voin tietää sen kun en muista? Miksen minä muista?” Adara kysyi, Sirius yritti keksiä vastausta, mutta Adara vain jatkoi: ”Te – sinä, George, Fred, kaikki… te olette niin mukavia ihmisiä, miten voi olla että en muista teitä?! Olenko oikeasti niin hirveä ihminen etten laskenut teille arvoa sen vertaa?!”
Sirius katsoi Adaraa surullisesti.
”Sinä saat vielä muistisi takaisin. Usko pois.”
”Entä jos en saa?”
”Sitten, sinä vain… opit rakastamaan meitä uudestaan… Etkä sinä ole hirveä ihminen, et ole ikinä ollut. Vaikka nytkään et muista meitä, luonteesi tulee yhä esille, samanlaisena kuin ennenkin. Sekin on jo hyvä merkki.” Sirius hymyili. Adara huokaisi ja käänsi katseensa takaisin ruokaansa. Hän halusi epätoivoisesti muistaa, mutta hän ei ollut ainoa epätoivon partaalla.
